IV
Talonsa rannassa oli Keskitalon Hermanni kuunnellut, koska Lampan ruokakello helähtäisi. Se oli merkki, että saisivat lähteä. Kun kello, jonka ääni nyt helposti kuului Suomen puolelle, ensi kerran helähti, juoksi Hermanni pihaan.
Kaikilla kavaltajilla olivat jo kuormat pantuina ja hevoset valjastettuina. Pihaan oli kellon ääni kuitenkin kuulunut yhtä selvään kuin rantaankin; kun Hermanni rannasta saapui juosten, istuivat miehet jo kuormillaan, valmiina lähtemään minä hetkenä hyvänsä.
Ennenkuin lähtivät, tarjosi Hermanni vielä pullostaan ryypyn kaikille muille paitsi Käyrä-Helmerille, joka oli jo melkein liiaksi maistanut.
Jussi oli määrännyt, että ainoastaan yksi kuorma kerrallaan saisi ajaa poikki. Kaikki tiu'ut ja muut helisevät piti ottaa pois ja joen yli oli ajettava kävelyä ja noustava Ruotsin puolen maantielle sitä tietä, joka vei kylän laitaan ja siitä vasta nousi maantiehen. Maantietä oli sitten ajettava pikkuhölkkää Korven Israeliin asti.
Hermanni muisti Jussin neuvon. Hän lasketti ensimäisenä jäälle ja käski toisten tulla perässä kymmenen minuutin väliajalla. Käyrä-Helmeri ei kuitenkaan malttanut vartoa, vaan sukaisi hevostaan ruoskalla ja antoi nelistää Hermannin perään. Friikon veljekset vartoivat hetken, mutta ajaa tomahuttivat sitten peräkkäin jäälle. Lampan puoti-Heikki ei halunnut yksin jäädä ja päästi menemään Friikon veljesten perään.
Ruotsinpuolisella rannalla olivat jo kaikin peräkkäin, äänettöminä kuormiensa päällä istuen. Ei kuulunut isoa ääntä, vaikka viisi kuormaa jonona meni, sillä kun pakkanen oli lauhtunut, eivät reenjalaksetkaan naukuneet eivätkä reslat natisseet. Eikä yhtään tiukua ollut helisemässä!
Hermannin hevonen nousi jo maantielle, ja hän läksi hölkkää ajamaan ja katosi pian pimeään. Käyrä-Helmeri saapui perässä, istuen korkealla kuorman päällä. Kun hänen piti kääntää Hermannin perään, notkahti hän tienkäänteessä kuormalta ja putosi pää edellä utukkaan. Ohjat sekaantuivat jalkoihin, hevonen kääntyi liiaksi ojaan päin ja kuorma kellahti kumoon, kuitenkin niin, ettei mitään pudonnut Helmerin päälle.
Kun jälessä tulevat saapuivat paikalle, kirosi ja puikkaroi Helmeri kinoksessa. Hevonen oli kääntynyt poikki päin, mutta aisa ei, kumma kyllä, ollut katkennut. Kuormana olleet säkit ja laatikot olivat singonneet sikin sokin utukkaan. Onneksi ei näkynyt ketään kulkijaa tiellä, ja ensimäisiin mökkeihinkin oli melko matka.
»Hiidessä siinä huuda ja kiroile!» sanoivat Friikon veljekset ja riensivät auttamaan Helmeriä pystyyn ja kuormaa kuntoon. Lampan puoti-Heikkikin ehti avuksi ja pian saivat kuorman reilaan, Helmerin kirotessa ja puhdistaessa lunta korvistaan.
»Onko ryyppyä kenelläkään?» rämisi hän.
»Tule kuormallesi eläkä äykkää siellä», vastattiin. »Hermannilla ryypyt ovat, ei muilla ole… Ka, joudu, tule… Pian aikaa olemme hukassa kaikin… Saattavat olla hurtat liikkeellä ja tulla milloin hyvänsä…»
»Tulkootpa… tässä… äh!»
Helmeri kompuroi kuormalleen ja yhä äykkyi ryyppyä. Kun sai ohjat käsiinsä, niin kiljaisi ja sivalsi hevosta ruoskalla ja ajoi laukkaa menemään. Toiset seurasivat perässä, täyttä neliä hekin.
Niin katosivat eikä sattunut yhtään tulijaa vastaan ennenkuin siinä kohden, jossa Korven Israelin tie erkani maantiestä. Mutta sekin vastaantulija oli vain joku rahdista palaava mies, joka näytti nukkuvan raanujen alla.
Kun ehtivät Korven Israelin pihaan ja ajoivat kookkaan aitan eteen, olivat Hermanni ja Israeli jo kuormaa purkamassa. Nopeasti ja supattamalla puhuen siinä liikuttiin ja keveästi nousivat säkit, nousivat varsinkin Friikon veljeksillä, jotka olivat kuuluisia voimastaan.
Käyrä-Helmeri kyllä vieläkin äykkäili, eikä hänestä ollut isoa apua kuormien purkauksessa, mutta työ sujui hänen avuttaan niin, että ylen äkkiä olivat kaikki reslat tyhjennetyt.
Kun kaikki tuodut tavarat oli saatu aittaan ja ovi lukittu, otti Hermanni pullonsa ja tarjosi kaikille, tarjosi Israelillekin, joka, vaikka ei ollutkaan viinamies, otti aika siemauksen.
Sitten lähtivät täyttä juoksua ajamaan Makon kylään päin, josta vasta oli määrä poiketa Suomen puolelle. Nyt ajoivat kaikin peräkkäin, tyhjillä liisteillä istuen ja rallatellen. Ennen Makon kylää tuli taas joitakuita kuormahevosia vastaan, mutta kavaltajat ajoivat juoksua sivu, että lumi pölisi. Makon kylästä ajoivat jäälle ja siitä Suomen puolelle.
Kun pääsivät perille Keskitaloon, oli määrä, että heti pannaan uudet kuormat ja lähdetään yhtäkyytiä toistamiseen, ellei Ranta-Jussi ole kieltoa lähettänyt. Mutta konjakki oli loppunut, sillä Jussi ei ollut Hermannille antanut kuin verrattain vähän, luvaten poikansa Jannen matkassa lähettää lisää, jotta saavat uudet virkistykset, kun toisen kerran lähtevät poikki viemään.
Ja kun nyt yhtaikaa tomahuttivat ajaa Keskitalon pihaan, ilmestyi
Ranta-Jussin Janne tallin porstuasta ja kuiskasi Hermannin korvaan:
»Apepurtilossa on kaksi pulloa… Mutta käski olla vinkeästi matkassa ja panna heti uudet kuormat…»
»Hyvä on!» sanoi Hermanni. »Mitä sanoi Jussi kuuluvan?» kysyi hän sitten Jannelta.
»Käski sanoa, että tie on auki taivasta myöten», vastasi Janne, hänkin innostuneena kavalluksen onnistumisesta.
Hermanni komensi toiset miehet panemaan kuormia ja alkoi itse kiskoa pulloista korkkia…
»Vähänpä sitä tuli!» sanoi Käyrä-Helmeri, kun näki, ettei Hermannilla ollut kuin kaksi pulloa.
»Ei kaikkia yhdellä kertaa», vastasi Hermanni.
Ryyppyjen toiveessa Helmerikin innostui uusia kuormia panemaan.
Yö oli jo silloin alkanut, ja kylän joka talossa nukuttiin.
* * * * *
Kun Joonas oli ruokakelloa soittanut, oli hän, Jussin käskyä totellen, mennyt maantielle vahtiin, mutta Jussi hiihteli itse Tirkan tuvalle, nähdäkseen ja ollakseen varma, ettei mitään vaaraa ollut pelättävissä.
Metsän puolelta hän taas lähestyi pirttiä ja näki peitteettä olevan ikkunan läpi, että syntymäpäivän vietto oli kauniissa alussa. Jönssoni oli jo aika lailla humalassa ja lisää näkyi juovan. Fynke ja Kruuki näyttivät vielä olevan verrattain selviä, mutta vilkkaasti puhelivat ja nauroivat. Tirkka nousi kai kellarista, koska ilmestyi äkkiä keskelle lattiaa, aukaisematon pullo kädessään…
Sen nähtyään tullimiehet hurrasivat ja nauroivat päälle.
— Hyvä tulee! — arveli Jussi itsekseen, loittoni sitten metsän reunaan ja kuunteli siellä.
Pari tuntia hän vahtaili. Tullimiehet pyörähtelivät jo aika keveästi, ja laulunloilotus kuului joukkoon. Silloin Jussi lähti hiihtämään Lampalle päin ja tapasi tiellä Joonaan, joka koko ajan oli kävellyt kahakäteen, tarkastellen kulkijoita.
»Jää sinä nyt tähän vielä, minä käyn tuolla ylempänä», sanoi Jussi, mutta ylemmäksi hän ei hiihtänytkään, vaan meni suoraan Lampalle. Siellä olivat jo puodin ovet kiinni ja talossa näyttiin nukkuvan.
Mutta patruuna valvoi konttorissaan, ja valveilla oli Tiltakin, vaikka liike jo oli Jussin neuvon mukaan lopetettu. Hiljaa hiipien Jussi meni konttoriin ja kuiskaamalla puheli patruunan kanssa.
Lähtiessä olisi Jussilla povi täynnä konjakkipulloja. Niistä hän antoi kaksi pojalleen, joka vartoi ulkona ja oli tullut niitä noutamaan. Ne oli pojan määrä viedä Keskitalon Hermannille.
»Eikö ole Rämä-Heikkiä näkynyt?» tiedusteli Jussi.
»Ei ole!» vastasi poika ja sanoi sitten kuin nuhdellen isäänsä:
»Menittekin antamaan semmoiselle juopolle koko säkillisen…»
Sitä oli Jussikin katunut, vaikkei vielä tiennytkään, oliko Heikki myyntihommassaan menestynyt vai eikö. Mutta pahinta Jussi kuitenkin pelkäsi, sillä huhuja oli kulkemassa, että Suomen puolen tullimiehet nykyisin olivat vireitä ja valppaita ja kävivät metsäkylissäkin viinanmyyjiä ahdistelemassa.
Mutta sitä hän ei kuitenkaan nyt joutanut miettimään, vaan läksi hiihtämään ylöspäin siihen kohtaan, jossa tie joelta nousi Ruotsin puolen valtatiehen ja jota kavaltajien oli määrä kulkea. Kun hän ehti käänteeseen, huomasi hän heti pimeässäkin, että tienhaarassa oli kuorma kaatunut ja laaja siljo polkeentunut lumeen molemmin puolin tienhaaraa. Se harmitti Jussia samoin kuin sekin, etteivät poikkituojat olleet kääntäneet niin varovasti haarassa kuin Jussi oli neuvonut. Nyt näkyi selvään, että jalaksenjäljet veivät Makon kylään päin.
— Ei ole siitäkään Hermannista! — sanoi hän ja häntä alkoi arveluttaa.
Kuitenkin hän toivoi parasta ja palasi maantietä myöten Lampalle.
Joonas käveli vielä tiellä eikä sanonut ketään sellaista henkilöä olleen liikkeellä, josta olisi mitään epäiltävää.
Ehtivät siinä muutaman sanaparin vaihtaa, niin alkoi Tirkan tuvalta päin kuulua tallatusta. Jussi ja Joonas kuuntelivat henkeä pidättäen, ja Jussin tarkka korva erotti Jönssonin äänen.
»Se piru on lähtenyt liikkeelle!» kuiskasi hän Joonaalle.
Rallatus tuntui tulevan yhä likemmäksi, kuuluen nyt jo tieltä, suoraan heidän edestään.
»Jönssoni on!» vakuutti Jussi, ja he lähtivät molemmin kävelemään
Lampan tienhaaraan, josta kääntyivät pihaan.
»Menemme piiloon, jos pihaan tulee», sanoi Jussi. »Jos se piru tuntee meidät, niin se arvaa, että jotakin on tekeillä!»
He kuulivat Jönssonin rallattavan tienhaarassa ja askelen äänestä päättivät, että pihaan kääntyy. Ja kuta likemmäksi taloa saapui, sitä hiljemmin alkoi rallattaa, ja kun pihaan tuli, niin lopetti laulunsa kokonaan.
Joonas ja Jussi piiloutuivat halkovajaan. He kuulivat Jönssonin kävelevän ympäri pihaa ja itsekseen kiroilevan. Talo oli aivan pimeänä ja ovet lukossa. Konttorista ei päässyt valo tuikkimaan, ja muissa huoneissa oli pimeää. Jönssoni kävi kuistin ovella, jyskytti pirtin ovea ja tallin oveen potkaisi ja itsekseen kuului kiroilevan.
»Kyllä se siitä lähtee ja menee takaisin Tirkan tuvalle», toivoi
Jussi… »Eivät sieltä juotavat kesken lopu!»
Tallin luona tuntui Jönssoni kuitenkin seisahtuvan, koska ei askelten ääntä kuulunut. Mutta hetken kuluttua alkoi kuulua niinkuin kävelisi keskellä pihaa. Nyt ei kiroillut, vaan ärisi muuten.
»Jo lähtee maantielle päin!» kuiskasi Jussi.
Askelten ääni kuuluikin jo maantiehen nousevalta tieltä, mutta samalla alkoi maantieltä päin kuulua muita ääniä, jotka Jussi hoksasi heti Fynken ja Kruukin ääniksi.
»No nyt tuli kumma! Ne tulevat toisetkin! Kelvotonta miestä sitä Tirkkaa, kun ei saattanut nyt noita viekastella pysymään sisällä, vaan päästi ulos!» päivitteli Jussi.
Hän toivoi kuitenkin, että poistuvat pian takaisin, kun eivät mitään näe eivätkä kuule. Mutta tullimiehet olivat jo siksi maistelleet, ettei heidän ollut kylmä eikä nälkä. Jussin ja Joonaan harmiksi jäivät he, kun vastakkain tulivat, juttelemaan keskelle tietä.
Yö oli hiljainen, lauhkea ja pimeä, eikä mistään päin kuulunut ääniä. Kerran kuitenkin tuntui Jussista, että ylempää, missä kavaltajain tuli poikki kulkea, kuului kuin ulvova huuto.
— No, ei hätää vielä, — mietti Jussi. — Mutta jos lähtevät ylöspäin, niin…
Hän ei saanut selvää, mistä tullimiehet puhelivat, mutta Jönssonin nauru kuului joskus joukosta.
Silloin yhtäkkiä otti Jussin korva ääntä joelta päin, suoraan Lampan rannasta. Se ääni tuntui syntyvän siitä, että hevonen juoksi ja reki ratisi.
»Kuka perkele…!»
Jussi ei ehtinyt sanoa muuta ennenkuin hevonen porhalsi pihaan, ajaja istuen korkean kuorman päällä. Silloin vasta tullimiehetkin tulijan äkkäsivät, ja rohkeimmillaan kun olivat humalassa, karkasivat he hevoseen kiinni…
Syntyi kauhea meteli. Jussi tunsi selvästi Keskitalon Hermannin äänen… Huutoa, kirouksia ja pauketta kuului, laukesi kerran revolverikin…
Jussi kuunteli kuin tulisten hiilten päällä ja hänen ajatuksensa lensivät kuin salama… Sen se teki Hermanni! Siinä nyt patruuna näkee!
»Missä Ranta-Jussi on? Hoi!» kuuli Jussi Hermannin hoilaavan.
»Sinä saatana!» noitui Jussi, mutta hän ymmärsi hyvin, ettei mikään enää auttanut. Ja äkkiä selvisi hänelle sekin, minkävuoksi Hermanni oli suoraan Lampalle ajanut. Oli tahtonut näyttää, että hän uskaltaa! Ja ehkä sen vuoksi, että saisi lisää konjakkia!
Melun kestäessä aukenivat paukahtaen molemmat kuistin ovet selälleen, ja patruuna pullahti pihalle niinkuin viskattu…
»Kuka perkele…! Minun pihallani…» kuului patruunan järeä ääni.
Salaman nopeudella käsitti Jussi, kuinka asiat ovat, ja Joonaan rientäessä joukkoon livisti hän suksilleen ja painui kujasta jäälle.
Yhteen mellakkaan ja rähinään sotkeutuivat tullimiesten, patruunan, Joonaan ja Hermannin äänet. Mutta Jussi hiihti jäälle ja tielle. Hän arveli toistenkin poikkitulevien olevan yhtä hulluja kuin Hermannikin ja päätti ehtiä palauttamaan heidät… etteivät joutuisi tullimiesten käsiin.
Oikein oli hän arvannutkin. Puolijoessa jo ajaa kaahatti Käyrä-Helmeri ja huusi, ja vaikka Jussi asian selitti, ei Helmeri sittenkään aikonut totella, vaan aikoi ajaa Lampalle. Jussi sai kuitenkin ohjat käsiinsä ja käänsi hevosen takaisin Suomen puolelle. Helmeriltä hän kuuli, että Friikon veljekset ja Puoti-Heikki olivat ajaneet entistä tietä, jota oli ollut määrä kulkea…
Hän pyörsi takaisin Lampalle ja kirosi Hermannin tyhmää menettelyä.
»Koko hyvän yrityksen pilasi!» hän noitui. »Mitä nyt patruuna sanonee!»
Kun hän saapui pihaan, olivat kuorma, hevonen ja tullimiehet kadonneet. Pihalla makasi Hermanni ja valitti, että häntä oli potkaistu rinnan alle…
Konttorista kuului kauhea elämä. Patruuna kirosi, polki jalkaa ja pui nyrkkiä Joonaalle, joka seisoi oven suussa.
»Auta minua ylös!» pyysi Hermanni Jussia. »Itsehän kehuit tullimiesten juovan Tirkassa…»
»Mitä varten ajoit tänne!… Nyt menetit hevosesi ja pilasit koko hyvän yrityksen…»
»Pimeässä kääntyi…» puolusteli Hermanni tekoaan.
Jussi mietti hetkisen mitä tekisi. Patruunan puheille ei nyt ollut hyvä mennä ja koston himosta sekä patruunalle että Hermannille hän jätti Hermannin makaamaan pihalle ja lähti hiihtämään Suomen puolelle.
»Siitä korjatkoon omansa!» arveli hän.
Häntä kaiveli niin koko epäonnistunut yritys, että hän päätti jättää siihen kaikki. Kuka käski patruunaa ottamaan semmoista tolvanaa joukkoon ja johtajaksi vielä, joka tahallaan tekee tyhmyyksiä! Pitäköön nyt vahinkonaan…
Mutta jäälle tultuaan alkoi hän kuitenkin katua ja päätti hiihtää Keskitaloon toisia kieltämään. Voisivat vielä joutua tullimiesten käsiin hekin. Ja patruunan vahinko oli jo melkoinen, sillä Hermannin kuormassa oli ollut viisi isoa voiastiaa, jotka olisivat olleet Jällivaaraan menevät.
Kun hän rantakujasta nousi Keskitalon pihaan, seisoi Käyrä-Helmerin ajettava hevonen tallin edessä ja Helmeri itse oksenteli, kuorman päällä oihkaten. Jussi riisui hevosen ja vei talliin.
Silloin ajoivat Friikon veljekset pihaan ja vähän ajan perästä puoti-Heikkikin. He palasivat jo kolmannelta kierrokselta, ja hyvin oli onnistunut.
Mutta kuultuaan kuinka Hermannille oli käynyt he kirosivat, ja miehissä pantiin kaikki Hermannin syyksi.
Jussi ojensi Friikon veljeksille pullon ja pyysi ryyppäämään. Ja kun olivat ryypänneet, niin alkoivat mainoa Hermannin tyhmyyttä.
»Itse se joikin kuin sika ja tuota renkipörröään juotti, niin sillälailla nyt kävi», sanoivat Friikon veljekset, mutta ehdottelivat Jussille, että yritettäisiin vielä. Sillä hyvin luultavaa oli, että tullimiehet saadessaan monesta aikaa voikuorman ja hyvän hevosen eivät enää tänä yönä vahtaisi, varsinkin kun humalassa olivat ja Saalkreeni oli poissa. Sitä oli Jussikin miettinyt jo poikki hiihtäessään, sillä hän ymmärsi vallan hyvin, että tämän homman jälkeen oli mahdoton saada mitään viedyksi yli.
Siinä nyt tuumailivat, hevosten seistessä valjaissa ja miesten ottaessa naukkuja Jussin pullosta. Käyrä-Helmeri torkkui vielä kuormansa päällä ja väliin yökkäili…
Silloin kuulivat he jonkun hiihtävän saaloen ja huokuen rannasta pihaan. Mutta vaikka oli pimeä, tunsi Jussi pian hiihtäjän Tirkaksi, joka oli hiihtänyt, ettei tahtonut saattaa puhua, niin läähätti.
Miehet kokoontuivat Tirkan ympärille, sillä he arvasivat hyvin, että hänellä oli tärkeitä uutisia. Ja kun Tirkka sen verran oli hengähtänyt, että alkoi saattaa puhua, niin kummia kertoi…
Tullimiehet olivat ajaneet takavarikkoon ottamallaan hevosella kuormineen Tirkan pihaan, huutaneet kuinka he Keskitalon Hermannilta olivat saaneet viisi astiaa voita ja hyvän hevosen »peslaakiin». Hevonen oli pantu kiinni seinään ja itse olivat tulleet sisälle syntymäpäiväjuominkia jatkamaan. Tirkka kuultuaan kuinka oli käynyt oli lyönyt pullon pöytään ja käskenyt maistella sillä aikaa kun hän muka käy lisää juotavaa hakemassa. Oli selittänyt, että hänellä muka oli jonkun tuttavan huostassa vielä… Siihen olivat jääneet juomaan, nauraneet ja olleet hyvillään… Tirkka oli lähtenyt hengen hädässä asiasta ilmoittamaan, että nyt sopii… että nyt ne ryyppäävät siinä aamuun asti…
»Ja siihen ne vielä nukkuvatkin», lopetti Tirkka. »Nyt joutukaa, pojat!»
Äkkiä selvisi Jussille, mitä oli tehtävä.
»Pankaa pian kuormat!» sanoi hän Friikon veljeksille ja puoti-Heikille.
»Nyt yritämme! Muu ei auta!»
Jussi valjasti Helmerin hevosen uudestaan äskeisen kuorman eteen, kiskoi Helmerin pois kuorman päältä, venytti talliin ja jätti siihen.
Tirkka oli samaa vauhtia mennyt takaisin ja oli Jussi määrännyt, että juottaa tullimiehiä niin paljon kuin juovat, että nukkuisivat.
Tulisesti nostelivat Friikon veljekset säkkejä ja laatikoita, ja äkkiä olivat kuormat pantuina.
»Kuka ajaa edellä?» kysyi Friikon Antti, vanhempi veljeksistä.
»Aja sinä edellä!» kehoitti Jussi.
Friikon Antti, maankuulu naukka ja tappelija, löysäsi menemään edellä jäälle ja toiset seurasivat perässä, Jussi ajaen Käyrä-Helmerin äskeistä hevosta.
Kiire oli kavaltajilla nyt mielessä eivätkä malttaneet ajaa kävelyä joellakaan, vaan antoivat juosten mennä väylän poikki.
Hiljainen, tuuleton ja pimeä oli yö eikä Ruotsin puolen maantiellä näkynyt ketään kulkijaa.
»Antakaa juosta!» huusi Jussi, joka oli jälkimäisenä.
Friikon Antti ropsaisi ruoskalla hevostaan ja kiljaisi kerran ja ajoi nopeasti menemään. Pian olivat perillä Korven Israelissa, purkivat kuormat ja palasivat Makon kylän kautta.
* * * * *
Tullimiehet olivat, saatuaan »peslaakiin» kuorman voita ja hyvän hevosen, lähteneet takaisin Tirkan tuvalle.
Siellä jatkoivat syntymäpäivän viettoa, koska viljalti oli juotavia. Nyt olivat he kuitenkin niin varovaisia, että kävivät joka viiden minuutin kuluttua katsomassa hevosta ja kuormaa.
Tirkka tarjosi yhä lisää ja oli olevinaan itsekin jo hyvin humalassa.
Jönssoni, Fynke ja Kruuki eivät olleet koko syystalvena saaneet mitään takavarikkoon; muualla, pitkin jokivartta, oli niitä tehty tuon tuostakin, ei kuitenkaan suurempaa. Tämä kaappaus oli onnen potkaus heille, nyt varsinkin kun saivat sen Saalkreenin poissaollessa. Senpävuoksi tekikin mieli vähän hihkaista ja laulella ja maistella näin onnistuneen homman jälkeen.
Mietittiin miehissä, kenen voikuorma oikeastaan oli, oliko Lampan vai oliko Keskitalon Hermannin yksinään? Siitä eivät kuitenkaan selvää saaneet. Uskoivat lopuksi, että Lamppa ei tätä kuormaa omistanut, vaikka olikin tullut pihalle mellastamaan.
»Hermannin on», päättelivät he. »Se oli viemässä tätä Jällivaaraan!»
Ja sitten maistoivat taas. Aamupuoleen he kuitenkin väsyivät ja nukkuivat kaikin, mikä sänkyyn mikä lattialle.
Oli jo selvä päivä, kun Jönssoni heräsi surkeassa kohmelossa ja kipeänä. Toiset nukkuivat vielä sikeää unta, Tirkka keskellä lattiaa. Jönssoni ei joutanut toisia ensiksi herättämään, vaan riensi ikkunaan nähdäkseen, oliko siepattu hevonen ja kuorma paikoillaan…
Silloin hän kiljaisi niin että toisetkin heräsivät ja riennettiin kohmeloisina ja avopäin pihalle katsomaan…
Marhaminta, jolla hevonen oli ollut kiinni, oli solmustaan jäänyt seinässä olevaan sinkilään. Siitä kohden, josta oli katkennut, näkyi selvään, että hevonen oli sen hampaillaan jyrsinyt poikki. Tirkan loimi, joka yöllä oli pantu hevosen selkään suojaksi, oli pudonnut pihalle…
Siinä miehissä tutkivat ja miettivät, kirosivat ja toinen syytti toistaan. Reen jäljet veivät maantielle päin…
Aamuilma virkisti heitä ja he tajusivat, kuinka onnettomasti on käynyt. Avopäin siinä kirosivat tyhmyyttään, sillä siinä uskossa olivat, että hevonen oli heidän nukkuessaan jyrsinyt marhaminnan poikki ja lähtenyt kävelemään. Kaikista merkeistä niin näytti. Ei osannut Tirkkakaan muuta kun kirota ja mainoi sitä, että kun tuli juoduksi niin paljon, että nukkui sitten niin siki…
Mutta semmoinen kiire tuli tullimiehille, etteivät joutaneet Tirkkaa kiittämään eivätkä hyvästiä jättämään, vaan puolijuoksua painuivat tielle päin, jalaksen jälkiä seuraten. Ne näkyivätkin selvään maantielle asti, mutta siinä katosivat, kun kova tie tuli eteen. Kuitenkin näytti heistä, että ylöspäin oli hevonen kääntynyt, mutta mihin oli mennyt, sitä oli mahdoton arvata. Oliko osannut mennä takaisin Suomen puolelle, Keskitaloon, kotiaan? Vai oliko kävellyt suoraan maantietä ylöspäin? Olisiko kukaan nähnyt?
»Helvete… i helvete», hoki Jönssoni, painellen kipeää päätään.
»Viisi astiaa voita!» päivitteli Fynke.
»Niin, ja hyvä hevonen ja luja reki!» sanoi Kruuki, joka jälkimäisenä kävellä juppasi, yökäten ja vatsaansa painellen.
»Minä voin niin pahoin… yöh… yöh…»
»Ole siinä… ei tässä ole aikaa…»
He saapuivat Lampan tienhaaraan ja koettivat siinä nähdä jälkiä, että olisiko Lamppaan kääntynyt ja sieltä poikki mennyt. Mutta Lampallekin kääntyvä tie oli kovaksi ajettu, ja jälkiä oli paljon.
He kääntyivät kuitenkin pihaan. Joonas seisoi tallin ovella eikä ollut näkevinäänkään tullimiehiä, jotka seisahtuivat keskelle pihaa neuvottomina. Katselivat rantakujalle, josta tikoitettu tie lähti Suomen puolelle, katselivat ylös- ja alaspäin, jossa kulkijoita näkyi tulevan ja menevän.
Konttorin ikkunan läpi näkivät he patruunan seisovan ihan ikkunassa kiinni, sikaari suussa ja, niinkuin heistä näytti, ivallinen ilme kasvoillaan.
Kohmelossa ja pahalla kiirillä siinä tullimiehet saamattomina töllistelivät eikä yksikään hoksannut tai älynnyt, mitä olisi tehtävä. Eivät tahtoneet tiedustella Joonaltakaan mitään, sillä sen he hyvin ymmärsivät, ettei Joonas kuitenkaan sano totuutta.
Mutta siinä tallin luona Joonas kuitenkin toimitteli, mitä lie toimitellut, eikä ollut tietävinäänkään yöllisestä kahakasta.
Jo Jönssoni viimein kysyi:
»Tietääkö Joonas kenen voikuorma se oli, jonka otimme yöllä takavarikkoon? Onko se tämän talon vai onko se Keskitalon Hermannin?»
Jönssoni teki kysymyksensä tuolla tavalla saadakseen selville, tiesikö
Joonas kuorman katoamisesta mitään.
Mutta silloin juuri pullahti patruuna kuistin eteen ja huusi:
»Joonas! Tulepa tänne!»
Joonas ei siis vastannut mitään, vaan riensi patruunan perässä konttoriin.
Tullimiehet lähtivät pois pihalta ja näkyivät kävelevän kiivasta vauhtia ylöspäin, vastaantulevilta tiedustellen, oliko näkynyt vastaantulevaksi voikuormaa, jolla ei ollut ajajaa.
Mutta ei ollut kukaan vastaantulevista nähnyt. Kiroten kävelivät he eteenpäin, haikeasti silmäillen Suomen puolelle.
* * * * *
Kun tullimiehet olivat poistuneet pihalta ja Joonas tullut konttoriin, remahti patruuna pitkään nauruun.
»Jaa, jaa… Joonas», sanoi hän ja taputti Joonasta olkapäälle. »Mennyt yö oli hyvä yö… Katsos vaan sitä Tirkkaa, kuinka nokkela olikin…»
»Tilta hoi!» huusi hän sitten puotiin. »Tuoppa… täällä on Joonas…»
Tilta ymmärsi heti mistä on kysymys ja toi konjakkia.
»Ja viisas ja hoksaava mies olit sinäkin, Joonas!» sanoi hän sitten.
Ja kun Joonas oli pikarillisen maistanut, remahti patruuna uudestaan nauramaan:
»Mutta jo niille kummasti sen peslaakin kanssa kävikin, ha, ha, ha…»
»Joo», sanoi Joonas vain.
Joonas oli yöllä lähtenyt saattamaan Hermannia Suomen puolelle, viinassa kun Hermanni oli, ja vienyt kotiaan nukkumaan. Kun palasi aamuvarhaisella takaisin, kävellä vihmoi Hermannin hevonen voikuormineen jäällä vastaan. Marhaminta oli katkennut. Joko oli vasiten laskettu irti taikka hevonen itse jyrsinyt marhaminnan poikki. Sitä ei Joonas joutanut miettimään, vaan ajoi menemään Keskitaloon, jossa tullikavaltajat vielä olivat. Eikä tiennyt Joonas vieläkään kuinka hevonen oli irti päässyt.
»Tirkalla olikin juotavaa», hökerteli patruuna. »Kyllä se sentään Ranta-Jussi sittenkin on luotetuin mies… Näitkö sinä, kuinka ne silmäilivät Suomen puolelle…?»
»Jo minä näin…»
»Kyllä niitä hunsvotteja nyt harmittaa.»
Patruuna kaatoi Joonaalle toisen ryypyn ja sanoi sitten:
»Lähde nyt käymään siellä Jussin pirtillä ja käske tulla tänne, että saan kuulla…»
»Ne ovat vieneet kaikki tavarat Keskitalosta Korven Israeliin», tiesi
Joonas.
»Jessus… kaikkiko?» siunasi patruuna.
»Aivan kaikki!»
Patruunaa alkoi mietityttää. Jos ne tullimiehet niistä vihiä saavat, niin silloin on hän hukassa; mutta tottapa kavaltajat ovat olleet varovaisia!
Hän käveli pariin kertaan lattian poikki, asettui sitten Joonaan eteen ja kysyi:
»Mitä sinä ajattelet?»
»Kuului Jussi sanovan, ettei ala hän enää yötyöhön Hermannin kanssa», sanoi Joonas.
»Jaa», arveli patruuna. »Riippuu siitä, kuinka saamme tavarat eteenpäin, niille, joille ne ovat tulevat… Mutta kaikessa tapauksessa mene ja käske Jussi tänne!»
Joonas meni, otti sukset ja lähti hiihtämään Suomen puolelle.
Patruuna jäi yksin mietteisiinsä. Tavaroita oli kyllä nyt saatu poikki, mutta vielä oli vaara tarjona, ja mahdollisimman pian ne pitäisi saada sisämaahan rantatietä ja jokivartta pitkin. Sillä tullimiehet kyllä koettaisivat parastansa…