II
Samana iltamyöhänä, jona Ranta-Jussi oli palaamassa Haaparannalta, istui patruuna Lamppa konttorissaan, otsa rypyssä miettien. Sitten viime näkemän oli patruuna vanhennut ja laihtunut, ja ennen sileihin, kiiltäviin leukapieliin oli kasvanut harvaa, kankeaa partaa, joka pohotti harmajalta.
Kukaan ei tiennyt missä patruuna oli jälkeen Palomäen Santerin hukkumisen ollut, mutta monenlaisia huhuja oli liikkeellä. Mutta kotiuduttuaan hän alkoi hommata niinkuin ennenkin, entistä ehomminkin liikkua.
Nyt varsinkin tänä talvena oli hän laajentanut liikettään, perustaen haarakaupan Makon kylään ja isontaen omaansa.
Tikkatie, joka ennen takavuosina aina oli tehty suoraan Palomäestä Lampalle, oli nyt tikoitettu keskikylälle Keskitaloon, mutta nyt oli sitäpaitsi vielä muitakin teitä tikoitettu, niin että Lampalle nyt Suomen puolelta tuli kolme tikkatietä. Niistä yksi tie ei kuitenkaan vienyt Lampan rantaan, vaan nousi maihin Joenkäyrään, joka talo oli Lampan naapuri, Rantakäyrän talon vieressä, jossa tullimies Saalkreeni asui.
Lamppa oli noin monta tietä tikkauttanut tullimiesten kiusalla, ja sen kyllä ymmärsivät sekä tullimiehet että muutkin ihmiset. Hän oli kärsinyt suuria vahinkoja tullikavallushommassaan ja nyt oli hän ikäänkuin uhalla ruvennut pelaamaan korkeaa peliä. Mahdollista oli perinpohjainen häviö, mutta mahdollista oli myös, onnen potkaistessa, verraton hyötyminen ja voitto.
Koko syksyn oli hän keinoja miettinyt, oli öin ja päivin yksin sekä Ranta-Jussin kanssa yhdessä miettinyt. Mutta kaikki keinot tullimiesten pettämiseksi näyttivät loppuneen. Sillä vaikka kuinka varovaisia olisivat olleet, olivat rajavartijat myös valppaita ja pitivät pienintäkin liikettä silmällä. Syksyllä, joen ollessa sulana, oli kuitenkin Ranta-Jussin neuvon mukaan saatu monta veneenlastia voita tullimiesten tietämättä yli, sekä tupakkakulejakin useampia. Kerran oli patruuna, kun Ranta-Jussi oli hänen muilla asioillaan, innostunut itse johtajaksi, kun oli saatu selville, että tullimiehet olivat menneet Makonkylään. Iso-Joonas ja kaksi Suomen puolen miestä olivat käyneet hommaan, patruunan ollessa neljäntenä.
Pimeä syys-ilta oli. Keskitalossa oli patruunalla varasto, johon päivää ennen oli ostanut viisi astiaa voita. Voilla olisi ollut kiire Jällivaaraan, jossa oli kova voin puute ja verrattoman korkea hinta.
Lamppa päätti yrittää. Keskitalon rannassa nostettiin astiat veneeseen ja lähdettiin soutamaan joen yli. Iso-Joonas oli vahtina Ruotsin puolella, ja hänen oli määrä, jos tullimiehet kylään palaisivat, juosta rantaan ja aloittaa kovalla äänellä jotakin virren värssyä, koska Joonas ei osannut rekilauluja.
Lamppa miehineen ja voilasteineen lähestyi ja lähestyi Ruotsin rantaa, hitaasti ja äänettömästi soutaen. Ei kuulunut Joonaksen ääntä, ja hyvissä toiveissa tultiin rantaan. Ei nähnyt eteensä mitään muuta kuin tulet kylän taloista. Mutta juuri kun vene ensi kerran kalahti rantakiviin, kuului Joonaan rämeä ääni, pimeän keskeltä, muutaman sylen päästä:
»Sun haltuus, rakas isäni…» Miehet alkoivat työntää sauvoimilla raskaassa voilastissa olevaa venettä takaisin joelle, mutta siinä samassa hyökkäsivät tullimiehet rannalta, porhalsivat veteen ja tempasivat veneen melkein kuiville…
Sen jälkeen ei patruuna ollut uskaltanut yrittää yksin, vaan aina piti
Ranta-Jussin olla järkeä jakamassa ja neuvoja antamassa.
Sitä ja monta muuta asiaa patruuna nyt mietiskeli ja muisteli odotellessaan Ranta-Jussia palaavaksi Haaparannalta.
— En saata moittia Jussia, — jatkoi patruuna mietteitään. — En saata moittia, sillä viisaasti hän menettelee, on varovainen ja kavala… melkeinpä on ovelampi kuin Santeri-vainaja… Jaa… vissiinkin on ovelampi.
Hän nousi kävelemään, sytytti uudelleen sammuneen sikaarin ja katsoi kelloon.
— Jaa, jos ei nyt mitään vastusta ole taipaleella tapahtunut, niin Jussin pitäisi alkaa olla perillä, vaikka huono on keli… Mutta onpa ruunassa varaa huonollakin kelillä…
Taas oli sikaari sammunut, ja taas hän sen sytytti.
— Rohkeaa peliä tämä on ja kavala ja verraton on se keino, jonka Jussi on keksinyt! Minä en sitä ole hoksannut, vaikka olen pääni ympäri miettinyt… Mistä juukelista sen Jussi arvasi…
Hän seisahtui taas kellon eteen ja näytti kuuntelevan ja katselevan kelloa, mutta muuta hän kuitenkin mietti.
— Tokihan nyt Joonas-lorvi pysyy valveilla ja vartoo Jussia! Totta kai, sillä jos nyt on huoleton ja nukkuu, niin pois minä sen vätyksen ajan talostani…
Ei kuulunut minkäänlaista liikettä ulkoa, ja patruuna oli vetänyt paksut uutimet ikkunaan, niin ettei minkäänlaista valoa päässyt tunkeutumaan pihalle.
Hän istahti tuolilleen ja alkoi miettiä sitä Ranta-Jussin keksimää keinoa, jolla tullimiehet taas saataisiin petetyiksi. Hän oli sitä paljon miettinyt, väliin epäillyt, väliin toivonut sen onnistuvankin. Mutta kun ei hän itse keksinyt sen parempaa eikä varmempaakaan keinoa, suostui hän Jussin tuumiin ja oli sitä varten nyt Jussin pannut Haaparannalta väkeviä noutamaan.
Sillä johonkin täytyi hänen nyt ryhtyä ja aivan pian. Tullinalaista tavaraa oli kuorma kuorman perästä tuotu Keskitaloon, johon ne Hermannin nimessä saapuivat, eikä ollut yli uskallettu tuoda kuin jokunen vaivainen savukekassi…
Hän oli tehnyt suuret kaupat sekä Ylikainuun kauppiaiden että ylempänä olevien kauppiaiden kanssa ja luvannut tavarat määräaikana paikalle toimittaa. Liian rohkeasti hän ymmärsi yrittävänsä ja panevansa onnenkauppaan koko omaisuutensa, mutta niin oli hän sydäntynyt kaikkien viime rettelöiden ja vahinkojen vuoksi, että päätti yrittää, tappioitaan takaa-ajaa, voittaa tai menettää. Kaikki riippui onnennappulasta.
Jos ne hunsvotit nyt menisivät ansaan vielä tämän kerran ja hän saisi tavaransa tullia maksamatta yli, olisi hänen taloudellinen asemansa taas taattu ja sitten voisi vain vähissä erissä yrittää… hyvin vähissä erissä Ranta-Jussin ja Joonaan avulla.
Silloin kuuli hän pihalta askeleita, jotka pakkaslumessa antoivat kuuluvan, kitisevän äänen… Hän säpsähti kuin pahantekijä ja riensi kuistin ovelle, jonka oli jättänyt lukkoon panematta, Ranta-Jussia odotellessaan. Hän raotti ovea ja tirkisti pihalle… Ei ketään näkynyt, mutta tallin edestä hän kuuli sellaista liikettä, joka syntyy, kun hevosta riisutaan valjaista.
Hän yritti jo karjaisemaan, oliko siellä Joonas vai joko oli Jussi tullut, mutta ei kuitenkaan uskaltanut, peläten, että hänen äänensä osuisi joku tullimies kuulemaan. Toivon ja epätoivon hänen mielessään mellastaessa seisoi hän kuistin ovella ja kirosi sekä Joonasta että Jussia…
Ehkä oli Jussia kuitenkin matkalla vastus kohdannut?
Juuri kun hänen malttinsa oli pettämässä, kuuli hän vihdoin askelten lähestyvän. Hän veti oven kiinni ja meni konttoriin, seisahtui keskelle lattiaa ja jäi siihen tulijaa odottamaan, oveen katsellen…
Leveään nauruun meni hänen naamansa, kun hän tunsi Ranta-Jussin, joka naurusuin ja kiiluvin silmin astui sisään.
»Kaikki on käynyt hyvin ja terveisiä», tervehti Jussi päästyään sisälle.
Jo ilmestyi elämää ja virkeyttä patruunaankin ja kuin nuoret miehet alkoi hän liikkua.
»Istu, Jussi… ja tässä olisi hyviä sikaareja… Pakkanen siellä taitaa olla… pakkanen kuin perhana… Minä tässä sanoin Tiltalle, että paneppa tuonne lämpöiseen paikkaan Jussille tuliaisryypyt…»
Ja kun Jussi oli lämpöiset ryypyt saanut ja sikaarin sytyttänyt, piti hänen ruveta kertomaan koko matkansa. Jussi kertoi, valehteli joukkoon, ja patruuna lasketteli väliin pitkiä naurujaan kuin nahkanauhoja…
Juurta jaksaen piti Jussin selittää, miten Saalkreenin kanssa, joka ei missään tapauksessa joisi väkeviä, Tirkka ja Ranta-Jussi olivat päättäneet menetellä.
»Jo te olette, sinä Jussi ja tuo Tirkka, kuitenkin hoksaavia kelpo miehiä», kehui ja nauroi patruuna, nauroi, että ojenteli.
»Minun keksimääni se on kaikki», kehaisi Jussi. »Ei Tirkka semmoisia hoksaisi, on se sen verran pökkelö…»
Oli jo aamupuoli yötä, kun Jussi hiihteli mökilleen Suomen puolelle. Raskas laukku oli hänellä selässään ja kääröjä povessakin. Laukku sisälsi konjakkia, josta oli määrä antaa tullikavaltajille kavallusyönä rohkeutta ja intoa.
Sillä tuleva iso yritys oli nyt valmiiksi mietitty. Rämä-Heikki ja Jussi olivat jo hommanneet miehet, jotka alkaisivat kuljettaa tavaroita rajan yli, kun sopiva hetki oli käsissä. Salassa oli kaikki tapahtunut, niin ettei kylässä aavistettu eikä tiedetty mitään. Hiihtäessään Jussi yhä asiaa mietti ja oli tunnossaan varma, että se onnistuu. Lapsellista oli, että patruuna epäili. Santeri-vainaja oli aikoinaan kerran Jussille sanonut, että jos Tirkka saadaan houkutelluksi puolelle, petetään tullihurtat kerran vielä, että hurisee. Ja silloin oli hän Jussille tullut selittäneeksi, kuinka olisi meneteltävä. Oli ollut sillä kertaa Santeri-vainajakin puheliaampi kuin tavallisesti, hauskimmillaan humalassa kun oli…
»Olisi saatava Tirkka lahjomalla ja makeilla tuumilla puolelle. — Ja Tirkka kyllä suostuu, on siksi perso sekä viinalle että rahalle. — Tirkka, joka on hyvissä väleissä kaikkien tullimiesten kanssa, jotka siinä hänen tuvallaan käyvät vahtimatkoillaan jalkaansa lepuuttamassa ja kahvia juomassa, olisi mies paikallaan, parhaiksi kavala ja nokkela, kun tahtoo. Ei tarvitsisi Tirkan muuta kuin kutsua kaikki tullimiehet luokseen muka syntymäpäivää viettämään… että kerran eläissään hänkin nyt on päättänyt lystäillä ja vähän kestitä hyviä kamraatejaan. Syntymäpäiväksi olisi Tirkan luokse toimitettava niin paljon juotavia, etteivät loppuisi yhtenä yönä, vaikka useampikin mies olisi juomassa. Ja lisäksi pitäisi Tirkan houkutuksilla ja ystävyydenosoituksilla saada tullimiehet pysymään tuvassaan koko yö… Silloin saisi 'luntreijata' paljon ja aivan rauhassa…»
Niin oli Santeri aikoinaan tuumaillut.
Jussille oli se jäänyt mieleen ja hän oli asiaa kauan miettinyt. Kaikki muut tullimiehet tiesi hän juopoiksi, mutta tiesi myöskin, että Saalkreeni, joka samalla oli valppain ja virkuin rajavahti, oli aivan ehdottomasti raitis mies, jota ei millään valheella saisi humalaan juotetuksi. Siinä tuli umpi eteen. Mutta viimein keksi Jussi mielestään mainion keinon. Huhuna kulki Ruotsin puolella, että Saalkreeni jo pitemmän aikaa oli kosiskellut Isonrovan rikasta tytärtä, jonka koti oli kaukana Ruotsin puolen metsäkylässä, Rovanjärven kylä nimeltään. Tytär Manta kuului olevan komea neito ja rikkaan Isonrovan perijätär, mutta samalla ylen ylpeä ja vaativainen.
Rukkaset kerrottiin Saalkreeninkin häneltä saaneen, mutta tietoonsa oli Jussi saanut, että Saalkreeni yhä kirjoitteli lemmenkirjeitä »Till Fröken Manda Isorova, Rovanjärvi by, via Öfver-Kalix». Mutta vaikkei Manta, joka ei osannut ruotsinkieltä, mitään vastannut, ei Saalkreeni hellittänyt, vaan jatkoi kirjeittensä lähettämistä, kirjoittaen suomeksi…
Siinä uskoi Jussi olevan mainion koukun. Nyt ei tarvittaisi muuta kun kirjoittaa Rovan Mantan nimessä Saalkreenille rakkauden kirje, jossa Manta katuu entistä kovasydämisyyttä ja häpeää sitä, että niin kelpo miehelle kuin Saalkreenille oli ajattelemattomuudessaan rukkaset antanut… että nyt on hänen mielensä muuttunut ja sydämensä lämmennyt… että tulla nyt heti Isoonrovaan, heti, kun tämä kirje saapuu…
Niin oli Jussi miettinyt ja ruvennut Tirkan kanssa tuumille. Tarjoten Tirkalle puolikuppisia oli hän puheensa aloittanut, kavalasti ja kautta rantain. Oikein oli Jussi arvannut: Tirkka oli heti valmis sekä syntymäpäivää viettämään että kirjoittamaan Rovan Mantan nimessä kirjeen Saalkreenille.
Jussi oli hiihtäessään jo ehtinyt puolijokeen ja häntä nauratti, kun muisti, että kaikki ponnistukset nyt oli tehty ja että huomen-illalla oli syntymäpäivän vietto, ja silloin saisi Saalkreenikin kirjeen. Valmiina olivat muutkin varustukset, ja konjakkia oli kovasti…
Jussi hiihteli mökkiään kohden, entistä suksen latua noudattaen. Suomen puolelta ei kuulunut, ei näkynyt mitään, harvoin tällä puolen osuikaan tullimiesten kynsiin, kun ei suoraan kohti hiihtänyt. Mutta päästyään rantatörmälle huomasi hän, että hänen mökiltään tuikki himmeä tuli joenpuolisesta ikkunasta.
Olisiko Janne, hänen poikansa, sytyttänyt lampun, että hän paremmin osaisi hiihtää mökilleen? hän mietiskeli ja hiihteli mökin porrasten eteen.
Ranta-Jussilla ei ollut mökillään minkäänlaista ulkohuonetta. Puuvaja oli pirtin pohjoispäässä, ja porstuan perällä oli laudoista kyhätty koppero, jossa isä ja poika säilyttivät kaikenlaista romua.
Jussi painoi porstuan ovea, mutta se tuntui olevan sisäpuolelta säpissä. Hän ei ehtinyt kuitenkaan kuin kerran nyrkillään kopauttaa oveen, ennenkuin sisältä joku tuli ja aukaisi säpin.
Se oli Janne, Jussin poika.
»Täällä on Ruhmulainen teitä vartomassa!» kuiskasi poika. »Illalla jo tuli ja nyt näkyy nukkuvan… Pankaa laukku piiloon», kuiskaili poika isälleen.
Ruhmulainen oli kuuluisa tullikavaltaja ylempää jokivarrelta ja melkein samanmaineinen mies kuin Rämä-Heikkikin, joka oli linnassakin istunut. Ruhmulainen oli koko syystalven majaillut kylässä ja kerrottiin hänen myyvän viinaa tukkisavotoissa. Töissä ei hän viihtynyt, vaan kurraili nälässä, tyhjää toimitellen. Jussin puheilla oli monet kerrat käynyt, ja kuiskailleet olivat keskenään, kun Jussi lähti Haaparannalle.
Ruhmulaisen viinanmyynti-afääri oli varsinkin tänä talvena mennyt kovin huonosti. Tullimiehet olivat häneltä ottaneet laukullisen konjakkia takavarikkoon, ja kun hän sitten pani viimeiset markkansa likoon ja onnistui pääsemään rajan yli ja tukkisavottaan asti, joi hän itsensä sikahumalaan, jolloin koko hänen viinavarastonsa joutui varkaiden saaliiksi.
Nyt oli hän köyhänä kuin kirkon hiiri, ei ollut ruokaa eikä rahaa. Uutta viinankauppaliikettä oli hänen nyt mahdoton saada pystyyn, ellei saisi apua.
Tuossa se nyt nukkui Jussin sängyssä eikä herännyt, vaikka Jussi ja Janne sisään tultuaan alkoivat kovalla äänellä puhua. Mutta kun hän hetken päästä heräsi, nousi hän vikkelästi ylös ja mainoi sitä, että oli niin raskaasti nukkunut.
Ja hän alkoi Jussille kehua, ettei ollutkaan enää hänelläkään hätää. Hänelle olivat tukkimiehet uskoneet rahaa ja käskeneet noutamaan konjakkia, — olkoon minkä hintaista hyvänsä.
»Ei minulla ole konjakkia!» ärähti Jussi. »Hae Ruotsin puolelta!»
Mutta sitä ei Ruhmulainen uskonut. Hän tiesi, millä asialla Jussi oli käynyt, tiesi senkin, että suurta salakuljetusta oltiin hommaamassa ja että Lampan tavaraa olivat Keskitalon aitat ja niittyladot täynnä.
»Vai niin», sanoi hän päätään kynsien. »Joko oli Haaparantakin niin kuivunut! Mitenkähän käy Lampan tavaroille?»
Ruhmulainen sanoi sen pirullisella äänellä. Jussi ymmärsi heti, mihin Ruhmulainen tähtäsi. Se piru voisi mennä ja pilata koko hyvän yrityksen! Pian se sen tekee! Menee ja ilmoittaa tullimiehille, mitä ollaan hommaamassa…
Parasta se oli pitää mielin kielin, tyhmä ja lurjus.
Ruhmulainen kynsi päätänsä, nousi sängystä ja näytti alkavan hommata lähtöä. Jussi näki miehen naamasta, että hän oli vihassa.
»Montako pulloa sinä…?» kysyi hän sitten, kun näki Ruhmulaisen hakevan lakkiaan.
Toinen muuttui iloisemmaksi.
»Kyllähän ne kymmenkunta pulloa neuvottivat… Ja olisi täällä rahaa…»
Ruhmulainen veti povitaskustaan seteleitä.
Jussi tiesi, ettei Ruhmulaisesta leikin pääse erilleen silloin, kun se varmaan tietää, että konjakkia on.
»Täytyy sinulle sitten antaa», sanoi hän. »Täytynee sitten olla ilman, jos hommat tulevat.»
»Hae lisää Lampalta… Tässä on rahaa…»
Ja he sopivat niin, että Jussi antoi sopuhinnalla Ruhmulaiselle, jotta tämäkin saisi vaivoistaan.
»Kyllä minä niiltä osaan hintaa kiskoa, kun kerran perille pääsen», arveli Ruhmulainen ja pani laukkuunsa pullot. Lähtöryyppyä hän ei kerjännyt, vaan saatuaan laukkunsa kiinni painui ulos, sanoen viikon päivät viipyvänsä.
Mutta Ruhmulaisen mentyä virkkoi Janne:
»Olisi sopinut minun antaa lähteä kaupalle. Kun kuuluvat tässä ensimmäisessäkin tukkisavotassa maksavan kymmenen kruunua litran pullosta…»
»Viimeisen kerran se minulta nyt sai», sanoi Jussi. »Enkä minä olisi antanutkaan, vaan pelkäsin, että se piru menee ja ilmoittaa tullimiehille… Mutta kun saadaan tässä tavarat poikki, niin…»
»Minä kyllä jo kykenisin», jatkoi Janne. »Eikä minua heti tavallinen suksimies saavutakaan.»
Siihen ei Jussi vastannut, mutta molemmin miettivät samaa asiaa. Jussi oli sitä ennenkin pohtinut, mutta ei ollut koskaan päässyt saamaan niin paljoa rahaa kokoon, että olisi pystynyt aloittamaan liikettä.
Mutta nyt oli yrittänyt, vaikkei poika isänsä hommista vielä tiennyt mitään. Syksyn ja talven kuluessa oli hän säästänyt ansioitaan ja Haaparannalle lähtiessään oli patruunalta saanut lainaa, jotta oli saanut ostetuksi säkillisen kaikkein halvinta konjakkia. Itse hän ei kuitenkaan uskaltanut kaupalle lähteä, mutta Rämä-Heikki, joka oli vanha viinanmyyjä ja tunnettu salakauppias, oli hyvää palkkiota vastaan luvannut lähteä myymään… Laukullisen oli Jussi nyt Rämä-Heikille Kaakkuri-Jannen pirtillä antanut ja loput saisi Heikki käydä noutamassa…
Mutta nyt miettiessään, kuinka hän oli tehnyt, alkoi Jussia kaduttaa, että oli tavaransa Heikille uskonut. Ensiksikään ei hän saattanut luottaa Heikin raittiuteen, mikä oli ensimmäinen ehto sille, joka viinaa myi. Toiseksi oli Heikki siksi tunnettu jo viinanmyynnistä ja sen salakuljetuksesta Suomen puolen viranomaisille, että hän pian joutuisi kiikkiin ja menettäisi kaikki…
Vaikka täytyihän Jussin taas toisaalta, kun asiaa ajatteli, myöntää, että Rämä-Heikki kuitenkin oli puolta luotetumpi mies kun esimerkiksi Ruhmulainen, joka aina joi itsensä sikahumalaan eikä ottanut murheeksi, jos huonostikin kävi. Mutta sittenkin tuntui Jussista, että liian paljon oli tullut annetuksi Rämä-Heikille… Laukullisessa olisi ollut kylliksi, vaan kun jäi vielä toinen laukullinen Kaakkuri-Jannen pirtille…
Ja niin Jussi tunnossansa päätti, että vaikka Rämä-Heikillä nyt kauppa onnistuisikin, ei hän ikinä enää Heikin kanssa viinanmyyntihommaan alkaisi, vaan yrittäisi yksin poikansa, Jannen, kanssa… Ostaisivat poron, jolla poika kuljettaisi tukkisavottoihin ja hän puuhaisi tavaran ylitse…
Kesken viinanmyyntimietteitään hän kuitenkin nukkui ja heräsi siihen, että poika sytytti takkaan kahvitulta.