VII
Ylikainuun markkinat olivat ohi ja Rovaniemen markkinat ovella.
Rovaniemen markkinoille hommailivat useat tornionjokilaisetkin mikä minkin kaupan tekoon. Jokivarren miehillä oli nahkaa, voita ja lihaa, järvikylän miehillä kaloja, lintuja ja metsäeläväin nahkoja. Rovaniemen markkinat olivat vuosi vuodelta saaneet suuremman merkityksen ja koko laaja Lappi ja Perä-Pohjola sinne pyrki, mikä myymään, mikä ostamaan. Niillä markkinoilla liikkui rahaa lujasti, ja hyvät olivat hinnat.
Päästyään erilleen Ruhmulaisesta oli Ranta-Jussi poikineen alkanut hommata Rovaniemeen. Jussi oli ennen nuorempana miehenä usein poikki Kairankin käynyt Rovaniemellä. Hän tiesi kaikki mutkaiset talvitiet, jotka asumattomia kiveliöitä pitkin koukertelivat suuren kauppapaikan lähitienoille. Tuttua oli hänelle koko seutukin, jossa ennen tukkilaisena Olsenin homman aikana oleskeli. Salaperäisenä ja mitään aikeistaan virkkamatta isä ja poika hommailivat. Janne kulki porolla Ruotsin puolella, ja usein nähtiin hänen sillä porhaltavan metsäkyliin päin. Puhuttiin, että Janne keräili kärpännahkoja Rovaniemen markkinoille.
Mutta Jussi aikoi nyt aloittaa omaa liikettä. Kaikilla säästörahoillaan oli hän Haaparannalta ostanut konjakkia, kuljettanut ne Tirkan tuvalle, josta Janne vähissä erin niitä toi porolla poikki. Mutta kun hänen mökkinsä aina oli ollut huonossa huudossa siitä, että sinne kaikki juopot kokoontuivat ja hän itse näinä vuosina oli joutunut epäluulon alaiseksi viinan ja konjakin salakuljetuksesta, ei hän tohtinut kotimökilleen varastoa kerätä. Kuluneena talvena olivat jo pari kertaa tullimiehet pitäneet hänen mökissään kotitarkastusta, mutta onneksi eivät olleet mitään löytäneet, vaikka silloinkin kaksi pulloa sattui olemaan perunakellarissa perunoihin kätkettyinä.
Ja sen vuoksi oli hän keksinyt erilaisen keinon.
Rovaniemen rajalla oli hänellä vanha tuttava Jyppyrä-Antti, jonka asunto oli synkässä kiveliössä, mutta jonka kautta jotkut järvikyläläiset kulkivat Rovaniemeen, vaikka vakituinen markkinatie meni paljon ylempää.
Jyppyrä-Antin viekasteli Jussi uskotukseen, ja Antti suostui siihen, että Jussi sai kerätä pullojaan hänen heinälatoonsa, joka oli lähellä taloa. Nyt alkoi homma käydä hiljaa ja huomaamatta. Joka kerta kun Jussi öisin Tirkan tuvalta toi povessaan tai joskus laukussakin pulloja, lähti Janne aamuvarhaisella niitä viemään Jyppyrä-Antin asunnolle. Samoilla matkoilla tiedusteli hän aina kärpännahkoja, tehden jälkimmäisen pääasiaksi. Ei saanut kukaan vihiä, mitä isä ja poika hommailivat.
Suomen puolen tullimiehet, joita tänä viime vuonna oli lisätty pitkin rajaa, niin että heitäkin nyt oli kolme kussakin kylässä, suurimmissa neljäkin, olivat kyllä jo pitkän aikaa aavistaneet, että Ranta-Jussi, joka oli kuuluisa tullikavaltaja ja Lampan apuri, ei tietystikään malttanut olla Suomenkin puolelle kavaltamatta. Ja kylällä kyllä puhuttiin, että Jussi kuljetti Ruotsin puolelta konjakkia ja myikin sitä. Mutta varovainen oli Jussi ollut. Useita kertoja oli hänkin ollut haastettuna viinanmyynnistä yhtaikaa Ruhmulaisen ja Rämä-Heikin kanssa. Jussin niskaan ei kuitenkaan voitu todistaa mitään, jota vastoin Ruhmulainen ja Rämä-Heikki aina saivat sakkoa ja varain puutteessa linnaa.
Rovaniemen markkinain lähestyessä kävivät Suomen puolen tullimiehet valppaammiksi, sillä edellisenä vuonna olivat Rovaniemen markkinat olleet tulvillaan ruotsalaista konjakkia, ja salakapakoitsijoita oli vilissyt melkein joka nurkan takana. Ja huhut kertoivat, että useimmat konjakkikuormat olivat rajan yli päässeet livahtamaan Lampan ja Makon kylän teitä. Sillä niiltä paikoin oli salakuljettajilla verrattain lyhyt matka paeta ensin kuormineen järvikylien metsätietä Rovaniemen rajalle asti ja sieltä vasta oikotietä pitkin markkinapaikalle.
Mutta kyllä Jussikin sen tiesi ja kaikista tullimiesten vehkeistä oli ymmärtänyt, että häntä epäiltiin. Viimeinen suuri »luntreijaus» Ruotsin puolelle, tullimiesten huiputus Tirkan syntymäpäiville ja Saalkreenin retki Rovanjärvelle, oli tullut tunnetuksi Suomen puolellakin, vaikkei tietty kuka sen oli hoksannut ja kuka sen toimeenpannut. Mutta sen tiesivät kaikki, että oli siihen Jussikin nyt osaa ottanut, samoin kuin ennenkin Lampan hommiin. Sillä selvää oli, että jollakin keinoin hän ansaitsi, kun hyvää elämää eli, ei päivää tehnyt työtä koskaan ja vaurastuvan näytti vuosi vuodelta. Nyt jo osteli kärpän ja ketun nahkoja niinkuin mikäkin kauppias, ja pojalleen poron oli hankkinut, joka ei hänkään koskaan minkäänlaisessa työssä ollut.
Kuta lähemmäksi Rovaniemen markkinat ehtivät, sitä valppaammiksi tullimiehet tulivat, ja kerran kuului huhu, joka myöhemmin toteutui, että tullimiehet Rovaniemen Kairalla olivat saaneet takavarikkoon puoli kuormaa Ruotsin konjakkia.
Jussilla oli vielä Tirkan tuvalla viisikymmentä konjakkipulloa, jotka aikoi saada poikki ennen markkinoille lähtöä. Mutta yhä kireämmälle kävivät asiat, tullimiehet hiihtelivät öin ja päivin sekä joella että teillä.
Eräänä aamuhämäränä oli Janne lähtenyt noutamaan Tirkasta konjakkia ja
Jussi vahtaili mökkinsä luona, pilkkoen puita pirtin päässä.
Hän näki Jannen tulevan pulkassa istuen ja tolvauttaen sivu Lampan ja kääntyvän Keskitalon tietä Suomen puolelle. Jussi oli määrännyt juuri aamuhämärän ylituloajaksi, sillä hän tiesi, että tullimiehet olivat yön valvoneet ja tavallisesti päivän valjetessa menivät levähtämään.
Poro tulla kaahotti jo puoliväylässä, ja Jussi toivoi käyvän hyvin. Mutta kun Janne ehti Keskitalon rantaan ja poro jo nousi vastaletta pihaan, näki Jussi, vaikka matka oli pitkänlainen ja hämäräkin vielä, että kaksi miestä karkasi Keskitalon rantapuodin takaa poron kimppuun ja katosivat sekä poro että miehet huoneen taakse.
»Nyt tuli perkele!» ulvahti hän, arvaten hyvin, kuinka käy.
Hetken päästä Janne kuitenkin karautti kotiaan, mutta tyhjin pulkin.
Laukun, jossa oli kymmenen konjakkipulloa, olivat tullimiehet vieneet.
»Olipa hyvä, ettet ottanut enempää matkaasi» sanoi Jussi pojalleen. »Sakkoon nyt saavat, vaan siinä se onkin kaikki», arveli hän sitten hammasta purren.
Mutta juuri kun isä ja poika pääsivät sisälle, tulivat tullimiehet perässä kotitarkastusta pitämään. Kaikki paikat penkoivat, ullakon, perunakuopan, jopa pirtin parren alta, sängyt ja tuhka-astian porstuassa. Hajoittivatpa halkopinonkin pirtin päästä, mutta eivät pullonkaulaakaan löytäneet.
Olisivat arvanneet kaivaa sen suksenladun alta, joka Jussin pirtiltä suoraan lähti poikki väylän Lampalle, olisivat löytäneet toiset kymmenen pulloa, jotka Janne edellisenä iltana oli poikki tuonut ja jotka Jussi oli viisaasti ladun alle piiloittanut! Mutta eivät arvanneet, vaikka pirtin ympäristölläkin nuuskivat ja sauvoilla ja rautakrasseilla sysivät. Eräs tullimies hiihti latuakin palasen matkaa ja sysi molemmin puolin, mutta ei arvannut ladun kohdalta sysiä, vaikka aivan pullojen paikalla seisoi.
Tullimiesten mentyä syntyi isän ja pojan kesken haastein, jota kesti koko ajan, kun kahvi kiehui. Mutta kun olivat kahvin juoneet, nousi Jussi ja meni ulos. Hän kaivoi kätköstään pullon, pisti poveensa ja lähti hiihtämään Ison-Liisan mökille, joka oli kylän takana mäen laidassa.
Janne valjasti poronsa, otti aivan uuden laukun ja pani siihen evästä: leipää, kuivaa poronlihaa ja kimpaleen silavaa. Hän asetti laukun pulkan keulaan ja peitti sen säkillä. Sitten istahti pulkkaan ja läksi ajamaan kylän läpi.
Kun hän ehti siihen tienhaaraan, joka valtatieltä poikkesi metsään ja josta kiertelemällä pääsi Rovaniemelle vievälle talvitielle, huomasi hän, että samalle tielle kääntyi hevonen, ja silloin hän hopitti poroaan.
* * * * *
Iltahämyssä Jussi palasi Ison-Liisan tuvalta ja naureskeli itsekseen.
Iso-Liisa oli monesti ennenkin ollut apuna salapuuhissa, ja häntä oli Jussi nytkin käynyt avukseen pyytämässä. Sillä Jussi ymmärsi hyvin, että kun Jannelta oli saatu »peslaakiin» kymmenen konjakkipulloa, hänenkin hommiaan pidettäisiin silmällä ja jos tullimiehet osuisivat kohti silloin — ja siitä ei nyt, näin likellä markkinoita, ollut koskaan varma — kun jotakin oli tuomassa, niin saisivat yhä enemmän epäluuloja, joten markkinamatka voisi tulla kovin vaaralliseksi. Sen vuoksi ei hän nyt itse enää uskaltanut lähteä Tirkasta loppuja konjakkipulloja noutamaan, eikä enää sopinut poikaakaan panna. Täytyi olla ja elää varovasti, kun jo näinkin pitkältä homma oli onnistunut. Sitäpaitsi oli hän nyt pannut likoon kaikki rahansa, ja jos nyt onnettomuus…
Mutta Iso-Liisa tuli avuksi. Jussin neuvon mukaan neuloi Liisa laajan, harmajan puolivillaisen hameensa sisäpuoliseen helmaan senkokoisia taskuja, että litran pullo reimasti mahtui. Liisan tuli ottaa laukku selkäänsä ja joku vanha rikkinäinen läkkiastia laukkuun ja olla menevinään läkkisepän luokse, joka asui Tirkan vieressä. Kun tulisi takaisin, piti laukun niinikään olla selässä.
Seuraavana aamuna oli Liisa valmis lähtemään, mutta ettei mitään epäluuloja syntyisi, tuli Liisan hiihtää Keskitalosta poikki joen ja samoja jälkiä takaisin ja suoraan omalle mökilleen, josta Janne konjakit sitten noutaisi.
Jussi katseli ikkunastaan, kun Liisa hiihtää hulmusi Ruotsin puolelle kaksin sompasauvoin ja suuri täysinäiseltä näyttävä laukku selässä.
— Saapas nähdä… saapas nähdä! höpisi hän itsekseen. Sillä hän ei ollut varma, kuinka edes Liisa onnistuisi. Salakuljetuksesta oli Liisakin tunnettu, ja usein hänenkin säkkinsä oli tutkittu, mutta ei ollut luvatonta löydetty. Mutta Jussi luotti siihen, etteivät hoksaisi tullimiehetkään hameenhelmoja mennä tunnustelemaan, eikä taitaisi Liisa salliakaan…
Hän koetti aikansa kuluksi valmistaa pärekoria, joka pitkän aikaa oli ollut keskentekoisena, mutta aina hetken päästä nousi hän työstään ikkunaan katsomaan.
Jo viimein näkyi Liisa hiihtävän sieltä takaisin ja suoraan Keskitalon tietä näkyi tulevan… Jussi meni muka pirtin päähän puiden pilkkoamiseen, siitä näki Keskitalon rantaan ja rantapuodin eteen asti… Jo hiihteli Liisa likellä rantaa, melkein maanrantaan nousemassa… silloin hurahti kaksi miestä suksilla pihasta jäälle Liisaa vastaan.
Jussi säpsähti ja nousi halkopinon päälle paremmin nähdäkseen. Pitkälle Jussi näkikin, tunsi Ruotsin puolelle asti selvillä ilmoilla ihmiset. Ja selvään hän nytkin näki, että Liisalta otettiin laukku selästä ja tarkastettiin. Mutta vähän ajan päästä näkyi Liisa hiihtävän mökilleen päin ja tullimiehet painuvan rantaa pitkin ylöspäin.
Jussi arvasi hyvin käyneen, meni pirttiinsä ja odotteli iltaa.
Myöhään illalla tuli Liisa Jussin pirtille ja kertoi kaikki pullot Tirkasta saaneensa. Hänellä oli ollut joka kerta poikkitullessaan viisi, joskus kuusikin pulloa, hameenhelmassa kolme ja sukissa yksi kummassakin.
Jussi maksoi Liisalle palkan ja lupasi lisäksi pullon konjakkia…
»Ja luottaa saat, ettei ole kenenkään tietona», vakuutti Liisa.
»Niin luotankin, ja anna sitte Jannelle, kun tulee pyytämään», sanoi
Jussi.
»Tietenkin», vakuutti Liisa.
Liisa lähti, ja Jussi rupesi nyt miettimään, kuinka viisaimmasti pääsisi huomiota herättämättä liikkeelle. Ei ollut enää kuin rapea viikko markkina-aattoon, ja vielä olisi pitänyt saada Liisan luona olevat pullot Jyppyrä-Antin latoon… sitten olisi kaikki valmista.
Jussi toivoi kuitenkin kaiken hyvin käyvän ja Jannenkin ehtivän pian palaamaan, Liisan tuvalta loppuja konjakkipulloja noutamaan.
Häntä nauratti vähän, kun muisti kaikkia keinojaan, joita tullimiesten pettämiseksi oli hoksannut, mutta harmitti taas se, että Jannelta oli saatu siepatuksi kymmenen pulloa…
— Mutta ehkäpä pettyvät, kun Jannen perään lähtevät, — toivoi hän.
Markkinamatkaansa varten aikoi hän korjata lapikkaitaan ja muitakin neuvojaan kuntoon laittaa, sillä ylihuomenna täytyi jo lähteä liikkeelle.
Iltayöstä saapui Janne ja kertoi matkastaan. Hän oli tehnyt niinkuin isänsä oli neuvonut. Oli ajanut ensin metsätietä ja kääntynyt sitten talvitielle, joka vei Rovaniemen rajalle. Tullimiehet olivat ajaneet perässä ja nähtävästi vaanineet, mihin päin hän menee. Kun hän Kuusijärven rannalla ajoi Pekkalan Matin uutistaloon ja ehti olla sisällä palasen aikaa, ajoivat tullimiehet perässä ja karkasivat heti hänen laukkunsa kimppuun ja tyhjensivät eväät… Mutta kun eivät yhtään pulloa löytäneet, niin pitivät talossa kotitarkastuksen… Mutta tietysti eivät mitään löytäneet.
»Pettyivätpä… pettyivätpä», nauraa siristeli Jussi.
Juuri siinä mielessä olikin hän poikansa liikkeelle lähettänyt. Piti saada tullimiehet eksytetyiksi eri tielle, jotta eivät arvaisi kääntyä niille metsäteille, jotka Jyppyrä-Antin uutistaloon veivät. Nyt ne varmaan uskoivat, että Pekkalan uutistalon kautta kuljetaan.
»No kuinka sitten kävi?» kysyi Jussi.
Poika kertoi:
»Siihen jäivät vielä Pekkalan Matin asuntoon ja minä läksin ajelemaan ja sanoin meneväni Pirttijärveen kärpännahkoja tiedustelemaan. Mutta päästyäni Islingin jänkälle käännyin takaisin ja ajoin Jäivaaran tietä Jyppyrä-Anttiin ja sieltä tänne.»
Jussi oli kaikin puolin tyytyväinen poikansa matkaan ja varma siitä, että tullimiehet olivat eksytetyt ainakin hänen varastopaikaltaan.
Yöllä läksivät he Liisan tuvalle, ja Janne pani kaikki siellä olevat konjakkipullot pulkkaan ja lähti ajamaan Jyppyrä-Anttiin, jossa hänen oli määrä vartoa Jussia. Jussi saapuisi Antin asuntoon toisia teitä suksilla.
Tullimiehiä ei näkynyt liikkeellä, jonka vuoksi Jussi uskalsi Jannea käydä auttamassa matkaan Liisan tuvalta.
Kun hän palasi mökilleen, seisahtui hän hetkeksi portaille ja totuttuun tapaansa kuunteli… Oli kuin kuuluisi Ruotsin puolelta päin hiihtämistä. Varmaan oli siellä joku suksilla liikkeellä!
Pimeä oli, mutta ilma selkeä, vaikka pakkanen ei ollut kova. Tähdet tuikkivat ja lumi narisi.
Jussi kuunteli ja katseli pimeään yöhön, katseli ylös- ja alaspäin, mutta muualta ei minkäänlaisia ääniä kuulunut. Hän kuuli hiihtäjäin — sillä kuulosti niinkuin niitä olisi ollut useampia — lähenevän suomenpuolista rantaa, koska hiihto kuului nyt paljon selvemmin.
— Olkoot keitä hyvänsä, — mietti hän, meni pirttiin ja pisti oven säppiin.
Hän ei ottanut tulta, mutta alkoi siinä tuumia, miten viisaimmasti menettelisi sitten kun kerran markkinapaikalle pääsee. Ketun- ja kärpännahat aikoi hän panna laukkuun, jotta ei mitään epäilystä syntyisi, jos osuivat tullimiehet laukun penkomaan. Kun kerran pääsisi markkinapaikkaa lähelle, kyllä sieltä kätköpaikkoja löytäisi.
Hän oli juuri myyntitoimen yksityiskohtia miettimässä, kun kuuli ovelle koputettavan. Joku tuli ikkunan taakse ja kysyi hiljaisella äänellä:
»Onko Jussi kotona?»
Hän oli tuntevinaan kysyjän äänestä. Se oli rämeä miehen ääni, pakkasen ja viinan kärventämä, tuttu miehen ääni.
Mutta vakuudeksi kysyi hän:
»Onko se Friikon Antti?»
Friikon veljekset ne olivat, jotka pyysivät päästä Jussin puheille.
Jussi meni avaamaan oven ja ihmetteli, mikä Friikon veljekset oli pannut nyt liikkeelle. Mutta kun hän heidän sisään tullessaan tunsi viinan lemua löyhkäävän, jyskähti hänelle mieleen, että taitavatpa olla Friikon veljeksetkin markkinoille menossa.
Ja kun Jussi oli sytyttänyt tulen takkaan ja työntänyt kahvipannun tulelle, arveli Antti, vanhempi veljeksistä:
»Ensi viikolla ne ovat Rovaniemen markkinatkin.»
»Niinpä taitavat olla», myönsi Jussi, sillä äänellä, että sama hänelle on, olivatpa tai ei.
Litteästä taskupullostaan tarjosi Antti Jussille ryypyn, kehuen:
»Otappa tuosta… siinä on tulista rommia!»
Friikon veljekset eivät tienneet Jussin hommista mitään, eivät Jussin konjakkimyyntihommista, eivät siitäkään, että Jussi aikoikaan markkinoille. Ja visusti vältti Jussikin mitään sinne päin mainitsemasta. Mutta itsekseen alkoi hän aavistaa, millä asioilla veljekset liikkuivat.
Ja kun hän kahvin sai valmiiksi ja kaikin tekivät väkevät puolikuppiset
Antin rommipullosta, alkoivat veljekset selittää, millä matkalla olivat.
Rovaniemen markkinoille oli heillä matka. Kaakkuri-Jannen pirtillä oli heillä koko kuorma juotavia, viinaa ja spriitä pöniköissä ja konjakkipulloja säkeissä. Mutta nyt oli kysymys, miten pääsisivät ensiksikin yli rajan ja mitä tietä vapaammin poikki kairan Rovaniemelle. He olivat kuulleet, että Makon kylästä kun ajoi poikki ja lähti suoraan Suomen puolelta metsätietä, niin osasi oikeaan Rovaniemelle vievälle tielle.
Nyt olivat varta vasten Jussilta lähteneet neuvoja kysymään ja jos mahdollista saamaan Jussia avukseen. Molemmin olivat he kyllä kulkeneet montakin kertaa poikki kairan Rovaniemelle, mutta eivät tienneet, kulkivatko tiet tänä talvena samoja maita kuin ennenkin.
»Kyllä minä ymmärrän yskän», sanoi Jussi, ollen muka erinomaisen huvitettuna veljesten hommasta. »Mutta kyllä siellä taitaa olla huono päästä, kun kuuluvat tämän puolen tullimiehet näin ennen markkinoita olevan aina liikkeellä ja kaikki kuormat tonkivan.»
»Meillä on hyvin hyvät hevoset… Kyllä pääsemme pakoon, kun kahteen kuormaan tavarat panemme… Mutta pitäisi saada kuorma sen näköiseksi, ettei se herättäisi epäluuloa… Etkö tietäisi keinoa?»
Jussi kyllä olisi tiennyt erään keinon, jota ei kukaan ollut hoksannut käyttää, mutta ei ilmoittanut.
»Mikäpä niitä arvaisi», arveli hän. »Ne ovat siksi tarkkoja tullimiehetkin, että tarkastavat kaikki kuormat.»
Hetken olivat vaiti, mietteissään kukin.
»Viime viikolla olivat muutamat Alatornion miehet menettäneet kuusisataa pulloa konjakkia. Haaparannalta olivat lähteneet ja onnellisesti Arpelan kautta ajaneet ja päässeet Tervolaan, vaan siinä hoksasivat poliisit, mikä kuorma oli liikkeellä», alkoi taaskin Antti kertoa.
»Mihin ne olivat pullot panneet? Säkkeihinkö vai mihin?» kysyi Jussi.
»Eivät toki», sanoi Antti. »Kyllä ne niin viisaasti kuormansa olivat laittaneet, että… tyhjiin sokeritoppipapereihin olivat panneet kaikki… Mutta sittenkin…»
»Olivatko köyttäneet rihmat ympärille, niinkuin kaupasta ostetuissa sokeritopeissa on?» kysyi Jussi, silmät kiiluen.
»Sitä en tullut tietämään…»
»Siinäpä se onkin… Hetihän semmoinen herättää epäluuloa, kun ei rihmoja ole», sanoi Jussi.
Taas vaikenivat, maistelivat kupeistaan ja Friikon Antti sanoi:
»Keksipä, Jussi, keino, niin…»
»Pankaa tekin sokeritoppeihin…»
Mutta eivät pitäneet Friikon veljekset sitä neuvoa hyvänä. Muuta piti hoksata.
Kun ei Jussi kuitenkaan sanonut tietävänsä minkäänlaista semmoista keinoa, jota jo ei ollut käytetty ja jota tullimiehet eivät olisi tienneet, alkoivat veljekset pyydellä, että Jussi lähtisi heille kolmanneksi. He antaisivat suuret voitot.
»Ei minusta enää ole semmoiseen… enkä ole nykyään oikein tervekään», esteli hän.
Mutta pyytämättä hän sitten neuvoi, että paras olisi heidän ajaa kuormineen Lampalta suoraan Keskitaloon ja siitä metsätielle, josta kyllä selviäisivät Rovaniemen tielle, kun kävisivät tien varrella olevista mökeistä kysymässä.
»Ehtisikö tänä yönä vielä?» kysyi Antti.
»Hyvin ehditte», käski Jussi. »Kun teillä on Lampassa hevonen, ajakaa Kaakkuri-Janneen ja pankaa kahteen reslaan tavaranne, niin pääsette pian takaisin ja laskettakaa menemään hyvää kyytiä!»
Muuta neuvoa eivät he Jussilta saaneet, ja veljekset, jotka jo ennenkin olivat salakapakoimista harjoittaneet, läksivät sekavin miettein Jussin mökiltä.
Heidän mentyään Jussi rupesi miettimään.
Tänä talvena näytti viinankauppiaita olevan enemmän kuin koskaan ennen. Lukuunottamatta kulkurijätkiä, jotka tosin eivät pystyneet ostamaan kuin jonkun litran spriitä, tiesi Jussi pitkin jokivartta monta muuta, jotka varustelivat markkinoille. Mutta monelta olivat tullimiehet saaneet kaikki pois ennenkuin ehtivät saada myydyksi yhtään litraa.
Tyhmästi menettelivät veljekset Jussin mielestä. Heidän olisi pitänyt ottaa muuta tavaraa kuormaksi ja sitten vähissä erin kuljettaa… Paha sitä oli koko konjakkikuormaa saada viedyksi ja vältetyksi kaikkia vastaantulevia tullimiehiä.
— Tänne tulevat neuvoja kysymään! kivahti hän sitten. — Kysykööt muualta, eikä ole minun asiani, jos menettävät.
* * * * *
Hän nukkui vihdoin niin raskaasti, ettei herännyt ennenkuin oli selvä päivä. Mutta sitten hän heräsikin virkkuna ja alkoi laukkuansa valmistaa markkinamatkaa varten. Kuusi kaunista ketunnahkaa oli seinällä. Jussi kippasi ne sievästi ja pani uuteen, kookkaaseen nahkalaukkuun. Kärpännahkoja oli monta kymmentä, valkoisia ja hyvin kytkettyjä. Oli joukossa syysoravannahkojakin ja yksi saukonnahka, jonka oli syystalvella vaihtanut konjakkiin eräältä metsäkylän mieheltä.
Jussi oli touhussa ja kuumissa markkinamietteissään, sulloessaan nahkoja laukkuunsa.
Jos nyt kaikki onnistuisi niinkuin oli miettinyt, jos niin ja niin paljon pulloa kohti saisi voittoa, niin… niin semmoisiin rahoihin pääsisi käsiksi, ettei koskaan ollut tohtinut ajatellakaan. Sitten ostaisi hevosen ja sitten…
— Kun kymmenen markkaa pulloa kohti ovat voittoa saaneet, jotkut vielä enemmänkin! — muisteli hän.
Edellisellä viikolla oli hän jo paahtanut suksensa ja tehnyt uudet kierimet sauvoihinsa. Nyt oli laukkukin valmiiksi pantuna. Ei muuta kuin syödä vielä, niin oli valmis lähtemään.
Mutta silloin hän sattui silmäämään joelle ja näki Lampan Joonaan hiihtävän mökkiään kohti. Jussi kirosi tuumassaan. Tänne se hiihtää… mitä sillä nyt on asiaa?
Jussilla ei ollut oikein hyvä olla. Hän ei ollut käynyt Lampan puheilla ollenkaan sitten, kun Ruhmulaiselle oli tehty »peslaaki» ja mies pantu kiinni; turkkia, joka oli tunnettu Lampan omaksi, eivät tullimiehet olleet ottaneet. Muuten oli Jussi saanut tietää, että tullimiehet olivat Korven Israelissa käyneet, mutta eivät olleet saaneet mitään varmuutta. Mutta yhä he vainusivat ja koettivat asiaan valoa saada.
Hän oli tässä markkinatouhussaan unhoittanut Ruhmulaisenkin ja koko Ruotsin puolen hommat. Mutta nyt ne äkkiä kaikki muistuivat mieleen, kun näki Joonaan hiihtää kaahottavan hänen mökilleen.
— Olisi pitänyt lähteä vähä ennen! — arveli hän päätänsä kynsien.
Hän ei ollut kuitenkaan tietävinäänkään Joonaan tulosta, seisoi selin oveen ja nauhoitti laukkuaan kiinni.
»Nyt kuuluu kummia!» sanoi Joonas heti kun pääsi ovesta sisälle. Hän oli pelästyneen näköinen ja hengitti kuin ajettu poro. »Etkö sinä ole kuullut mitään?»
»Mistäpä minä olisin kuullut!» vastasi Jussi välinpitämättömällä äänellä.
»Nyt tietävät kaikki! Rautatieasemalla on otettu kaikki peslaakiin, ja peslaakiin on otettu Makon kylän makasiinista nekin säkit, jotka silloin tuonnoisena yönä luntreijasimme.»
»Se ei kuulu minuun», ärähti Jussi.
»Patruuna lisäksi kipeänä», jatkoi Joonas.
Jussi toimitteli vain omia toimiaan ja hääri laukkunsa parissa.
»Kuuluvat päästäneen sen Ruhmulaisen irti… Mitä päästit sitä yksin tulemaan ja annoit vielä patruunan turkin…»
Jo Jussikin sen tiedon kuultuaan virkosi ja nähtävästi säpsähti.
»Mistä sinä olet kuullut, että ovat Ruhmulaisen irti päästäneet?» kysyi hän kiivaasti.
»No, on kulkemassa semmoisia huhuja. Keskitalon Hermanni niitä tiesi, että tullimiehet ovat lahjoneet ja houkutelleet Ruhmulaisen ilmoittamaan kaikki… ja kaikki on selittänyt, koskapa ovat osanneet Makon kylän makasiiniinkin mennä… Oli paha, että se Ruhmulainen joutui tullimiesten käsiin.»
»Mistä tiedät, että silti ovat Ruhmulaisen irti päästäneet?» kysyi
Jussi levottomana. ₄
»Niin on kerrottu…»
»Luuletko, ettei olisi täällä jo liikkeellä ollut, jos irti olisi päässyt?»
»No, olkoon kiinni tai irti, siitä ei mitään, vaan kuinka nyt käynee?»
Jussi oli käynyt levottomaksi, sillä hän arvasi, että jos Ruhmulainen kerran on alkanut kertoa, on hän tietysti selvittänyt kaikki Jussinkin hommat.
Ja nyt hän katui, että oli päästänyt Ruhmulaisen tullimiesten käsiin. Olisi pitänyt keksiä joku muu keino, että siitä olisi erilleen päässyt…
»Patruuna käski sinun tulla poikki käymään», sanoi vihdoin Joonas, kun
Jussi ei pitkään aikaan puhunut mitään.
»Mitäpä asia paranee minun siellä käymällä! Jos ovat vieneet, niin ovat vieneet… Eivät niitä minulta ole saaneet, vaan huonot ovat patruunalla asiamiehet siellä rautatieasemalla… Eivätpä saaneet täällä, vaikka kynsissä pyörivät joka päivä.»
»Miten käynee, kymmenet tuhannet ovat kysymyksessä ja päässeekö sakolla itsekään patruuna vai joko linnaa antavat», arveli Joonas.
»Kävi kuinka kävi, vaan syytön minä olen!»
»Et olisi päästänyt sitä Ruhmulaista sinä yönä…»
»Minkä minä hänelle voin. Harkka ja härkäpäinen tolvana…»
Niin keskustelivat Joonas ja Jussi. Joonas läksi vihdoin hiihtämään takaisin Lampalle, mutta Jussi rupesi valmistautumaan markkinamatkalle.