IX
Keskikesällä aikoivat Suomen puolen nuorisoseuralaiset viettää kesäjuhlaansa omassa talossaan »Nuorten mäellä». Siitä levisi tietoja Ruotsin puolellekin, jonka nuoriso oli hartaudella seurannut veljiensä ja sisariensa toimia ja usein ollut iltamiaan »Nuorten mäellä» viettämässä.
Perä-Pohjolankin nuoriso oli alkanut heräillä. Isänmaan asiat alkoivat olla silläkin huolena, ja se alkoi käsittää tehtäväänsä ja velvollisuuksiaan. Oma talo oli vähitellen saatu pystyyn, ja sen kurkihirren alla lämpenivät sydämet ja mielet virkistyivät.
Ruotsin puolen nuoret tahtoivat mukaan. Ja vaikka heille jäi arvoitukseksi ja hämäräksi se, mikä toisia yhteenliitti ja innostutti, viehätti yhdessäolo, leikit ja laulut, joista heitä vastaan lehahti lämmin tunne suloisin suomenkielin.
Aiotusta kesäjuhlasta oli jo kauan puhuttu Ruotsin puolellakin. Kerrottiin ohjelman tulevan rikkaamman ja vaihtelevamman kuin koskaan ennen. Puheen tuli pitämään kotikylän oma poika, seuran jäsen, vasta ylioppilaana kotia saapunut Väylänpään vanhin poika, Juhani. Hänestä kerrottiin paljasta hyvää sekä Ruotsin että Suomen puolella. Koulun paras oppilas oli ollut ja loistavasti läpäissyt ylioppilastutkinnossa. Kuitenkin oli kelpo poika, jota ei joutava herruus vaivannut. Kesäisin oli aina kotonaan työtä tehnyt niinkuin muukin väki.
Ohjelmaan kuului lisäksi monenlaisia leikkejä, joita vartavasten oli juhlaa varten harjoitettu, kauniita kuvaelmia Kalevalasta ja Vänrikki Stoolista sekä paljon muuta hauskaa.
Väylänpään Juhani, joka nyt vasta oli ylioppilaslakki päässään kotiin palannut, ei ollut usein Portaankorvassa käynyt. Karoliina-täti ei ollut häntä nähnyt moneen vuoteen, vaikka nuorempi poika Eemeli oli usein kesälläkin soudellut Portaankorvaan ja välistä uistinretkellä viipynyt yötäkin talossa.
Elämä Portaankorvassa meni entistä menoaan. Isännällä oli omat kiireelliset työnsä, ja emäntä sai hoitaa rauhassa omia tehtäviään. Mitään semmoista ei ollut tapahtunut, josta isäntä olisi saanut uutta aihetta epäilyksilleen.
Hän näyttikin ne jo unhottaneen. Mutta emäntä oli pannut merkille, että hän vieläkin tarkasteli poikaa. Kerran yöllä, kun oli tullut kotia ja luullut emännän nukkuvan, oli mennyt pojan viereen, peitettä nostanut ja pitkän aikaa poikaan katsonut…
Emännälle ei hän kuitenkaan ollut mitään virkkanut, ja emäntä sai rauhassa pakoa varten toimittaa minkä mitäkin. Sillä päätöksestään ei hän enää millään hinnalla aikonut luopua.
Näinä päivinä oli isäntä ollut vallan hyvällä tuulella. Emäntä käytti kerran tilaisuutta hyväkseen ja otti puheeksi Suomen puolella pidettävän kesäjuhlan. Sinne hänkin tahtoisi mennä ja viedä Oskarinkin…
Hän oli uskonut isännän panevan vastaan, mutta merkillistä kyllä suostui tämä heti Karoliinan pyyntöön.
»Sano sinä sille veljesi pojalle, Juhanille, että ylioppilas siitä tulee meidän Oskaristakin, mutta tälle puolen rajaa…»
— Vai siitä paikasta nyt kenkä painaa, — ajatteli emäntä ja ymmärsi nyt, miksi isäntä niin mielellään oli Oskarinkin luvannut päästää, vaikka ennen aina oli vimmastunut jo siitäkin, että hän joskus talvella oli aikonut.
»Ja saatatpa sanoa, jos kohtaat Väylänpään väkeä, että ei meidän tarvitse kyläläisiin turvautua, jos poika koulutetaankin… eikä lyhene rakennus silti…»
»Kyllä sanon… Kyllä sanon…»
»No niin. Mutta muistakin sanoa.»
* * * * *
Kesäjuhlaa suosi erittäin kaunis ilma.
Leppoisa, ihanan lämmin sunnuntai-iltapäivä oli, kun ruotsinpuoliselta rannalta alkoi veneitä soutaa Suomen puolelle. Korkealla mäellä näkyi uljas nuorisoseuran talo, lippujen ja lehtipuiden keskellä.
Lauttahaminassa hoilasivat tukkilaiset, ja lauttoja laskettiin paraikaa. Mutta ylipyrkijät soutivat maihin ylemmäksi lauttahaminaa, josta tie lähti suorana nousemaan »Nuorten mäkeen». Tulijat olivat enimmäkseen nuorta väkeä, poikia ja tyttöjä. Jossakin veneessä näkyi jokunen vanhempi nainen, mutta ikämiestä ei monta. Portaankorvan emäntä ja Oskari olivat päässeet naapurinsa Pikkukorvan veneessä, jossa oli talon poika ja kaksi tytärtä. Heistä ei yksikään ennen ollut käynyt »Nuorten mäellä», mutta nyt sattui niin hyvin, kertoivat he Karoliinalle, että isä ja äiti olivat menneet Järvikylään vierailemaan, joten heidän nyt sopi…
»Väylänpään Juhani kuuluu pitävän puheen», kertoi nuorempi tytöistä,
Kaisu. »Lieneekö hyvinkin ylpistynyt, sittenkun herraksi on tullut?»
»Ei toki. Suomenpuolelaiset kertoivat hänen olevan aivan samanlaisen kuin ennenkin», tiesi toinen tyttö.
Karoliina istui keskituhdolla ja Oskari etukeulassa. Karoliina ei kuunnellut, mitä nuoret keskenään puhelivat; ajatukset askartelivat muualla. Oskarin silmistä loisti ilo, ja kun hän katseli äitiään, meni suu nauruun.
— Ajatteleekohan se, että nyt mennään Suomeen, juolahti Karoliinalle mieleen, ja hän hymyili takaisin pojalle, nyykäytti päätään, tarkoittaen: Nyt menemme Suomeen, eikä ole mistään pelkoa.
Karoliinan kaikki ajatukset olivat näinä viikkoina olleet niin yhteen ainoaan asiaan kiintyneinä, että tuntui oikein oudolta muuta ajatellakaan. Vähitellen hän kuitenkin alkoi kuunnella, mitä nuoret puhuivat, mutta silloin he juuri saapuivat Suomen puolelle.
Rannalla oli muutamia tuttuja isäntiä ja emäntiä, joita Karoliina kätteli.
»Eipä sinua enää näy koskaan tällä rannalla… niinkö oletkin syntymäkyläsi unhottanut», sanoivat he.
»Eipä sitä jouda kylässä kulkemaan», vastasi Karoliina vältellen.
Kaikki he katselivat uteliaasti Oskaria.
Karoliina huomasi sen ja punastui.
He lähtivät nousemaan maihin ja tulivat tielle. Liput liehuivat »Nuorten mäen» suuren rakennuksen katolla, ja koivujen ja köynnöksien keskellä liikkui siellä nuorta kansaa edestakaisin.
Juuri tielle tullessa saapui paljon väkeä ylempää, ja Karoliina tunsi joukon jälessä kävelevän veljensä, Väylänpään isännän.
Veljen ja sisaren tervehtiminen oli vilpitöntä, ja veli olikin ainoa, joka tiesi Karoliinan salaisuuden, tiesi, että sisar avioliitossaan oli sangen onneton, ja tunsi Portaankorvan luonteen ominaisuudet. Sisarukset olivat hyvin yhteen näköön, ja helposti tunsi heidät veljeksi ja sisareksi samanvärisestä tuuheasta tukasta ja silmien syvästä katseesta.
Veli katsahti Karoliinan silmiin. Tämä ymmärsi veljen katseen ja virkkoi:
»Siinä ne ovat sentään päivät kuluneet… vaikka eivät ne ilonpäiviä ole… Tässä on Oskari…»
Oskari kumarsi enolleen.
»Kas vaan sinua, kuinka olet kasvanut», sanoi eno katsellen pojan hienoja kasvoja. »Eipä häneen juuri ole äidistään jäänyt muuta kuin ehkä silmien ilmettä…»
Hän katsahti Karoliinaan. Tämä hymähti.
Aivan ihme on, kuinka häneltä on tullut isänsä näköinen», sanoi hän hiljaa Karoliinalle.
Karoliina nyykäytti päätään.
He läksivät nousemaan »Nuorten mäelle» päin. Heidän edellään kulki joukko ihmisiä, ja toisia tuli perässä, muita niin kaukana, etteivät voineet heidän keskusteluaan kuulla.
»No vieläkö hän ruotsalaistuttaa poikaa?» kysyi veli.
»Nyt vasta onkin oikein hulluksi tullut… Hänen hupsutuksiaan on mahdoton kertoa…»
Veli ei nähtävästi ollut kuullut Saviojan Vanten ja Aapelin yhteenotosta mitään. Karoliina vältti siitä puhua, samoin kuin hän Oskariin nähden piti kaikki omina tietoinaan.
»Kaikkihan nyt kuitenkin menisi hyvin, jos se ei alkaisi epäillä… jos edelleenkin uskoisi poikaa omakseen… Välistä olen pelännyt sinun puolestasi… kun tiedän, minkälainen villi miehesi on…»
»Poikaan hän ensiksi kohdistaisi vihansa… ja minuun sitten…»
Mutta Karoliinan äänessä oli sitä sanoessa kova kaiku ja silmissä tuima ilme.
— Ei hän ainakaan näytä itse pelkäävän, ajatteli veli.
Kun olivat aivan lähellä taloa, sanoi Karoliina:
»Tässä omia asioitani ajattelen enkä muista sinua onnitella… Juhani on nyt ylioppilas…»
»No, niin pitkällä hän nyt on», sanoi Väylänpää, ja hänen vakaville kasvoilleen ilmestyi iloa. »Ehkäpä hänestä mies tulee…»
»Joko hän on tänne saapunut? Hauskaa on nähdä häntä…»
»Täällä on puuhannut monta päivää… Saapa kuulla, mistä hän puhuu, mutta luulen, että ruotsalaiset saavat osansa… Tänne näyttää tulleen paljon ruotsinpuolelaisia…»
»Monta veneenlastia», tiesi Karoliina.
* * * * *
Ohjelmassa oli ensiksi puhe. Väkeä kerääntyi kerääntymistään. Nyt nähtiin joukossa vanhempaakin väkeä, joka ennen oli ylenkatseellisesti kohdellut nuorten hommia. Karoliina tapasi veljensä pojan pikimmältään siksi, että ehti tervehtiä ja jonkun sanan vaihtaa. Nuoren ylioppilaan kasvot loistivat, ja hänen tuuhea tukkansa kiemurteli somina kiharoina valkoisen lakin alta. Hänen kasvonsa ilmaisivat sisäistä voimaa, ja kauniissa, ruskeissa silmissä loisti into ja voiton varmuus. Hän oli koko puuhan keskipisteenä. Hän muisti kaikkia, järjesti kaikkea, ja hänellä oli ystävällinen sana jokaiselle. Erityisesti hän näytti riemuitsevan siitä, että Ruotsin puolen nuorisoa oli niin paljon kokoontunut…
»Terve tuloa Suomeen!» sanoi hän niillekin nuorukaisille, joita ei tuntenut tai joiden nimeä ei muistanut.
Puheen piti heti alkaa. Väylänpää itse alkoi jo hätäillä poikansa puolesta, että kuinka käykään, kun Juhani hommailee vain muuta eikä ensinkään näy muistavan, että hänen pian on astuttava puhujalavalle. Muutenkin hän pelkäsi pojan hämmentyvän niin suuren väkijoukon edessä.
Mutta isän pelko oli turha. Juhani astui varmana puhujalavalle, pyyhkäisi kerran vasemman käden sormet läpi tuuhean tukkansa, toivotti kaikki läsnäolevat tervetulleiksi ja aloitti puheensa.
Karoliina oli Oskarin kanssa mennyt hyvin likelle puhujalavaa, niin ettei häneltä jäisi sanaakaan kuulematta…
Juhani puhui alussa kuin leikillä. Mutta kuta pitemmältä puhetta jatkui, sitä mukaa vakaantui äänikin ja hän innostui omista sanoistaan.
»Laulu on kaikkina aikoina ollut Suomen kansan pyhempi kieli, jolla se tuo ilmi surunsa ja ilonsa, toivonsa ja kaipauksensa» — jatkoi hän, ja hänen kirkas äänensä kierteli suuren salin joka soppeen. — »Suomen kansan runous kumpuaa suoraan kahdesta kirkkaasta lähteestä, yksinäisyydestä ja surusta. Soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu. Meidän kansamme on laulua ja soittoa rakastava kansa, ja samalla se on rauhaa rakastava kansa, itsenäinen, omien, tyynten mietteillensä kansa. Ja vaikka voitettuna ja valloitettuna, on se vieraan vallan alaisena aina pitänyt oman ajatus- ja elintapansa. Sillä isänmaa on sille aina ollut rakkain — rakkain, jonka hyväksi on kaikki alttiiksi pantava.
Sellainen on ollut meidän kansamme. Onko se vieläkin sama kansa?
Pohjolan nuoriso! Oletteko ajatelleet oman kansanne kohtaloita? Oletteko milloinkaan muistaneet menneitä sukupolvia, jotka kärsimisillään tämän karun, mutta ihanan maan meille jälkeentuleville omaksi isänmaaksi pelastivat? Oletteko ajatelleet, että se Mooses, joka johdatti esi-isämme tänne ja tämän tuhatkukkulaisen, tuhatjärvisen maan isänmaaksemme valitsi, että hän luotti kansansa sitkeyteen? Hän uskoi, tuo historiantakainen Mooseksemme, että hänen kansansa oli luotu tuota karua maata hedelmälliseksi tekemään ja tämän maan märät korvet ihaniksi viljavainioiksi viljelemään…
Jos sitä olette ajatelleet, niin tiedätte, että sitkeä on ollut se kansa, joka vieraan vallan jaloissa ja tallattavana on yhtenä kokonaisena kansana pysynyt. Ja tiedätte myös, että raskas on se kärsimysten sarja, joiden läpi esi-isämme maatansa puolustivat. Tätä maata, joka heille oli rakas, tätä maata, jonka humisevissa hongikoissa ja sinervien järvien rannoilla he palavat ajatuksensa lauleloiksi ja soitannoksi sovittivat, tätä maata, joka opetti rakastamaan ja velvoitti työhön, tätä maata, joka oli rikas köyhyydessään ja hymykasvoin uljaista pojistaan ylpeili…»
Puhujan silmät säteilivät, ja hän loi kuulijoihinsa kysyvän katseen. Hänen äänensä kirkas sointu kuului kauas pihalle, ja yleisö oli ihan kuin paikalleen naulattu. Väylänpää seisoi ovenpielessä, väliin lentäen tulipunaiseksi… Hän ei ollut koskaan ennen kuullut poikansa puhuvan, mutta nyt hän vasta tunsi, että ei ollut pojan koulunkäynti hukkaan mennyt.
»Rakastammeko me tätä maatamme, jossa lahovat menneiden sankari-isiemme luut? Täytämmekö me velvollisuutemme suurta, rakasta yhteistä kotiamme kohtaan?
Kaikin tiedämme me, kuinka ahdistettuna maamme tällä hetkellä on. Tiedämme, että Idän kotka on levittänyt siipensä poloisen maamme yli, — tiedämme, että lännessä, rajallamme, harjoitetaan suomenkielen sortoa…»
Puhujan katse liiteli ympäri väkijoukkoa, ikäänkuin hän olisi tähystänyt jokaista silmiin. Ja yleisö näytti ymmärtävän mitä puhuja tarkoitti. Mutta hänen kasvoilleen leimahti puna ja hän jatkoi katseen tuimetessa ja äänen kovetessa:
»Niin, lännessä — tässä rajallamme. Veljemme ja sisaremme, jotka kova kohtalo meistä erotti — he eivät saa alkuopetustakaan omalla äidinkielellään. Vieras, kankea ja tyly on ruotsinkieli meikäläisen lausua, ja vieras, köyhä on se meidän ilojemme ja huoliemme ilmaisijaksi. Ruotsalainen sivistys on tuominnut vääräksi sen, minkä Idän halla meille teki, ja kuitenkin se omassa nimessään harjoittaa samaa sortoa. Se kai uskoo Ruotsinmaan onnen ja menestyksen riippuvan siitä, että se tuon rajaseudun saa ruotsalaistumaan…»
Puhuja vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten:
»Minua, meitä kaikkia, ilahduttaa suuresti, että kaikesta lapsellisuuksiin asti menevästä harrastuksesta ja todennäköisesti suurista ponnistuksista huolimatta ruotsalaistuminen käy sangen vitkaan. Sitä todistaa nyt sekin, että näemme täällä joukossamme lukuisan parven rajantakaisia veljiämme ja siskojamme…»
Yleisön joukossa kävi kohina. Karoliina oli aivan haltioissaan, puristi poikansa kättä ja kuiskasi korvaan: »Kuuletko sinä!»
Oskarin tarkkaava katse todisti, että hän kuunteli ja jaksoi ymmärtääkin.
»Mikä kutsuu heitä tänne joukkoomme? Mikä yhdistää siskot siskoihin, veljet veljiin? Eivät estäneet tänne seuraamme tulemasta ruotsalaisen piispan rukoukset eivätkä kansanopistonjohtajan juhlapuheet. He tulivat ja olivat tervetulleita.
Sillä se on sittenkin se samainen halveksittu Suomemme kieli, joka soi suloisimmin — ja se heidät tänne toi. Täältä läikähtää vastaan kotoisen lieden lämmin, ja se laulu, jonka laulamme, painuu heidän sydämiinsä kuin keväinen kosteus maahan. Sanalla sanoen: se on kansallistunto, yhteinen suuri innostuksen ahjo, jonka ympärille hekin tahtovat kokoontua. Se on sitä suomalaista sitkeyttä, katajaisuutta, joka meidät nytkin yhdistää…
Olkaa tervetulleet juhlaamme ja viekää vanhemmalle väelle terveisemme, — terveiset siitä maasta, joka on heidänkin isänmaansa…»
Taas piti puhuja hetken lomaa. Karoliinan posket paloivat kuumina, ja hän koetti tarkastella, minkä vaikutuksen puhe oli tehnyt ruotsinpuolelaisiin. Kaikkien kasvot näyttivät kuin kirkastuneilta. Väylänpää seisoi punaisena ovenpielessä.
Karoliina muisti samassa Aapelia, mutta puhuja jatkoi: »Perä-Pohjolan kansalaiset! Meidän pitkä talvemme on tiessään. Poissa on pimeys, ja valo on herrana Pohjolassamme. Ihana, kirkkaan kuulakka, keväinen valo. Tuo selittämätön valo, tuo takataivaitten ihmeellinen sädesoihtu, joka tänäkin iltana ympäristömme kirkkaudellaan valaisee ja yömme päiväksi muuttaa, — eikö sen loistossa mielemmekin vaikene, eikö sen loistossa nouse rakkaus Pohjolaamme kohtaan! Kaikkien tulisi meidän olla valon lapsia, valon ystäviä, ja kaikkien nyt riemurinnoin valon aikaa viettää.
Köyhä ja kylmä on Pohjolamme, — niin sanovat ne, jotka eivät tiedä, mitä meillä kuitenkin on. Köyhä ei ole Pohjolamme, kun sen nuoriso valveutuu, kun sen nuoriso käsittää, että sen tulee olla valon lapsi, päivän poika. Eikä ole kaukainen kolkkamme kylmäkään, kun rintojamme lämmittää isänmaanrakkaus ja eheän elämän etsintä.
Sillä jos oikein ajattelemme, ei meillä ole pimeyttä luonnossa ensinkään. Miksi valaisevat talviöitämme valkohanget ja hopeinen kuu? Miksi liekehtivät taivaalla leimuavat revontulet, jotka sähisten valaisevat öiden pimeyttä ja sammuvat vasta keväisten valojen voittaessa? Eivätkö juuri sen vuoksi, että pimeä lyhyt olisi, yö kuni uni hauska…»
Oli jo aamupuoli yötä, kun ruotsinpuolelaiset palasivat juhlasta.
Aurinko kohosi suurten vaarain takaa, virran veteen kimallellen.
Karoliina palasi poikineen samassa veneessä, jossa oli tullutkin.
Hänestä ei koskaan ennen ollut tuntunut niin vaikealta palata Portaankorvaan kuin nyt. Nuoret puhelivat kaikesta siitä, mitä olivat nähneet ja kuulleet, olivat innostuneita ja aikoivat mennä toistekin.
Karoliina kuuli heidän puhuvan, mutta hänen mielensä oli raskas. Salaisuus, jota hän niin kauan oli mielessään miettinyt, ei antanut yhtään rauhaa. Eikä hän kuitenkaan voinut kenellekään aikeestaan puhua. Hän pelkäsi, että velikin, ainoa, joka varmasti tiesi hänen entisyytensä, kieltäisi häntä semmoiseen ryhtymästä, pitäisi hulluutena… Mutta veli ei aavistanut, että Aapeli voisi minä päivänä hyvänsä saada asian tosipuolen selville… ja se olisi pojan loppu…
Ja se sama päätös, joka jo aikaa oli sydämen pohjalle kuin kiinni kasvanut, sama päätös nytkin varmana vielä häntä elähdytti. Omaa elämäänsä hän ei ajatellut, ei hetkeäkään etemmäksi kuin siihen asti, kun tiesi pojan olevan turvassa. Eikä hän liioin miettinyt aikomansa teon seurauksia — ei osannut eikä halunnutkaan…
He lähtivät, äiti ja poika, yhdessä rantapolkua kotiin päin kävelemään.