VII
Portaankorvasta ei soudettu veneellä Suomen puolelle. Virta oli liian väkevä talon kohdalla, ja Isokoski nieli, veden vähissä ollessa, kuin peto kitaansa päin. Portaankorvalaisten, samoin kuin toistenkin kyläläisten, oli poikki soudettava ylempää keskikylän kohdalta, ja sittenkin virta veti venettä satoja syliä alemmaksi lähtöpaikkaa.
Patoamisen aika oli tullut.
Portaankorvan isäntä oli menossa Suomen puolelle noutamaan vanhaa, tottunutta patomiestä Vankan Aapoa padon lyöntiin. Ei ollut toista niin rohkeaa koskimiestä eikä niin taitavaa padonlyöjää kuin Aapo koko Isonkosken seutuvilla. Joka vuosi olikin Aapo Portaankorvassa patoamassa.
Ja häntä oli isäntä nyt noutamaan menossa. Tulva oli laskemassa, huomenna oli jo ruvettava patoamaan. Tukkilauttoja oli jo ylimäistä saapunut, niitä oli jo viikon päivät laskettu Isonkosken alle, ja toisia oli vartomassa suomenpuolisella rannalla, jossa oli vasituinen lauttahamina ja tukkilaisten olopaikka. Siinä lautat lopullisesti valmistettiin, soudut kiinnitettiin lujempaan tukkeihin, airoja tehtiin lisää ja keksejä uusittiin, ennenkuin Isoonkoskeen uskallettiin laskea.
Pitkin rantaa oli rakennettu kahvi- ja ruokapaikkoja ja yösijoja lauttamiehille. Paljon niitä nytkin näytti siellä olevan sekä sellaisia, jotka lauttoineen olivat ylimäistä saapuneet, että muita tukkilaisia, jotka vain soutivat lauttoja koskien alle eivätkä sen pitemmälle tukkien matkassa kulkeneet.
Rannoilla ja lautoilla liikkui miehiä, ja kahviloista kuului kovaäänistä puheen sorinaa.
Portaankorvan isäntä souti haminan rantaan ja päätti ensin käydä kysymässä, oliko Vankan Aapoa näkynyt, Aapo kun oli taitava koskimies ja kesät laski lauttoja.
Siinä olikin saman kylän miehiä, joista Portaankorvakin tunsi jonkun.
Miehet löivät korttia kivellä, joka oli kahvilan edustalla.
Portaankorvan tunsivat kaikki suomenpuolelaiset, tiesivät tyhmän ylpeäksi ja rikkaaksi mieheksi. Tukkilaisten kanssa hän oli aina ollut kireissä väleissä, ja muutenkin olivat kaikki tulleet mitä omituisimpiin käsityksiin hänestä.
Hän meni mahtavana, niinkuin tapansa oli, nenä pystyssä ja kädet viuhtoen, korttia lyövien miesten puheille. Joukossa oli hänen entinen renkinsä, Saviojan Vantte, jonka kanssa hän ei ollut ensinkään sopinut ja joka oli kesken vuotta jättänyt palveluspaikkana. Sensijaan että olisi kysynyt Vankan Aapoa, alkoikin hän haukkua Vanttea vetelykseksi ja lurjukseksi. Miehet näyttivät olevan selviä, eikä hän muita tuntenutkaan kuin Vanten.
Vantte kiivastui heti ja heitti isännälle kompasanan, joka merkitsi, ettei semmoinen mies kyennyt lapsia siittämään. Hän tiesi isännän aran paikan ja pisti senvuoksi heti alussa niin että tuntui.
Ja se näyttikin vaikuttavan. Isäntä kalpeni, sieraimet laajenivat, ja julman kiivas kun oli, suuttui hän heti silmittömästi.
»Mitä sinä kerjäläinen puhut?» sähisi hän.
»Älä röyhkeile täällä! Et olekaan nyt omalla rannallasi», sanoi Vantte.
Ja taas hän lennätti sen äskeisen sanan.
Isäntä oli täydessä vimmassaan ja etsi asetta lyödäkseen, mutta kun ei löytänyt mitään kättä pitempää huusi hän:
»Etkö sinä tiedä, kelvoton, että minulla on semmoinen poika, jonkalaista ei ole koko Suomen puolen rannalla.»
Vantte nauroi, ja ne toisetkin nauroivat isännän vihalle.
»Sinun poikasi!» sanoi Vantte. »Et sinä semmoista poikaa ole ikinä pystynyt tekemään. Häälahjana sen olet saanut…»
Maailma musteni Portaankorvan silmissä, ja hän tavoitteli asetta, mutta samassa kuului kauhea huuto joka haaralta:
»Lauttoja pääsee irti, touvit katkeilevat!»
Jokaisesta kahvilasta pullahti miehiä törmälle. Huudettiin, juostiin, kirottiin. Toinen syytti toistaan, mutta vihdoin riensivät järkevimmät lautoille pelastaakseen koskeen pääsemästä ne, jotka olivat likimpänä rantaa.
Virta oli siinäkin kohden jo väkevä, ja muutaman minuutin kuluttua loittonivat irtipäässeet, raskaat tukkilautat seljemmäksi eikä niitä enää voinut mikään ihmisvoima pidättää koskeen painumasta. Etenivät ja etenivät hitaasti vielä, mutta varmasti. Virta veti ruotsinpuoliselle rannalle ja Portaankorvaan päin, eikä siitä enää pitkä matka ollut Isoonkoskeen. Kaikki tiesivät, kuinka niille käy: ne hajoavat yksin puin Isossakoskessa, ja vielä laskematon vahinko on tiedossa.
Huutojen ja hämmingin aikana livahti Portaankorva kenenkään huomaamatta tiehensä. Hän oli niin kuohuksissa, ettei muistanut, mille asialle oli tullut, mutta ei hän veneensä luo kävellyt. Nousi maantielle ja siinä vasta hoksasi, missä oli ja mitä oli kuullut.
Häntä kadutti nyt, että oli jätkäjoukkoon ollenkaan mennyt, ja se, mitä hän oli kuullut, tuntui suurelta valheelta. Vantte oli häntä ärsyttääkseen sanonut. Tyhmä hän sittenkin oli, kun meni puheille. Mutta vielä hän Vanten neuvoo ja opettaa! Muistakoon, rakkari!
Mutta sitten hänen mieleensä muistui, että hänelle kerran ennen oli sanottu sinnepäin kuin Vantte nyt. Se oli tapahtunut monta vuotta sitten Ruotsin puolella, mutta mieleen oli sekin jäänyt. Sen sanojan hän haastoi käräjiin, ja sitä sakotettiin. Mutta täällä Suomen puolella ei taitaisi maksaa vaivaa ruveta käräjöimään.
Merkillisen pian hän kuitenkin selkeni vihastaan niinkuin on semmoisten ihmisten laita, joiden käsityskyky on heikko. Mutta oli siitä sittenkin jäänyt paha haava mieleen, ja nyt alkoi hän ensi kerran miettiä asiaa pohjia myöten. Itse hän ei kuitenkaan keksinyt eikä löytänyt mitään semmoista todistetta, josta olisi voinut saada varmuuden, oliko Vanten puheessa perää vai eikö. Mutta tässä asiassa hän luottikin muiden arvosteluun enemmän kuin omaansa. Hänen näköisekseen olivat poikaa kaikki sanoneet, piispasta asti. Niin oli sanonut maisteri, joka oli viikkokausia talossa, ja niin kansakouluntarkastajakin, vaikka oli ummikko.
Mutta semmoisia asianhaaroja, joista hän pian olisi päässyt asian oikean laidan tietämään, ei hänen mieleensä juolahtanut.
Hän saapui Vankan Aapon pirtille, joka oli syrjässä valtatiestä.
Aapo oli juuri lähdössä kosken soundin.
»Aamulla kuulin, että perämiehistä on puute, niin aioin juuri lähteä koskelle.»
Hän arvasi heti, mitä asiaa Portaankorvalla oli.
»Olen minä tässä ajatellutkin, että eikö tänä keväänä Portaankorvaan patoa lyödäkään», sanoi hän. »Akkakin siitä on maininnut.»
Hän palasi porrasten edestä pirttiin, ja Portaankorva tuli perässä.
Aapon akan, suulaaksi tunnetun Leenastiinan mielestä oli Portaankorva nyt vielä höpsymmän näköinen kuin ennen koskaan. Nauroi ja puhui puuta heinää, nenänpäästään vähänväliä vesipisaraa pyyhkien.
— Siinä on pörhöinen mieheksi, mietti eukko. — Merkillistä, miten
Karoliina tuon kanssa tulee toimeen.
Sitten hän kysyi ääneen:
»No hyvinkö siellä Karoliina ja poika voivat?»
»Hyvin, hyvinpä tietenkin. Poika kasvaa ja varttuu. On kohta Väylänpään
Eemelin kokoinen, vaikka on kolme vuotta nuorempi.»
»Vai niin vankka, vaikka seitsenkuisena syntyi.»
Leenastiina silmäsi Portaankorvaan, ymmärtäisikö tämä siitä mitään.
Mutta ei näyttänyt ymmärtävän.
»Taitaa pysyä isänsä näköisenä niinkuin ennenkin?»
Taas vilahti akan silmissä, ja Aapo rypisti vaimolleen kulmiaan, että: »ole tuossa!»
Portaankorva pääsi taas mieliaineeseensa: poikaansa kehumaan. Ja hän selitti kaikki koulunkäynnit ja viimeksi sen, mitä Suomen maisterikin oli sanonut, — isänsä näköisenä oli pitänyt. Vielä selitteli hän, että aikoi pojan kouluttaa papiksi, piispa kun oli kehoittanut.
»Karoliina on vähän vastaan… kaiketi luulee, että varat kesken loppuvat, he-he-he…»
Hän nauroi sille niin että hytkyi.
»Taitaisi Karoliinan mieleen olla, että Oskarista tulisi Suomen puolelle pappi…»
Silloin Portaankorva tulistui.
»Ei, helvetti vieköön, tule minun pojastani Suomen puolelle pappia… ryssiä ja perkeleitä palvelemaan… sen minä sanon!»
Aapo heristi nyrkkiään akalle, ja akka ymmärsi pitää suunsa kiinni.
Huomisaamuna oli Aapon määrä tulla patoamaan. Portaankorva otti pulleasta lompakostaan setelin käsirahaksi Aapolle.
»Siinä on, jotta sitten on varma, että tulet.»
»Varma on», vakuutti toinen ja pisti rahan taskuunsa.
Portaankorvan ei ollut tapana joutilaana kauan kylässä viipyä ja nytkin hän alkoi päivitellä, että meni monta tuntia taas tällä matkalla… tässä jaaritellessa.
Sitten hän läksi kiireesti kävellen lauttahaminaan päin, johon oli veneensä jättänyt.
Kun Vankan Aapo vaimoineen oli jäänyt kahdenkesken, sanoi Leenastiina:
»Ei sillä ole aavistustakaan, kuinka asia on… Ettei se itse hoksaa ja näe…»
»Hyvä on, ettei näe… Taitaisi siinä tulla ikävä elämä Karoliinalle, jos Aapeli asian perille pääsisi.»
»On se Karoliina saattanut sen silmät pimittää ja yhä saattaa… eikä se siitä miehekseen olisi huolinutkaan, jos ei olisi varmaan tiennyt, että sen pettää saattaa…»
»Oli miten oli, mutta hyvä olisi, että rauha säilyisi… Äläkä sinäkään viittaa sinnepäin… Mitä se sinuun kuuluu.»
»Luuletko sen uskovan, vaikka suoraan sanoisin, että täytetyn puolikon otit, kun Karoliinan otit… ei uskoisi…»
»Ole siinä!»
»Ja kun se tihrusilmä ja räkänokka vielä kuvittelee poikaa näköisekseen! Varmaan sitä ihmiset miehissä valehtelevat…»
»Koko asia ei kuulu sinuun… Eihän siitä kylällä kukaan puhu…»
»Ei puhu, mutta kun puhe tulee, niin kaikki tietävät…»
»Siihen se unehtuu koko asia, kun vain sinä osaat pitää suusi kiinni.»
»Minun puolestani kyllä saapi olla, ja hyvä olisi Karoliinan ja pojankin vuoksi, ettei se koskaan saisi tietoonsa…»
»No niin. Ole sitten hiljaa äläkä ota puheeksi.»
* * * * *
Silloin kun Karoliina lopulta suostui Portaankorvaan emännäksi lähtemään, liikkui jo huhuja monenlaisia, ja kun sitten syntyi poika seitsenkuukautisen avioliiton perästä, uskoi moni, että pojan isä olikin kesällä Väylänpäässä majaillut maisteri. Eikä huhu ollut vieläkään vaiennut, vaikka asiasta hyvin harvoin puhuttiin. Näinä viime vuosina ei siitä juuri ollut puhuttu mitään, eikä Karoliina itsekään ollut siitä kuullut kuin joskus salaisen viittauksen.
Ruotsin puolelle ei huhu ollut sanottavasti levinnytkään.
Kotiin päin palatessa johtuivat Portaankorvan mieleen taas Vanten puheet. Mutta niin lujaan uskoon oli hän jo tullut siitä, että oli pojan isä, ettei hän sitä asiaa epäillytkään. Mutta hänelle johtui mieleen, että Karoliinalla niihin aikoihin oli ollut muitakin kosijoita, ja yksin jo se asia häntä harmitti. — Olisi tullut heti kun kävin ensi kerran pyytämässä, ei olisi tätäkään… Karoliinan on syy… kun sitten lopulta kuitenkin suostui, taloon tuli ja sanoi: nyt pappilaan…
Kun hän pääsi puoliväylään, tapasi hänet villi ajatus, ja ensimmäinen epäilys sävähti hänen mieleensä. Se tunne tuli niin voimakkaana, että hän kiskoi airoista kuin mielipuoli.
»Saatanan helvetti… saatanan helvetti», hoki hän ja souti vastavirtaan, veneen mutkitellessa sinne tänne.
Ei kertaakaan ollut hän sitä tullut ajatelleeksi, ja poikaa oli hän niin rakastanut…
Mutta kun hän pääsi rannalle, oli hänen vihansa taas lauhtunut ja hän käsitti, että kiusasi itseään turhaan. Taikka piru kiusasi häntä, juuri niinkuin Jumalan sanassa sanottiin…
Ja turha kunnianhimo, joka häntä oli elähdyttänyt jo monta vuotta, sai voiton äskeisestä epäilyksestä. Ei, hänen se on poikansa, ja pappi siitä tehdään… Piispa ja nyt tämä kansakouluntarkastaja viimeksi siihen kehoittivat, olkapäälle taputellen. Oskari on ensimmäinen pappi, joka täältä rajamaalta…
Semmoista poikaa ei ole koko jokivarrella», oli piispa kehunut.
»Semmoisia miehiä juuri täällä rajalla tarvitaan.» — Ja kaiken hyvän
lisäksi oli ehdottanut, että pojalle annettaisiin ruotsalainen nimi:
Abelsson, se on Aapelinpoika. Ja Abelsson on nyt Oskari…
Muisti kuinka piispa poikaa hyvästellessä kätteli ja koko nimeltä puhutteli näin:
»Jaha, min gosse Oskar Gustaf Adolf Abelsson…»
Ja sitten hän vielä hymähti ja suomeksi sanoi Aapeliin kääntyen:
»Siitä pojasta on teille iloa ja kunniaa.»
Kaikki olisi ollut hyvin, mutta Karoliina ei ottanut osaa hänen eikä piispan iloon.
— Samanlainen lautapää kuin veljensäkin, Väylänpää.
Niin ajatteli hän silloin, ja piispan poistuttua hän sen sanoi vaimolleenkin, ja samoin nyt, kun kotiin päin mennessä asiaa muisteli.
Hän käveli rantapolkua pitkin, joka törmänhamaraa myöten johti kylältä.
Saunan luona oli kylän poikia harreja onkimassa, ja Oskarikin oli joukossa. Aapeli kuuli poikain puhuvan keskenään jostakin juhlasta, mutta ei saanut selvää mistä. Mutta yhtään ruotsalaista sanaa ei kukaan lausunut.
»Puhukaa te ruotsia keskenännekin, niinkuin opettaja on käskenyt, ettei kesän aikana unhotu», sanoi hän seisahtuen törmälle poikien onkimista katsomaan.
»Viis siitä, mitä 'Fyyfinska' käskee», murahti yksi pojista, mutta isäntä ei kuullut, mitä hän sanoi.
Pojat jäivät ongelle, isäntä käveli pihaan. Hänellä oli mielessään monenlaisia töitä, jotka koskivat huomenna alkavaa patoamista, ja hän mietti, mihin ensiksi ryhtyisi.
Hän kävi pirttiin. Siellä ei ollut ketään. Hän kaipasi emäntää ja lähti kamariin, mutta kamarin ovella tulikin Karoliina vastaan.
»Nytkö sinä jo palasit? Pianpa sinä…»
Karoliina käveli hänen ohitsensa pirttiin. Hän seurasi perässä. Yhtäkkiä hän taas muisti, mitä oli kuullut, ja hänen sisässään jo leimahti. Hän silmäsi emäntää. Karoliina tuntui näennäisesti tyyneltä, mutta katse, jonka hän mieheensä loi, oli vimmaa täynnä. Isäntä ei sitä huomannut. Huomasi vain sen, että Karoliina oli komea emäntä, lihonut paljon sittenkun tähän taloon, tuli.
»Tapasin meidän entisen Vantten lauttahaminassa», sanoi hän.
»Vai tapasit…»
»Tapasin. Ärsytteli minua ja sai niin suuttumaan, että hengen olisin ottanut, jos olisi ase sattunut käteeni…»
Karoliina alkoi aavistaa asiaa. Hänestä oli heti ensi silmänräpäyksellä näyttänyt miehen muoto erilaiselta kuin tavallisesti. Hän kuuli sydämensä lyövän nopeammin, mutta koetti kaikki voimansa panna liikkeelle, ettei hämmentyisi.
»Vai sillä lailla… se vanha kelmi…»
»Joo», sanoi isäntä pitkään. »Sakkoon sen siitä saisi, jos tahtoisi… Kun kehtasi sanoa, ettei Oskari ole minun tekemäni, että häälahjana on emäntä sen taloon tuonut…»
Ilme emännän kasvoilla ei muuttunut vähääkään, ja vaikka hän olisikin vähän punastunut tai muuten hämmästynyt, ei sitä isäntä olisi huomannut.
»No sen arvaa, että semmoinen mies kuin Vantte hoksaa vaikka mitä…»
Emäntä koetti nauraa ja ihmetteli itsekin, että se kävi niin luonnollisesti.
»No mitä sinä siihen?» kysyi hän ja katsoi nyt avonaisesti miestään silmiin.
»Hengiltä olisin lyönyt, jos ase olisi käteeni sattunut.»
»Olipa onni, ettei ollut toki asetta…»
Onnihan se kuitenkin oli», myönsi isäntäkin, mutta sanoi heti perään, sieraimet laajeten ja silmät välähtäen:
»Pilkkasi se muutenkin…»
»Tietää sen… Se on Vanttekin jo niin jätkän koulua käynyt, että on kaikki oppinut.»
»Niin on, vaan jos kohtaan, niin pään halkaisen…»
Mutta sitten hän yhtäkkiä näytti muistavan jotakin ja läksi ulos.
»Huomenna ruvetaan patoamaan!» sanoi hän ovella mennessään.
Emäntä pelkäsi hänen pian tulevan takaisin ja pääsevän villiin intoonsa. Hän koetti rauhoittua, mutta nyt vasta pelästyikin. Oikein häntä ihmetytti, että äsken oli saattanut niin tyynenä olla.
Mihinkähän se meni? Uskoikohan se vai eikö? Kuinka sen silmät pyörivät päässä ja leukalihakset tärisivät!
Emäntä kuunteli henkeään pidättäen, kuuluisiko hänen askeleitaan…
Jotakin kolahti porstuassa…
»Herra Jumala! Nyt se hakee kirvestä! Tai jos hakee Oskaria!»
Hän alkoi vavista ja tunsi semmoista voimattomuutta, ettei koskaan ennen.
Korva kuunteli… sydän löi, eikä hän päässyt paikaltaan istumasta…
Silloin hän kuuli jonkun pihalla hakkaavan, ja kun silmäsi ulos, näki hän Aapelin veistämässä patovaajaa.
Hän rauhoittui, mutta vain hetkeksi.