III
Keskitalon Hermanni oli kylän varakkaimpia isäntiä. Palomäen Santeri-vainajan eläessä ei hän ollut isosti tullikavallushommissa ollut, mutta oli kuitenkin silloin tällöin ottanut osaa, kun Lamppa varta vasten oli käynyt pyytämässä. Mutta Santerin kuoltua ja Lampan palattua matkaltaan oli Keskitalon talosta tullut Lampan tavaroiden varastopaikka ja Hermannista vähitellen kehittynyt jokseenkin rohkea kavaltaja. Sanottiin kyllä, ettei Lamppa oikein luottanut Hermanniin, vaan aina piti Ranta-Jussin olla toisena. Mutta Hermanni itse uskoi itsessään olevan nokkeluutta ja rohkeutta enemmän kuin kenessäkään muussa, kehui taitoaan ja voimiaankin ja innostui tullikavallukseen niin, että olisi sitä tehnyt, vaikkei olisi palkkaakaan saanut. Se oli jännittävää ja hauskaa ja Hermannin mielestä erinomaisen hupaista, kun sai tullimiehiä pettää, öisin valvoa, olla salaperäinen päivin ja kahden kesken Lampan kanssa tuumailla…
Nyt varsinkin, kun näin iso urakka ja yritys oli tulossa, kun Lampan kuormia toinen toisensa perästä saapui Keskitaloon ja laatikkojen ja säkkien kyljistä paistoi kookkain kirjaimin: Herra Herman Keskitalo, oli Hermanni vauhdissa ja touhussa aivan kuin hän itse olisikin kauppias. Hän liehui ja hommaili ja naurusuin puhutteli rahtimiehiä, otti rahtisetelit ja maksoi rahtipalkat. Rahtimiehet eivät olleet ymmärtävinään, mihin tavarat tulevat, vaikka hyvin tiesivät. Joku tekeysi tyhmäksi ja kysäisi Hermannilta. Hermanni hymähti salaperäisesti ja iski silmää… toinen oli siitä ymmärtävinään ja iski takaisin…
Eräänä tammikuun aamuna, kun päivä vaisusti alkoi hämärtää, nousi Hermanni suksilleen ja läksi hiihtämään Ranta-Jussin mökille. Hänen aikomuksensa oli käydä Lampalla tuumailemassa ja kuuloilla, miten ylituonti oli järjestetty, sillä Hermanni ei vielä tiennyt, mitä Ranta-Jussi ja Lamppa olivat päättäneet. Jussi oli patruunaa kieltänyt Hermannille puhumasta, ennenkuin sitten vasta, kun käytiin toimeen. Hermanni ei malttaisi semmoista salaisuutta pitää omana tietonaan, vaan asia luiskahtaisi häneltä jollekulle tuttavalle. Äkkiä leviäisi se ensin Suomen puolelle ja siitä pian joku kertoisi Ruotsin puolellakin, ja niin tulisi se tullimiesten korville. Yleensä näytti Ranta-Jussi hyvin vähän luottavan Hermanniin, jota piti tyhmän rohkeana.
— Patruunan kanssa on yhden veroinen, — ajatteli Jussi. — Molemmat kyllä touhuavat ja uskaltavat, mutta ovat varomattomia ja tyhmiä.
Kerran olikin Jussi jo esittänyt patruunalle, että piti erottaa Hermanni koko hommasta. Se tekisi vielä kummat itsepäisyydellään. Mutta patruuna ei siihen suostunut, koska uskoi Hermannin kykenevän mihin hommaan hyvänsä.
Hermanni ei niistä mitään tiennyt, mutta aina hän päinvastoin tunkeusi johtajaksi ja neuvonantajaksi.
Pakkas-aamu oli, kun Hermanni hiihteli aika vauhtia Jussin pirtille, josta jo nousi paksu savu. Ei tiennyt Hermanni Jussin Haaparannalla käynnistä eikä siitä, että Jussi vasta yöllä oli palannut.
Jussi oli kenkimässä, kun Hermanni astui pirttiin.
»Kuormia niitä vaan saapuu ja saapuu, koska päässeekään yli viemään…» aloitti Hermanni.
»Onko tänä aamuna tullut?» kysyi Jussi, kääntymättä Hermanniin päin.
»Ei ole tänä aamuna tullut…»
»Pitäisi tulla heti monta kuormaa… Rämä-Heikki on joukossa… Parasta että olet kotonasi vastaanottamassa», sanoi Jussi.
»Aioin käydä Lampalla kuulemassa…»
Jussi sai kengät jalkaansa, kääntyi nyt Hermanniin päin ja selitti:
»Minä siellä kävin illalla, ja jos somasti sattuu, niin ensi yönä yritetään, vaan elä sinä hiisku kenellekään…»
Hermanni innostui kuultuaan, että tässä päästään hommiin.
»Vein minäkin menn'yönä kaksi säkillistä hevosenvaljaita», sanoi hän mahtavasti.
»Lampalleko?»
»Ei. Makon kylän haarakauppaan.»
»Näkyikö hurttia?»
»En nähnyt, vaan juuri kun olin lähtenyt takaisin Suomen puolelle, olivat hiihtäneet pihaan…»
Jussi ei ihmetellyt vähääkään Hermannin uskallusta, vaikka Hermanni itse piti sitä kovin ovelana.
Jussi tiesi, että Hermanni kovin mielellään olisi ottanut ryypyn näin pakkas-aamuna, mutta tiesi myöskin, että Hermanni kerran makuun päästyään ei malttaisi olla ryyppäämättä liikaa ja sen vuoksi ei antanut tippaakaan.
»Kyllä minä iltahämyssä tulen sanomaan, miten asiat ovat», huomautti
Jussi hetken kuluttua.
»Mutta muista sinä, että jos hommat alkavat… pitää olla karvasta näin pakkasella…»
»Sepä tietty.»
Hermanni laverteli vielä minkä mitäkin. Hänkin oli miettinyt keinoja
kuormien saamiseksi yli ja piti keksintöjään erinomaisen viisaina.
Jussin mielestä ne olivat kerrassaan kelpaamattomia, ja hän sanoikin
Hermannin puheisiin:
»Kyllä ne konstit jo on ennen tiedetty ja tehty, vaan keksipä uusia. Eivät ne sentään tullihurtatkaan enää ole niin tyhmiä, että kepillä silmään saapi pistää… Mutta joku keino kai on keksittävä, jos mieli yli saada… Muutoin jäävät tälle puolelle kaikki…»
Hermanni ei osannut Jussin puheisiin vastaan sanoa.
Ei osannut muuta kuin:
»Sanotaan Lampan köyhtyneen, ja jos ei nyt onnistu, niin rutiköyhä tulee…
»Lieneekö tuo vielä niin köyhtynyt», arveli Jussi, mutta sydämessään hän halveksi Hermannia. Se oli tyhmempi kuin Oinas-Matti ennen!
Ettei patruuna sitä näe ja ymmärrä!
Hermanni läksi.
Jussi sytytti sikaarin ja nojausi katselemaan Ruotsin puolelle, kädet tukenaan molemmin puolin joenpuolisen ikkunan pieltä… Lampasta nousi paksu savu, ja joku ajaja juoksutti pihaan… Näkyi olevan joku menijä joen jäälläkin. Keskitalosta tulevaa tietä ajoi pikkuhölkkää ja näkyi kääntyvän sitä tietä, joka melkein Lampan rannasta poikkesi Joenkäyrään ja vei talon pihan läpi…
Jussi seurasi ajajaa silmillä, mutta ajatukset kulkivat muualla.
— Kaikkihan se menisi hyvin, mutta paha on, että Ruhmulainen kaikki tietää… Se voi pilata hommat; jos ymmärtävät sitä juottaa ja houkutella, niin se kertoo ja ilmaisee kaikki… Jos se nyt onnistuisi pääsemään sydänmaalle laukkuineen, niin menisi siinä ainakin viikon päivät ja sillä välin ehdittäisiin tavarat saada talteen, — mietiskeli Jussi.
Hän oli kuitenkin niin levoton kaikin puolin ja monesta pikkuseikasta huolissaan, että päätti lähteä Lampalle. Monta asiaa oli järjestämättä, eikä ollut vielä tietona, montako hevosta otettaisiin…
Jussi hiihteli Lampalle. Poika jäi kotia, ja hänelle antoi Jussi neuvoja, jos mikä sattuisi tulemaan tai tapahtumaan.
Ei ollut patruuna nukkunut koko yönä. Oli miettinyt ja miettinyt.
Kun Jussi astui konttoriin, jutteli patruuna erään Ruotsin puolen isännän, Korven Israelin, kanssa. Jussi tunsi Israelin ja tiesi, että juuri Korven taloon oli määrä viedä tuodut tavarat. Korven talo oli kahden kylän välissä taipaleella, ja siitä vei tie Ylikainuullekin.
Hyvillään oli patruuna Jussin tulosta, istumaan käski ja sikaarin tarjosi. Korven Israeli oli ennenkin ollut patruunan hommissa ja olikin aika vikkelä mies. Ja nyt alkoivat kolmissa miehin asiasta puhua. Israelille uskottiin salaisuus, joka koski Tirkan syntymäpäivää ja tullimiehiä.
Jussi selitti, patruuna nauroi, ja nauroi Israelikin. Sukkelana keksintönä piti hänkin sitä, mutta lausui kuitenkin epäilyksensä näin:
»Mutta jos ne eivät juo itseänsä hutikkaan niin että nukkuvat tai jos parhaissa viinoissa lähtevät liikkeelle…»
»Sitä varren Joonas hiihtelee koko yön ja tulee ilmoittamaan», tokaisi patruuna.
Mutta Korven Israeli näytti sittenkin epäilevän.
»Ei sitä käy Joonaan huoleksi jättäminen, kyllä siihen pitää olla valppaampi mies», sanoi Jussi. »Sillä sehän tässä juuri pääasia onkin. Paljon parempi, että Joonas ajaa tavaroita poikki ja joku muu jääpi tullimiehiä vahtaamaan…»
Lamppa seisahtui kävellessään ja jäi miettimään. Hän muisti, kuinka nolosti syksyllä oli käynyt, kun Joonas oli jäänyt vahtimieheksi.
»Kyllä niin taitaa olla, ettei ole Joonaaseen luottamista», sanoi hän ja katsoi molempia miehiä kysyvästi.
»Kyllä se niin on», sanoi Korven Israeli, täydellisesti hyväksyen
Jussin mielipiteen.
Patruuna mietti.
»Jaa, mutta kenenkä me sitten saisimme? Ehkä Hermanni…?»
»Jos minä olisin… tai jos minun tavarani olisi… niin tuohon Jussiin luottaisin», virkkoi Israeli.
»Mutta kuka sitten järjestää poikkituonnin Suomen puolella?» tokaisi patruuna.
»Senhän voi jättää Hermannin toimeksi», vastasi Korven Israeli.
Ja niin asiasta asiaan, seikasta seikkaan siirryttiin. Ja päätökseksi tuli, että Jussi jää vahtaamaan tullimiehiä, Joonas apumiehenään. Korven Israelin tuli olla kotonaan, purkaa ylitulevat kuormat pian ja toimittaa tuojat syrjätietä Makon kylään, josta vasta saisivat yksi kerrallaan palata Suomen puolelle ja ajaa toistamiseen Keskitaloon uusia kuormia panemaan.
Oli selvää, että jos Saalkreeni saataisiin kirjeellä petetyksi ja hän viipymättä lähtisi Rovanjärveen, tuli hänen mennä ensin Makon kylään, josta Rovanjärveen oli lyhin tie. Makon kylään oli patruuna hommannut Sammelin Pekan, torpparinsa, pitämään vahtia, tokko Saalkreeni todella menee, silloin sieltä ajaakseen täyttä laukkaa ilmoittamaan.
Kaikin puolin mietittiin asiaa, sillä suuri oli yritys, kymmenet tuhannet kysymyksessä. Huolissaan ja levottomana patruuna jo pelkonsa Jussille ja Israelillekin ilmaisi.
»Jos vaan viisaasti ja varovasti menetellään, niin yhtenä yönä ovat kaikki kuormat tuodut yli», lohdutteli Jussi. »Kun ei vaan Hermanni menisi hätäilemään liiaksi…»
»Kyllä Hermanni on mies puolestaan!» uskoi patruuna.
Mutta Jussi näytti sitä seikkaa epäilevän.
Jussin asiaksi jäi myös hankkia tarvittavat poikkituojat, joita kyllä aina oli saatavissa. Jussin mielestä ei viittä hevosta enempää saisi ottaa, ja niidenkin piti tulla yksi kerrallaan poikki ja joella aivan kävelyä. Kun Keskitalosta lähtisi kaksi hevosta ja Heikki, Lampan puotirenki, Lampan ruunalla, niin ei tarvittaisi kuin kaksi hevosta lisää Suomen puolelta. Jussi ehdotteli, että otettaisiin Friikon veljekset, jotka olivat tottuneita »yötöihin» ja joilla molemmilla oli hyvä hevonen.
»Saatte Hermannin kanssa siitä päättää», sanoi patruuna.
Patruuna tarjosi vielä kahvit ja konjakit molemmille miehille ja lupasi, jos hyvin nyt onnistuu, semmoisen palkan molemmille, että naurahtavat. Mutta ei tahtonut puhe oikein luistaa, sillä kovin pitkissä mietteissä oli patruuna. Käski Jussin kahden kesken puotikamariin ja vielä varoitteli…
»Jättäkää vaan minun huolekseni», lohdutteli Jussi.
»Kyllä tarkataan kaikki selväksi ennenkuin aloitetaan…»
»Sitä minäkin…», sanoi patruuna.
»Eipä niitä ole vahingoita minun tähteni tullut», kellahti Jussi. »Vai onko?»
»Ei ole tullut… ei ole tullut… Ei ole todellakaan koskaan sattunut, kun sinä olet ollut matkassa!»
Patruuna kävi keveämmälle tuulelle, kun sen nyt tässä yhtäkkiä muisti.
»Kun eivät maistelisi itseään ylen humalaan», sanoi hän. »Alkavat remuta ja huutaa niinkuin tavallisesti. Juoppo se taitaa olla Hermannikin?»
»Väliä nyt siitä, jos joisikin, vaan se ei humalassaan malta olla siivosti, vaan remuaa ja huutaa ja hakee riitaa tuttujen miesten kanssa», vastasi Jussi.
»Jaa», sanoi patruuna. »Mutta kyllä kai nyt määrän pitää?»
»Pitää määrän, kun ei anneta…»
Jussi iski silmää ja patruuna ymmärsi, mitä Jussi tarkoitti.
Jussi viipyi Lampalla koko päivän. Hän istui pirtissä; söi silavaa ja leipää ja tähyili ikkunoista ulos. Jos joku outo pirttiin tuli, vilahti Jussi uunin taakse. Puolenpäivän aikana hiihtelivät tullimiehetkin pihalle. Tarkastelivat Suomen puolelta tulevien rekiä, kävivät puodissakin ja puhelivat pihalta. Ikkunan pielestä seurasi Jussi heidän liikkeitään ja koetti Saalkreenin kasvoista päättää, oliko tämä jo rakkauden kirjeen saanut.
Siinä viipyivät pihalta tunnin verran, hiihtelivät ympäri rakennuksia ja kävivät makasiinin luona ikäänkuin jälkiä nuuskien. Fynke kävi halkovajassakin, jossa Joonas pilkkoi puita, ja Saalkreeni ja Jönssonni hiihtelivät joelta mutkin. Koko talossa oli kuitenkin hyvin hiljaista eikä missään näkynyt mitään sellaista, josta olisi voinut epäillä, että oltiin puuhaamassa suurta kavallusta. Puodissa olivat he tiedustelleet patruunaa, ja Tilta oli patruunan neuvon mukaan vastannut, että patruuna oli ollut pahoinvoipa jo monta päivää. Jussia eivät saaneet nähdä, vaikka Fynke kävi pirtissäkin.
— Mitähän ne tarkastelivat! — mietti Jussi, ja päätteli, että ne katselivat, oliko talossa minkäänlaisia hommia… tohtisiko huoletonna viettää Tirkan syntymäpäivää…
Vihdoin läksivät hiihtelemään, kun alkoi jo hämärtää. Silloin Jussikin ilmestyi pirtistä, selitti jotakin Joonaalle ja nousi suksilleen. Hän hiihti Suomen puolelle, mutta ei lähtenyt mökkiään kohden, vaan oikaisi suoraan Keskitalon rantaan.
Hermanni oli jo levottomana vartonut häntä, kuullakseen kuinka alkaa käydä. Aletaanko yrittää vai eikö?
Jussi selitti, että valmiiksi piti taittaa reet ja hevoset, selitti senkin, että Lampalta tulee puoti-Heikki ruunalta ja että Friikon veljekset otetaan mukaan. Ja saisi Hermanni jo molemmat kuormansa panna valmiiksi…
Kaikista asiaan kuuluvista seikoista Jussi selitti ja lopuksi kuiskasi Hermannille jotakin korvaan. Se oli hyvä uutinen Hermannille, koska nauruun meni suu. Mutta sen jätti Jussi sanomatta, että tullimiehet oli aiottu narrata Tirkan luokse syntymäpäivää viettämään. Eikä Hermannikaan ymmärtänyt mitään kysyä. Oli aivan niinkuin ei tullimiehiä olisi ollut laisinkaan.
— On siinä kerran tolvana mies, kun ei mitään »hurtista» muista kysyä! — ajatteli Jussi.
Pimeän tultua erosivat miehet. Hermanni läksi nopeasti hiihtämään Ranta-Jussin mökille konjakkia noutamaan, mutta Jussi hiihteli Ruotsin puolelle. Hän ei mennyt Lampan rantaan, vaan suoraan Rantakäyrään, jossa Saalkreeni asui. Saalkreenin huoneessa oli pimeä, eikä pihaltakaan näkynyt ketään. Hetkeksi Jussi seisahtui suksilleen, mutta kun ei ketään kuulunut, hiihti hän läpi pihan maantielle, sen poikki suoraan metsän laitaan. Metsän rantaa pitkin läksi hän verkalleen hiihtämään Tirkan tuvalle päin, jonka sivuikkunasta sopi valo näkymään metsän puolelle. Tirkan mökkiä lähestyessään hän seisahtui vähän väliä kuuntelemaan. Hitaasti hiihtäen hän lähestyi lähestymistään mökkiä metsän puolelta. Pääsi jo niin likelle, että näki ikkunan läpi miehiä liikkuvan pirtissä edestakaisin. Hiihti vielä muutamia syliä ja tunsi sisällä olijat. Siellä oli Jönssonni, joka nauraa hähätti, totilasi kädessä, Fynke, joka parhaillaan teki totia, ja Kruuki, joka istui pöydän päässä ja näkyi maistavan lasistaan. Tirkka näytti passailevan ja hoitavan tulta, uunissa. Mutta Saalkreenia ei näkynyt…
Jussin teki mieli mennä vielä likemmäksi kuullakseen mitä sisällä puheltiin, sillä puhelevan ne näkyivät ja nauroivat väliin ja olivat iloisen näköisiä. Mutta juuri kun hän oli seinän viereen pääsemässä, kuului nopeatahtinen aisatiu'un helke maantieltä… ja tulija kääntyi Tirkan tietä mökille…
Jussi painausi seinää vasten, toivoen, että hänelle pimeästä olisi apua… Hän kyykötti siinä, sompasauvat kädessä ja suksen kärjet metsään päin käännettynä, eikä uskaltanut juuri hengittääkään…
Pirtistä alkoi kuulua liikettä ja nopeaa puhelua, niinkuin kuuluu, kun monta miestä yhtaikaa puhuu… Jussi kuuli mainittavan Saalkreenia… Ovi aukeni, ja Jussi erotti nyt selvään Saalkreenin äänen…
»Terve tulemaan… terve tulemaan!» kuului Tirkka toivottavan.
— Mitähän perhanaa tämä nyt on! — mietti Jussi ja teroitti kaikki kuulohermonsa.
»Kiitän», kuului Saalkreenin ääni. »Mutta ikäväkseni en voi nyt viettää syntymäpäivää, niinkuin lupasin…» Tirkka ja toiset tullimiehet alkoivat päivitellä ja tiedustella, mikä este nyt niin äkkiä tuli… että sepä nyt oli…
»Luin aivan vasta kirjeen ja se on niin tärkeä, että… Viivyn päivän tai pari matkalla… Mutta halusin tulla ilmoittamaan…»
— Ahaa, — mietti Jussi ja hytkyi hyvästä mielestä.
»No jopa se nyt oli, ja minä Saalkreenia varten nisutkin leivotin», kuului Tirkan ääni.
»Halusin sanoa, että ette joisi humalaan itseänne ja muistaisitte velvollisuutenne», kuului taas Saalkreenin ääni.
»Ei ole isoja juotavia», kuului Tirkka vakuuttavan.
Sitten alkoivat puhella kaikin yhteen ääneen, niin ettei Jussi saanut selvää eikä kuullut kuin joitakin sanoja. Lamppaa kuuli hän mainittavan useamman kerran, ja kerran oli kuulevinaan Keskitalon Hermanninkin nimen.
— Nyt siellä pohtivat, ja Saalkreeni antaa ohjeitaan, — mietti Jussi
seinän takana, koettaen saada kuuloonsa joka sanan. — Nyt puhuu
Jönssonni… nyt… Se on Fynken ääni… Nyt… rämisee Saalkreeni…
Jo hyvästelevät!… jo hyvästelevät!…
Kuului, että ovi aukeni ja portailta alkoi häly kuulua, mutta Jussi ei liikahtanut paikaltaan. Jo käännettiin hevosta, ja äänten seasta kuului aisatiuku helähtävän harvakseen hevosen kääntyessä… Mutta muutaman minuutin perästä se alkoi helistä nopeatahtisesti, josta Jussi ymmärsi, että hevonen oli poismenossa…
Samalla ilmestyivät tullimiehet pirttiin ja alkoivat puhua kovemmalla äänellä. Tirkka pyöri joukossa, pullo kädessä, ja käski uutta totia tekemään…
— Hyvä tulee! — myhähti Jussi, astui suksilleen ja hiihti suoraan
Lampalle.
Joonas sattui olemaan tallin luona. Hänelle puhui Jussi muutamia sanoja melkein kuiskaamalla ja puhalsi menemään rantakujasta jäälle. Konttorin ikkunaan ei vielä ollut vedetty kaihtimia, ja Jussi näki patruunan kävelevän lattialla sikaari suussa…
Vinkeää vauhtia hiihti Jussi Suomen puolelle ja suoraan Keskitaloon.
Pihalla pyöri miehiä, ja kaksi korkeaa kuormaa oli valmiiksi pantuna ranta-aitan edessä, mutta hevosia ei ollut valjastettu. Friikon veljekset olivat kumpikin hevosineen saapuneet ja olivat juuri lähtemässä kuormia panemaan, kun Jussi ilmestyi joukkoon.
»Hee, mitä kuuluu?» kysyi Hermanni Jussin nähtyään. Hän oli nähtävästi ottanut hyvänlaisia ryyppyjä, — rohkeimmillaan oli ja puhuessaan höysti lauseensa kirouksilla. Maistaneet olivat jo Friikon veljeksetkin ja talon renki Käyrä-Helmeri jahkaili, sikaari suupielessä, että eikö jo saa valjastaa hevosia…
»Malttakaa hetkinen vielä!» sanoi Jussi, käski sitten Hermannin nurkan taakse ja siellä kuiskailivat keskenään tovin aikaa. Hermanni keskustelun lopussa remahti nauruun ja virkkoi:
»Voi saakeli!»
Sitten erosivat.
Jussi läksi takaisin Ruotsin puolelle. Ilma oli nyt lauhtunut, kuunpohja oli ja taivas oli paksussa pilvessä. Ei erottanut Ruotsin puolen taloista tulia eikä joella äskeistä suksen latua. Jussi noudatti tikkatietä, joka vei suoraan Lampalle.
Kun hän pääsi pihaan, ajoi siihen samassa hevonen, Ruotsin puolen maantietä tullen. Yksin istui ajaja kappireessä ja löysäsi menemään tallin seinälle. Joonas pyrähti samassa tallista, kun Jussikin ehti tulijan luokse…
Se oli Sammelin Pekka, joka oli ollut Makon kylän tienhaarassa vahtaamassa Saalkreenia ja nyt laukkaa tuli asiasta ilmoittamaan.
»Niin ajoi, että höyry reen perässä punoi», selitti Sammelin Pekka.
»Minä seisoin tienvieressä, kuusen suojassa…»
»Kääntyikö Rovanjärven tielle?» tiedusti Jussi, silmät kiiluen ja hyvillään.
»Varmaan… tienhaarassahan minä seisoin…»
»Ja tunsit varmaan, että oli Saalkreeni?»
»No aivan varmaan… aisatiuku pauhasi ja näin selvästi lakin ja viikset…»
»Nyt, pojat!»
Jussi sanoi sen ilosta väräjävin äänin.
»Joonas, anna soida!» käski hän sitten. »Joko puoti-Heikki on mennyt?» kysyi hän samaan hengenvetoon.
»Jo lähti palasta ennen kuin sinä tulit», vastasi Joonas, juostessaan suuren ruokakellon nauhaan, joka riippui pirtin päädyssä olevasta pienestä kellokatoksesta. Hän alkoi sitä tahtiinsa vetää, ja kello moikui…
Patruuna, joka konttoriinsa kuuli soiton ja tiesi, ettei vielä ollut iltasen aika, rynnisti kuistin eteen ja huusi, että mikä siellä…
Joonas ei kuullut häntä, vaan veteli rihmasta, niin että koko pirttirakennus jytisi.
Mutta ennenkuin patruuna ehti mihinkään päin lähteä, livahti Jussi nopeasti hänen eteensä ja melkein kuiskaamalla kehoitti:
»Menkää sisälle vain… Annamme lähtömerkkejä… Kaikki on käynyt hyvin…»
Patruuna seisoi hetken ällistyneenä, eikä ymmärtänyt mitään vastata. Samassa Jussi katosi pimeään, ja ruokakello lakkasi soimasta. Hän palasi noutamaan lakin päähänsä konttorista ja meni pihalle, kävi tallissa ja haeskeli puuvajasta ja nurkkain takaa, mutta ei tavannut ketään. Pirtissä oli pimeä, mutta pihalla tallin seinässä oli hevonen kiinni. Näin pimeällä hän ei tuntenut hevosta. Hän meni pirttiin ja kysyi kovalla äänellä ovessa:
»Onko täällä ketään! Mihin helvettiin ne katosivat?»
Penkiltä kuului vastaus:
»On täällä muuan…»
Patruuna ei tuntenut äänestä ja kysyi toistamiseen, mutta hiljaisemmalla äänellä:
»Kuka se on?»
Se oli Sammelin Pekka. Pekka kertoi siinä kuiskaamalla, että oli nähnyt Saalkreenin ajavan kovaa vauhtia Rovanjärveen, mutta muuta hän ei tiennyt…
Mutta se uutinen oli jo itsestään patruunalle erinomaisen hauska. Lyhyttä naurua hökerrellen käski hän Sammelin Pekan mennä puotiin ja komensi Tiltan Pekalle antamaan hyvät ryypyt ja sikaarit.