XI
Oli hämärtyvä elokuun ilta.
Portaankorvasta oli kaikki väki mennyt ulkoniitylle Pukkisaareen, johon oli talosta oikoinen penikulma matkaa. Emäntä ja Oskari vain olivat kahden kotona.
Koko viikon oli emäntä saanut rauhassa toimitella.
Tätä aikaa hän oli koko kesän odottanut — tätä viikkoa, jolloin tiesi muun väen ja isännänkin menevän viikon kestävälle niittymatkalle. Nyt se oli tullut, ja emäntä oli sitä aikaa hyväksensä käyttänyt.
Oskari oli saanut tietää koko elämänsä salaisuuden, äiti oli itkenyt ja poika oli itkenyt, mutta äidin päätös aiottiin toteuttaa.
Karoliina ei ollut nukkunut yhtenäkään yönä. Hän oli kenenkään tietämättä soutanut useita kertoja Suomen puolelle, toimittanut siellä tarvittavat seikat reilaan, hankkinut rahaa lainaksi ja kerännyt kaikki omat säästönsä. Kylän kaikista taloista oltiin ulkoniityillä, niin ettei muutamissa taloissa ollut kuin joku vanha vaari tai mummo kotosalla. Talossa ei ollut koko viikkona ketään käynyt, sillä poutaisena heinäaikana oli kaikilla kiire. Poikansa kanssa oli emäntä saanut olla kahden.
* * * * *
On jo hyvin myöhäinen, ja elokuun hämy on siksi tuntuva, ettei kukaan tuntisi, jos näkisikin, kun Portaankorvan emäntä soutaa joen poikki Suomen puolelle. Oskari istuu kalpeana veneen keskituhdolla, emännän soutaessa etuteljolla. Kaikki on äiti pojalleen sanonut mitä tietää, kaikki opastanut…
Ja nyt vielä puhuu:
»Se sormus anna, se on hänen, ja sano: äiti lähetti, ja se kirje sitten. Kyllä tuntee sinut, omakseen ottaa, poikanaan pitää, rauhassa olla saat, koulua kulkea. Ei ole henkeäsi vaanimassa räkänokka mies, tyly ja sydämetön… Ja vielä sano: aina rakastan, aina muistan! Aina on mielessä ollut, ei hetkeksikään unhottunut!»
Ei tule Karoliinan silmiin kyyneleitä, sillä hän on liian kiihdyksissä. Hän vetää tuimasti airoja, ja joka veneenpituus vie lähemmäksi vapautta. Mutta joka hetki kuitenkin tuntuu kuin jostakin vaara uhkaisi… joku este vielä väliin joutuisi… Mutta ei kuulu, ei näy mitään… Ruotsin puolen ranta jo jääpi hämyn sekaan, rantatörmä lakkaa erottumasta, ja metsä kasvaa kiinni illan hämärään… Hän kiskoo airoja, pitkään hengittäen ja silmien tähystellessä ympärille… Jo erottaa suomenpuolisen rantatörmän, veneen keula kolahtaa kiveen… kohta… kohta!
Vielä ehtii hän pojalle sanoa:
»Muistatko äitiä ja rakastatko?»
»Muistan ja rakastan…»
Vene saapuu rantaan. Siinä on vastassa vanha mies, joka ottaa veneen keulasta kiinni ja vetää maalle. Se on Vankan Aapo, Karoliinan ainoa uskottu ja apumies.
»Kaikki on valmiina, ja joka talossa nukutaan», sanoo hiljaisella äänellä Aapo.
Karoliina suutelee vielä kerran poikaansa, vielä muistuttaa tärkeimmistä asioista.
Ja Oskari lähtee Vankan Aapon kanssa nousemaan tielle, jossa hevonen vartoo.
Ei liikahda Karoliina veneen luota, mutta korva on terävänä kuin nuoli. Joka askeleen kuulee poistuvien kävelystä… kuulee kuinka tulevat tielle… Nyt nousee Oskari kärryihin… nyt kiipeää Aapo perässä… Hiljainen, tuskin rantaan kantava rattaiden kolina ilmaisee, että nyt ovat liikkeellä… nyt sivuuttavat jo ensimmäiset talot… Kuuluu jo kovempi kärryjen päry… pian ovat kylän päässä… siitä alkaa taival, metsäinen, asumaton…
Karoliina kuulee rattaitten rytinän, kuulee oman sydämensä jyskeen ja seisoo yhä, liikahtamatta, melkein kuin ei tietäisi tai käsittäisi, että hän siinä seisoo ja Oskari poistuu…
Mutta kärryjen ääni lakkaa kuulumasta. Karoliina herää, ja ääretön riemun tunne täyttää hänen sydämensä.
Poika on pelastettu… tulkoon… käyköön nyt kuinka tahansa!
Hän seisoo vielä, korva ei enää niin kuuntele, mutta sydän jyskää ja riemu pauhaa hänessä, niin että ruumis värisee…
— Pelastettu! Poikani! Poikani!
Ilta yhä pimenee, päivän kajastus on sammunut, taivas käynyt pilveen…
Ei kuulu liikettä maalta eikä joelta, ei mistään päin…
Nyt hän kuulee Isonkosken kohinan, joka tuntuu olevan vallan likellä…
Huutaako riemullisesti vai tuskallisestiko?
Karoliina kuuntelee. Tohisee… tohisee… on väliin kuin riemastuisi, väliin kuin valittaisi…
»Ei valitusta, ei valitusta!»
Hän työntää veneen vesille ja lähtee soutamaan takaisin Ruotsin puolelle. Hän ei ajattele mitään selvästi eikä loppuun, tuntuu vain hyvältä olla. Ei paina mikään eikä sydämessä pakota. Ei ajattele tulevaisuutta eikä menneisyyttä. On vain nyt niin hyvä olla.
Mutta puolijoessa hän muistaa Oskarin vanhat vaatteet, jotka ovat jääneet veneeseen, kun on uudet pojan ylle pukenut. Hän kokoaa ne yhteen myttyyn ja heittää myötävirralle…
Koski huutaa nyt kuin riemuissaan, Karoliina soutaa lujasti, ja pian vene töksähtää Ruotsin rantatörmään.
Hän lähtee nousemaan rantapolulle ja kävelee sitä pitkin, saapuen saunalle. Siinä seisahtuu ja katselee virran veteen, joka nyt hohtaa mustalta. Hän ei jaksa ajatella mitään. Päässä tuntuu olevan kaikki sekaisin, ja ruumis tuntuu kihelmöivän joka paikasta. Tuntuu, että jalat tärisevät, ja käsissä on kuin suonenveto.
Niin tulee hän kuin tietämättään taloon, nousee kuistille, lyö ovet lukkoon ja menee sisälle. Hän saa pirtissä kynttilän palamaan ja nyt hän taas jaksaa ajatella ja tuntee tointuvansa.
Mutta juuri kun hän on alkanut selvästi ajatella, kuuluu pihalta puhelua ja niittyneuvojen kolinaa. Hän arvaa, että niittymiehet ovat tulleet, ja pannen kaiken voimansa liikkeelle nousee hän avaamaan tulijoille kuistin ovea.
Väki onkin hyvien poutien vallitessa ehtinyt saada niityn tehdyksi päivää ennen kuin tavallisesti.
Isäntä on hyvällä tuulella eikä hoksaa kysyä, miksi emäntä valvoo näin yöllä. Muistaa kuitenkin poikaansa ja sanoo:
»Oskari on tietenkin jo nukkumassa… Antaapa pojan rauhassa maata…
Huomenna aiotaankin tuumailla kouluun lähtöä.»
Isäntä ei huomaa emännässä mitään muutosta eikä varro emännän vastauksia. Puhelee sitä, tätä.
Mutta Mantan katse viipyy kauan emännässä, jonka silmissä palaa niin kummallinen, outo tuli. Semmoisena Manta ei muista emäntää ennen nähneensä.