VI
Yhtäkkiä loppuivat kirkkaankylmät aamut. Taivaan vaalea sini muuttui harmaaksi, pohjatuulen palkeet väsyivät. Eteläinen alkoi liehua, lauha tuuli puhalteli, ja harmahtava taivas viskoi vettä.
Koski tiesi aikansa tulleen. Yhtenä ainoana yönä puhdistui jäistä
Portaankorva ja muuttui virtavaksi ränniksi Isoonkoskeen asti.
Tulva alkoi nousta, jäälauttoja vihkaisi ohi Airiston ikkunan, ja virran viri kierteli törmän tasalla.
Isokoski riemuitsi. Sen uikuttava ulvominen oli muuttunut vapauden riemulauluksi, ja sen äänessä kajahteli kuin irralleen päässeen jättiläisen karjunta. Se ei tohissut enää, eikä tukahtuneesta rinnasta noussut sen ääni, joka paisui ja koveni yötä päivää. Valkoisena vaahtona myllersi koko koski, nieli kuin nälkäinen jalopeura ränniä pitkin tulevia jäitä. Ne murenivat sen hampaissa pieniksi hileiksi, ja sen suupielistä roiskui vaahto molemmille rannoille, roivi yli niemen nenän ja näytti nousevan korkeuteen. Pihalle saattoi nyt tulvan noustua nähdä Isonkosken pyörteet ja valkoharjaiset laineet.
Airisto käveli pitkin rantoja luonnon mahtavia voimia ihaillen. Hän seisoi saunan luona, jonka porraskiven editse nyt virta vieri, ja katseli joelle, joka törmäin tasalta vei vettä Isoonkoskeen, käveli joskus Isonkosken äyräällekin nähdäkseen, kuinka koski ruhjoi pirstoiksi kaiken mitä Portaankorva jaksoi sen kitaan kuljettaa. Se oli kamalaa leikkiä ja tuntui puistattavan koko olemusta.
Usein hän tapasi emännän joelle ja koskelle päin katselemassa. Kerran osui emäntä rannalle, kun hänkin sinne käveli. He eivät olleet siitä asiasta sittemmin puhuneet. Ei ollut emäntä aloittanut, eikä tahtonut Airistokaan mitään puhua. Hän oli jälestäpäin tavannut emännän yksin miettimässä, milloin talon miesväki oli poissa.
Emäntä oli pessyt vaatteita ja huuhtoi nyt niitä väkevässä virrassa saunan porraskivellä seisoen.
Jäät olivat menneet menojaan, tulvakin oli tänään hiukan laskenut. Portaankorvassa virtasi vesi kuin rauhallisempana, eikä Isonkosken pauhu kuulunut nyt niin villin riemukkaalta kuin niinä päivinä, joina jäät sen kitaan murenivat.
Emännän käsivarret olivat paljaat kyynärpäihin asti, hän oli avopäin, tuuhea tukka vähän epäjärjestyksessä.
Airisto käveli viereen.
»No nyt ovat jäät menneet», sanoi hän. »Näin suurenmoista luonnon leikkiä en ole koskaan nähnyt.»
Emäntä pyyhkäisi saippuavaahdon käsivarsistaan ja virkkoi:
»Niin on, ja tulvakin alkaa pian laskea. Kohta aletaan rantapatoa lyödä.»
Hän ei katsonut Airistoa silmiin, mutta hetken kuluttua hän lisäsi:
»On joinakuina keväiminä vielä rajumpaa jäänlähtö… Tältäkin paikalta ovat jäät vieneet saunan… Olin silloin tyttärenä Väylänpäässä, mutta hyvin muistan… Me lapset juoksimme katsomaan tuohon törmälle… tuohon vastapäätä… Suuri jääteli tuli vinhaa vauhtia rantanivaa pitkin… kerran vain hipaisi saunaa, joka oli puolitiestä tulvassa… näytti nurkkaan vain koskevan… silloin vierähti sauna tältä paikalta juuri kuin hattu miehen päästä…»
»Jopa se oli… Tämä sauna on siis tämän nykyisen isännän tekemä?»
»Sen tämä on. Tälle kohdalle rantapato lyödään.»
»Vai niin…»
»Mutta tulvan täytyy vielä laskeutua… sitten vasta aletaan padon lyönti. Tuossa ovat törmällä kaikki patoneuvot valmiina kuivumassa.»
Emäntä alkoi uudestaan huuhtoa.
»Eipä näkynyt miehiä kotosalla», sanoi Airisto hetken kuluttua ja lisäsi sitten melkein yhteen menoon:
»Lienevät jo kylällä veneet vesillä, että poikki pääsisi… Huomenna aion lähteä…»
»Huomennako jo? Suoraanko Helsinkiin?»
Emännän käsi liikkui nyt huuhtoessa nopeasti.
»Käyn Lapissa päin ensin… viikon, pari viivyn… sitten palaan
Helsinkiin.»
»Sinne suureen maailmaan…»
Emännän ääni värähti, Airisto kuuli sen, vaikka emäntä koettikin sitä salata. Hänen olisi tehnyt mieli emännälle jotakin sanoa, lohduttaa, puhua Oskarista, jonka tiesi olevan emännän sydäntä lähinnä, mutta oli jokin, joka esti ja jonka vuoksi hän ei voinut.
He olivat pitkän aikaa ääneti, emäntä huuhtoen vaatteita, Airisto istuen kivellä savuketta poltellen. Hän näki selvästi, että emännällä olisi halu jotakin kysyä, puhua siitä asiasta, mutta joko ei tahtonut tai katsoi hänet liian vieraaksi kertoakseen hänelle asioitansa.
»Olisi ollut hauska vielä viipyä, mutta en jouda», sanoi Airisto vihdoin. »Olisi ollut hauskaa nähdä tukkilauttojen porhaltavan ohi ja muutenkin…»
»Kyllähän tässä kohta liike alkaa. Heti tulvan laskettua alkavat tukkilautat tulla ylimäistä… Ja pianhan olisi lohenaikakin… Tästä padosta melkein aina saadaan ensiksi… Ja pian tulva laskee, kun kerran rupeaa laskeumaan…»
»Paljon olisi katsottavaa…»
»Mutta ei ole aikaa… Taitaa jo tuntua ikävältä?»
»Ei toki. Olisin kuitenkin suonut, että olisin isäntään paremmin tutustunut, mutta hänellä on omat hommansa…»
»Eipä sen puheista taida vieras viisastua. On siksi…»
Airisto päätti puolustaa isäntää.
»Mutta onhan hän toimellinen mies, joka hoitaa talonsa hyvin. Ja taitaa kerätä varojakin?»
»Siihen kyllä on toimellinen. Vaan olettehan nähnyt hänet, minkälainen on muuten.»
Emäntä sanoi sen halveksivalla äänellä.
Kun he taas olivat hetken olleet vaiti, kysyi Airisto:
»Mistä hän on saanut päähänsä sen, että tahtoisi olla ruotsalainen ja saada poikansa papiksi Ruotsiin?»
»Tämän puolen herrat, pappi ja kansanopiston johtaja, ovat sen hänen päähänsä saaneet… Siinähän sen löyhyys juuri tuntuukin… se uskottelee itsekin olevansa ruotsalainen, mukamas, kun on tältä puolen jokea kotoisin… Ja siitä asiasta ensi kerran tulikin tosi riita, kun minä halusin poikaa Suomen puolen kansakouluun…»
Airisto kuunteli tarkkaavasti emännän puhetta, mutta omasta puolestaan hän ei arvellut asiasta mihinkään päin.
»Nyt se teki kauniin työn viimeksi…» aloitti emäntä uudelleen.
»Minkä teki?»
»Löysi Oskarin kirjojen joukosta suomalaisen laulukirjan ja heitti palavaan uuniin… Ja minua kiusataksensa se sen teki… Kai ovat herrat senkin hänelle opettaneet…»
Emäntä oli huuhtonut vaatteet, väänsi niistä liian veden pois, latoi vasuun ja aikoi lähteä asettamaan niitä kuivumaan.
Airisto oli omissa mietteissään, mutta ennenkuin he lähtivät taloon päin, kysyi hän:
»Eivätkö sitä patoa tukkilautat tyrkkää mennessään, kun kerroitte lauttojen kulkevan hyvin likeltä rantaa?»
»Ei ole minun aikanani sattunut kuin kerran, eikä silloinkaan tullut ihmishengen vahinkoa. Mutta on siitä padon päältä, kesää ennen kuin minä tulin tähän taloon, hypännyt mies väylään… Tältä puolen saunan oli potkaissut juoksemaan, vihkaissut hirveää vauhtia saunapolkua ja siitä jyrkkää alas padolle ja padon päähän… ja siitä potkaissut puolijokeen…»
Emäntä kertoi Kivi-Santerin kuoleman yksityisseikkoja myöten: kertoi niin vilkkaasti ja innolla, kuin olisi sen silmäinsä edessä nähnyt. Hänen äänessään tuntui sellainen sävy kuin hän olisi hyväksynyt Kivi-Santerin teon. Kun he tulivat pihaan, juoksi Oskari heitä vastaan, kirjat kainalossa tullen koulusta, ja huusi:
»Kahden päivän päästä loppuu koulu!»
Pojan kasvoille oli kohonnut puna, ja silmät loistivat. Hän oli todella kaunis miehen alku.
Hän juoksi viemään kirjojaan sisälle, ja emäntä alkoi toimittaa vaatteita kuivumaan.
»Eikö hän… kuinka sanoisin… ole keneltäkään kuullut viittauksia sinnepäin, ettei Oskari ole… tai eikö hän koskaan ole epäillyt…?»
Emäntä ymmärsi, mitä Airisto tarkoitti, ja vastasi hiljaisella äänellä:
»Jos hän sen tietäisi… tai edes aavistaisi jotakin… olisi hän jo varmaan tappanut minut tai pojan…»
Hänen kasvonsa värähtelivät sitä sanoessa. Niissä ilmeni semmoista oman voiman ja oman tunteen ilmettä, että Airistosta tuntui kuin emäntä sittenkin olisi oma itsensä ja että hän poikaan nähden kyllä puolensa pitäisi. Mutta miten hän menettelisi, se jäi Airistolle arvoitukseksi.
Silloin he kuulivat kärryjen jyrinää kujalta ja näkivät oudon herrasmiehen istuvan kieseissä ja hänen vieressään isännän, suu leveässä naurussa.
Tulija kuului olevan kansakoulujen tarkastaja, joka vartavasten oli lähtenyt liikkeelle itse kuullakseen, kuinka koululapset täällä rajalla ruotsalaistuivat.
Isäntä oli vaatinut häntä talossa käymään, jotta hän saisi kuulla, kuinka hänen poikansa puhui ruotsia kuin ruotsalaiset ainakin.
Portaankorvan emäntä