X
Oskari oli hilpeällä tuulella, ja merkillistä oli, äidin mielestä, että poika niin hyvin oli puheen sisällön ymmärtänyt.
»Mitähän isä olisi sanonut?» arveli hän.
»Isälle älä virka mitään siitä, mitä Juhani puhui.»
Oskari ymmärsi. Hän oli, varsinkin viime aikoina, oppinut pitämään äidin sanomia salassa. Hän tiesi, että jos isä tietäisi, olisi hän paha äidille.
Karoliinan tapasi, kun he jo olivat lähellä saunaa, semmoinen halu, että nyt hän sanoo pojalle, nyt!… nyt!…
— Ei vielä!… Ei vielä! kuiskasi samassa ääni hänen sydämessään, ja aiottu sana nousi vain huokauksena.
— Kaikki ensin valmiiksi… sitten vasta!
Hän oli toivonut, että kun he palaavat kotia, koko muu talon väki isännästä alkaen on nukkumassa. Pihalla ei näkynyt ketään liikkeellä, ja luhti, jossa palvelijat kesäisin nukkuivat, oli suljetuin ovin. Rantapadon päälle oli kulkenut irtaimia tukkeja, josta emäntä päätti, ettei isäntä ollut niillä tunneilla padolle käynyt.
Mutta kun tulivat pihaan, näkivät he, että porstuan ovet olivat auki, ja samassa kuulivatkin pirtistä puhelua.
Karoliina seisahtui hetkeksi pirtin oven taakse kuuntelemaan. Aapelin äänen hän tunsi, mutta toista ääntä, joka tuntui olevan miehen ääni, hän ei tuntenut. Aapelin äänestä hän päätti, että se oli hyvällä tuulella, vaikka häntä muuten ihmetyttikin, että isäntä vielä oli valveilla. Jotakin merkillistä oli nyt tapahtunut.
Oskari seisoi äitinsä vieressä, ja hänen kasvoillaan värähteli ikäänkuin pelko.
»Älä pelkää!» sanoi Karoliina, ja he menivät sisälle.
Peräikkunan luona istui Aapeli paitahihasillaan ja häntä vastapäätä kylässä asuva rajavartija Vaanperi. He olivat vilkkaassa keskustelussa. Vaanperilla oli kädessään kirje, josta näytti lukeneen.
»Jopa tulitte!» sanoi Aapeli nousten seisomaan. »Kauan jo olen odottanutkin. Nyt kuuluu kummia, Karoliina!»
Hän siristeli silmiään ja oli aivan erinomaisen iloinen.
Karoliina ei osannut arvata, mitä ihmeellistä oli tapahtunut, eikä sitä, mitä Vaanperilla oli talossa tekemistä.
Isännän hyvä mieli ei kuitenkaan näyttänyt tarttuvan Karoliinaan, päinvastoin inhotti häntä aina, kun Aapeli hyvillään lörpötteli.
»Jo kuuluu kummia», hykerteli Aapeli eikä muistanut vesihernettäkään nenän päästä pyyhkäistä. »Piispalta on minulle tullut preivi… sitä on Vaanperi minulle suomentanut…»
Karoliinan kasvot vähän kalpenivat.
»Ja kirjoittaa kuin vanhalle tuttavalle… Vaanperi tässä juuri pääsi suomentamasta… Kohtasin tiellä Vaanperin, niin pyysin, että lähtee suomentamaan… Mitä sanot, Karoliina?»
»Mitäpä minä siihen sanon», lausui Karoliina välinpitämättömällä äänellä.
»Etkä tiedä mitä kirje sisältääkään», pirahti isäntä ja pyyhkäisi nenäänsä.
»Mistäpä minä sen tietäisin», arveli Karoliina ja alkoi riisua päällystakkiaan.
Aapeli pyörähti keskelle lattiaa, remahti nauruun ja puoleksi huusi:
»Kun käskee nyt jo syksyllä toimittaa Oskarin isoon kouluun Luulajaan asti…»
Hän uskoi uutisen vaikuttavan yhtä repäisevästi Karoliinaan kuin häneenkin, mutta nähtyään, ettei vaimonsa ollut millänsäkään kuulemastaan, virkkoi hän Vaanperiin päin kääntyen:
»Se ei usko… ei usko. Lue, Vaanperi, vielä kerran se piispan preivi, että kuulee… lue sanasta sanaan… Lue, että kuulee…»
»Kuulen minä sen… ja uskon», sanoi Karoliina. »Ei sitä minun vuokseni tarvitse lukea…»
»Vaan suomennahan, että Karoliina kuulee, mitä Oskaristakin mainitsee… Se on piispa kerrassaan ihastunut Oskariin…»
»Mitäpä minun siitä tarvitsee tietää», esteli Karoliina, mutta Vaanperi oli jo ruvennut piispan kirjettä suomentamaan.
Oskari oli tullut äitinsä viereen ja seisoi siinä kalpeana.
Kirjeessään piispa kehoitti Aapelia kouluttamaan poikansa ylioppilaaksi ja sitten papiksi. Nyt syksyllä olisi poika jo lähetettävä Luulajaan, jossa ei saisi ensiksi kuulla yhtään suomen sanaa, jotta perinpohjin oppisi ruotsinkielen. Sitten hänellä, tulevaisuudessa, olisi erinomainen tilaisuus vaikuttaa rajaseudulla sekä sielunpaimenena että opettajana.
Karoliina oli kuuntelevinaan, mitä Vaanperi kirjeestä selitti, oli sitten olevinaan hyvilläänkin… Hänen täytyi, hänen täytyi teeskennellä pojan vuoksi — pojan elämänonnen vuoksi.
»Jopahan uskoo… jopahan uskoo nyt Karoliinakin», pakisi Aapeli nähtyään ja uskottuaan, että emäntäkin naureskeli siitä ilosta.
»Syksyllä Oskari kouluun!» sanoi hän sitten ja kehaisi Vaanperille:
»Eikä tässä taida tarvita naapuriin lähteä rahaa lainaamaan, vaikka
Luulajaankin lähtö tulee…»
* * * * *
Oskari oli kesän aikana nukkunut äitinsä kanssa rakennuksen toisessa päässä olevassa huoneessa, joka oli uunitta ja viileä. Aapeli nukkui yksin pirtissä. Hänen täytyi usein öisinkin olla liikkeellä patoa kokemassa ja muutenkin, kun outoja tukkilaisia kulki usein läpi pihan, milloin kosken alle, milloin päälle.
Tultuaan huoneeseensa Oskari ratkesi itkemään, kysyen, pitikö hänen lähteä Luulajaan kouluun. Äidin vakuutuksista hän kuitenkin pian tyyntyi ja kävi vuoteeseensa.
Mutta kauas kaikkosi uni Karoliinan silmistä. Tätä hän ei ollut osannut ajatella eikä ollut sen varalta varustautunut. Mutta hänen täytyi nyt olla myöntävinään, tehdä niinkuin Aapeli käski… olla varovainen, ettei tämä saisi minkäänlaista vihiä siitä, mitä hän mietti. Nähtävästi oli mies unhottanut kohtauksen Saviojan Vanten kanssa, koska ei mitään muutosta hänen käytöksessään ollut tapahtunut. Nyt oli hänellä piispan kirjeen saatuaan uutta miettimistä eikä hän siis joutanut tarkkaamaan, mitä emäntä toimitteli. Aikaa oli vielä toimittaa. Syyskuussa vasta alkoi Luulajan koulu, mutta sitä ennen tuli Oskarin jo olla kaukana, kaukana täältä.
Oli sittenkin onni, ettei hän ollut ketään ottanut uskotukseen, ettei kenellekään ollut aikeestaan puhunut. Ei kukaan osannut aavistaakaan, mitä hän mietti poikansa onnen ja elämän vuoksi. Yksin vain hän sen tiesi, eivätkä sitä muut koskaan saisi tietääkään.
Oskari oli jo nukkunut. Karoliina kuuli hänen keveän hengityksensä. Hän oli pitänyt huoneen ikkunassa verhoa, ettei aamuaurinko pääsisi huonetta kuumentamaan. Mutta nyt tuntui hänestä ikävältä, ja hän siirsi verhon ikkunasta. Kirkasta aamuauringon paistetta tulvasi huone täyteen, ja hänestä tuntui nyt hauskemmalta…
»Hän on hyvä mies ja suuressa virassa», oli maisteri sanonut.
Miksei hän kuitenkin ollut kysellyt enempää, yksityiskohtia? Ei ollut uskaltanut eikä tahtonutkaan!
Mahtoiko muistaa kaikki, mistä he puhelivat kesäyönä siellä Väylänpään vieraskamarissa? Ehkä muisti… Hän, Karoliina, ne kyllä muisti, muisti joka sanan.
»Kerran minä sinut vielä kohtaan… kerran tulen tänne takaisin.»
Hän oli niin rakas, niin rakas! Hän oli niin hyvä ja lempeä!
»Et unhota minua?»
»En, en koskaan.»
Aina lupaat rakastaa?»
»Aina, koko elinaikani.»
Sitten hän lähti. Kerran kirjoitti. Ei silloin tiennyt, milloin tulisi. Hän kirjoitti vastaan, kertoi kuinka laitansa oli. Siihen ei vastausta tullut.
Silloin hän teki epätoivoisen tekonsa. Mitä hän silloin taisi? Oma ja koko suvun häpeä vartoi. Ja hän päätti kärsiä ja ottaa miehekseen Portaankorvan Aapelin…
Vasta sitten kun Oskari syntyi, alkoivat suurimmat tuskat ja katumuksen pitkät yöt. Ei ollut pelastusta missään, ja hänen elämänsä muuttui valheeksi, alusta asti valheeksi. Pojan elämä oli hänenkin elämänsä, ja yksi ainoa toivo oli, joka oli henkeä pitänyt, — pojan tulevaisuus. Hämäränä se oli kangastanut hänen mielessään näinä neljänätoista vuotena, jotka hän oli tätä valhe-elämää elänyt. Hämäränä se oli ollut, mutta se oli selvinnyt. Oli ollut tuskan ja epätoivon hetkiä semmoisia, että kun niitä nyt muisteli, tuntui kummalta, että ne sittenkin oli voinut kestää, elää niinkuin ei mitään myrskyä rinnassa riehuisikaan. Niinä semmoisina hetkinä alkoi korva kuunnella kosken kohinaa, ja se kohina ja pauhu kuin tyynnyttivät, kosken äänessä soi kuin lohtua, toivoa… Sitä kuunteli ja sillä sydämen kovat kiljumiset asetti… Toisinaan, varsinkin alkuvuosina, kun talven pimeinä iltoina seisahtui kuuntelemaan, oli kuin koski olisi huutanut: Hyppää tänne valkoiseen helmaani! Mutta silloin hän aina säpsähti ja muisti pojan, joka oli rakkaampi kuin oma elämä.
Pojan vuoksi hän eli, pojan vuoksi kärsi…
Ainainen pelko oli lisäksi vaivannut, että Aapeli joskus saa kuulla — ellei itse viimein ymmärrä — ettei poika olekaan hänen, ainainen pelko, että silloin se pojan ruhjoo… Ja vaikka hän sydämensä syvyydessä tunsi, että kerran se saapi tietää, kerran hän katkaisee kärsimystensä kahleet, ja silloin on kaikki sileää… Mutta poika piti ensin saada turvaan, varmaan turvaan…
Ja nyt se oli hänelle selvinnyt. Vielä nyt kun jaksaisi jonkun viikon viettää tätä valhe-elämää! Kun vielä kaikki onnistuisi eikä Aapelin epäluulo enenisi! Kohta, kohta tulee otollinen hetki!
Hän makasi avoimin silmin ja mietiskeli… Aapeli kuului vielä liikkuvan eteisessä, koska ovia aukaistiin ja askeleita kuului.
— Oikeastaan onkin hyvä, että piispan kirje juuri nyt sattui tulemaan, ajatteli hän. — Nyt on hänellä miettimistä ja kehumista siitä. Se vain auttaa minun asiaani.
Ei ollut Aapeli muistanut mitään Suomen puolen juhlanvietosta kysyä, niin oli piispan kirje häntä innostuttanut. Hyvä oli sekin!
Karoliinan ajatukset kulkivat juhlaan, ja hänen mieleensä oli painunut veljenpojan puhe. Hän muisti melkein joka sanan. Niin hänkin oli ajatellut kuin Väylänpään Juhani puhui, vaikkei hän koskaan ollut saattanut sitä sanoa — eikä ensinkään niin kuin Juhani sen sanoi.
Hän muisti Juhanin ilosta säteilevät silmät, valkoisen lakin ja siinä kimaltelevan kultatähden. Ja melkein kuin tietämättä tuli hänen mieleensä, oli aivan kuin olisi nähnyt, että se olikin hänen Oskarinsa, joka siellä seisoi, vaalea, kihara tukka lakin alta näkyen… Oskarin silmissä oli kaihoa ja katseessa etsivän kaipausta…
Mutta sitten kun alkoi puhua, muuttuikin Kaarloksi, semmoiseksi kuin hänet muisti… Kaarlo Laukkahan se olikin… Hänen vartalonsa oli pitkä ja komea, silmät kirkkaat ja kauniit, otsa korkea… Hänen katseensa etsi jotakin väkijoukosta, etsi tuttuja silmiä ja tuttuja kasvoja… Hän, Karoliina, vetäysi toisien taakse… ei taitaisi enää tuntea entiseksi, jos katseet kohtaisivatkin… Mutta ehkä muistaisi… Nyt alkaa puhua… Mitä sanookaan? »Minulla oli kerran tässä kylässä rakas ystävä, rakkain kaikista koko elämässäni… En näe häntä teidän joukossanne… En näe hänen silmiensä loistoa… Minulla on myöskin poika, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen… Olen tullut heitä etsimään…»
Karoliina heräsi siihen, että Oskari unissaan alkoi itkeä, mutta tyyntyi pian…
Ja vaikka hän nyt tiesi olevansa hereillä, tuntui hänestä äskeinen uni todelta. Se oli niin suloinen, niin ihana! Hän tunsi sydämensä sykkivän ja onnen elämän pulppuavan. Hän koetti varoa, ettei mitään himmenisi eikä unohtuisi kirkkaasta unesta, jota hän mieleensä palautti ja muisteli. Hän makasi hiljaa, silmät puoliummessa, haaveksien ja uneksien…
Näin ihanaa hetkeä hän ei ollut sitten elänyt kuin siellä Väylänpäässä, ei koskaan unissaan nähnyt Kaarlo Laukkaa sellaisena…» »Olen tullut heitä etsimään.»
— Niin! Niin!
Hän sai siitä vahvistusta, uusia voimia siihen, jonka oli päättänyt tehdä.
— Hän muistaa minua ja poikaa! Rakas! Rakas!
Ja toivoa täynnä ja virkkuna hän nousi vuoteestaan, varmana siitä, että kaikki käy hyvin.