VI
Kun Jussi saapui mökilleen, istui Ruhmulainen loisteen lämpimässä kovin viheliäisessä tilassa, kankeita jäseniään lämmitellen. Poika, Janne, keitti isolla jalkaniekkapannulla kahvia.
Jussi näki, etteivät olleet Ruhmulaisen kuulumiset hyviä. Oliko tapellut vai oliko häntä muutoin pahoinpidelty, mutta repaleina ja pitkissä palkeimissa oli takki ja suuri haava melkein keskellä otsaa.
»No, kuinka kävi?» kysyi Jussi ja muisti Rämä-Heikkiä ja konjakkisäkkiään.
Surkeasti oli Ruhmulaiselle käynyt. Taipaleella, kun oli juuri perille pääsemässä, oli tullut kolme tullimiestä vastaan ja ryöstänyt laukun ja vienyt kaikki.
»Siinäkö sinua noin repivät ja haavoittivat?» kysyi Jussi.
»Siinä», vastasi Ruhmulainen, mutta Jussi näki, että hän valehteli.
Kun poika sai kahvin valmiiksi ja Ruhmulaisellekin oli annettu, kysyi
Jussi:
»Kuulitko mitään Rämä-Heikistä?»
»Kuulin», vastasi Ruhmulainen.
»Lurjus sai pettää minut, kun vannoi ja lupasi. Vaan viimeisen kerran minulta sai.»
»Tuskin tuo enää tarvinneeltaan», sanoi Ruhmulainen, surkealla äänellä.
»Mitä?» kysyi Jussi.
»Konjakit oli otettu pois ja mies viety linnaan… Sillehän oli karttunut niitä viinanmyyntisakkoja ties kuinka paljon.»
»Kun viheliäinen narrasi minulta koko säkillisen 'olkirokkeja'… sinne ne menivät!» päivitteli Jussi.
»Myymäänkö se lähti?» kysyi Ruhmulainen.
»Niinhän se muka lähti ja kehui voittavansa… ja puolet voitoista lupasin… Vaan kyllä minä olenkin arvannut, kun ei ole kuulunut takaisin ja toista viikkoa jo aikaa…»
Juttua jatkui, ja Ruhmulainen, jolla oli nälkä ja vilu, oli kovin kiitollinen saadessaan olla Jussin lämpimässä pirtissä. Hän tiedusteli Jussilta, kuinka salakuljetus oli onnistunut, mutta Jussi ei kertonut asioita kuin syrjäpuolin.
»Kuuluvat tietävän tuolla toisessa kylässä, että oli juotettu tullihurtat hutikkaan Tirkan tuvalla ja sitten luntreijattu koko yö», sanoi Ruhmulainen.
Mutta Jussi ei muuta kuin hymähti siihen, josta Ruhmulainen ymmärsi, ettei se kaikki valetta ollut.
Niin siinä juttelivat, ja kun Ruhmulainen oli saanut syödä vatsansa täyteen, nukkui hän penkille ja alkoi kuorsata.
Ilta tuli. Jussikin oli nukahtanut sänkyynsä, ja poika oli mennyt kylälle.
Herättyään alkoi Jussi miettiä ja ajatuksissaan selitellä sitä tuumaansa, jota jo kauan oli pohtinut. Viinakauppaa alkaa hän harjoittaa! Hän oli kuullut, että ylimaassa ja Lapissa päin tukkityömailla jätkät konjakkilitrasta maksavat vaikka kuinka paljon. Ei ollut Rämä-Heikistä, jolle säkillisen uskoi, enää viinakauppiaaksi. Se oli itse liian juoppo ja varomaton. Nyt kaikki menetti, kun suuret voitot toivoi saavansa. Ja linnaan itse joutui. Se sille paras olikin.
Panisivat vielä kiinni tuon Ruhmulaisen, josta oli aina vastusta. Huonot kirjat sillä oli Ruhmulaisellakin, eikä paljoa tarvitsisi ennenkuin tarttuisi kiinni… Silloin siitä pääsisi.
— Tuossa se kuorsaa lurjus ja olisi valmis juoruamaan tullimiehille kaikki, jos ei sitä lahjoisi ja hyvänä pitäisi. Nyt se on taas niin tyhjänä, ei ruokaa, ei rahaa, eikä se tästä lähde niin kauan kuin se näkee minulla syömistä olevan… Jos koettaisi sille toimittaa jotakin tehtävää, vaan konjakin kaupalle sitä ei uskalla panna ainakaan yksin… Mutta jos ottaisin sen voimaksi ja kumppaniksi…
Jussia nauratti.
Komentaisi Ruhmulaisen etupäähän, niin se pian joutuisi kruununmiesten kynsiin… — Kuuluu olevan jo Ruotsin puolen tullimiehillä semmoinen valta, että saavat ottaa Ruhmulaisen kiinni, milloin vain tapaavat Ruotsin puolella luntreijaamassa. Se on näinä vuosina tullut niin huonoon huutoon, kun Viikluntin kauppiaalle on luntreijannut… Ja kun viime talvena Viiklunti hävisi ja köyhtyi, niin loppui Ruhmulaiselta työ, ja nyt minun turviini pyrkii.
Jussi mietti ja mietti. Nyt täytyi yrittää… Sitä ei tiennyt minä hetkenä Lampastakin tulisi köyhä. Rikas se oli olevinaan Makon kylän Viikluntikin, mutta kun meni takavarikkoon vähän enemmän, niin kintaat löi pöytään ja kuului nyt olevan Jällivaarassa laukkukauppiaana. Sillä lailla vielä voisi käydä kämpällekin, jos enemmältä vahinkoja alkaisi tulla…
Jussi muisti kaikki, mitä tullimiehet olivat Lampassa sanoneet ja uhanneet. — Ne tiesivät, että tavarat olivat Korven Israelissa olleet! Mutta sieltä ne eivät niitä enää näppää ja tuskin pääsevät jäljille… en usko…
Nyt oli kerännyt ja säästänyt rahaa niin paljon, että hänellä nyt oli enemmän kuin koskaan ennen eläissään. Jos Ruhmulainen tietäisi! Nyt olisi paras aika yrittää… Ostaisi koko kuorman konjakkia ja lähtisi ylimaahan…
Mutta kuinka pääsisi erilleen Ruhmulaisesta, niin ettei se saisi vihiä!
Jussi mietti ja mietti, ja viimein hän oli hoksaavinaan keinon…
Ja siihen hänkin nukkui.
* * * * *
Seuraavina päivinä ei Jussi käynyt Ruotsin puolella ollenkaan. Kylällä oli käynyt, ja kerran oli Keskitalon Hermanni poikennut Jussin pirtille. Ruhmulainen makaili mökissä ja söi Jussin ruokaa ja keitteli väkevää kahvia. Jussin poika, Janne, oli kotoaan kadonnut, mutta Jussi ei ollut tietävinään, mihin oli mennyt.
»Lienee mennyt ketunpyydyksiään katsomaan», sanoi Jussi Ruhmulaiselle.
Janne olikin jo saanut useita kettuja ja kärppiä, joiden nahat riippuivat somassa järjestyksessä pirtin sivuseinällä.
»Kuuluvat maksavan nyt hyviä hintoja Rovaniemellä metsäeläväin nahoista», tiesi Ruhmulainen.
»Niin kuuluvat.»
Eräänä iltana ei Jussia kuulunut kotia, mutta kun Ruhmulainen aamulla heräsi, oli Jussi tullut.
»Jos tahdot ansiota, niin tulevana yönä saisit», aloitti Jussi keskustelun.
»Kylläpä tästä joutaisi… jopa olen tässä liian kauan sinun eväilläsi ollut», vastasi Ruhmulainen.
»No siinnyt ei mitään, vaan lieneekö sinussa vielä entistä voimaa, että kykenet…»
»Kyllä minä…»
»No yritämme tulevana yönä… Kuuluvat olevan tullihurtatkin väsyksissä… kun viikkomääriä ovat yötä päivää valvoneet ja kaikki loukot ajaneet…»
»Ovatko saaneet?»
»Kuuluivat viime yönä vieneen Keskitalon Hermannilta hevosen ja kuorman… ja aamulla Käyrä-Helmeriltä hevosen, Hermannin hevonen sekin.»
»Ja Lampan tavarat tietenkin?»
»Lampan tietenkin. Oli päivällä tullut Keskitaloon kaksi jauhokuormaa, niin Hermanni pöllö lähtee ajamaan yli ja ajaa suoraan tullimiehille syliin… Ja vielä komentaa renkinsä Käyrä-Helmerin perässä ajamaan… Sillälailla käy, jos aina juopi itsensä sikahumalaan, kun luntreijata aikoo, ja juottaa sen vähäjärkisen renkinsäkin… Nyt menetti molemmat hevosensa.»
»Ei kuulu olevan siitäkään Hermannista enää siihen hommaan», arveli
Ruhmulainen.
»No minun laskuni mukaan on jo kymmenes kerta, kun hevosensa menetti, ja kuuluu näistäkin toinen, se musta tamma, olevan tuhannen markan hevonen.»
»Sillä lailla… niin sitä miestä opetetaan.»
Niin keskustelivat Jussi ja Ruhmulainen, muistelivat entisiä öisiä
retkiään, jolloin ei tullimiehiä pelätty, vaan miesvoimalla ajettiin
Ruotsin puolelle ja lyötiin ruoskalla sitä, joka ei edestä ehtinyt.
Mutta nyt ei enää käynyt niin.
Kun ilta tuli, lähtivät molemmat miehet suksilla liikkeelle, ylöspäin hiihtäen.
He hiihtivät jokirantaa sivu talojen ja olivat jo kirkon kohdalla.
»Mihin asti aiot?» kysyi Ruhmulainen, joka hiihteli perässä ja luuli, että Keskitaloon mentäisiin.
»Vielä vähän ylemmäksi», vastasi Jussi.
Pimeä ilta oli, mutta suksikeli oli hyvä.
He saapuivat jo Makon kylän kohdalle. Sieltä tuikkivat tulet ja näkyivät selvästi suomenpuoliselle rannalle, kun joki oli kylän kohdalta hyvin kapea.
— Mitähän se on? — mietiskeli Ruhmulainen, perässä hiihtäessään. Hän ei vähääkään ymmärtänyt, mitkä tuumat Jussilla olivat. Hän tiesi kyllä, että Lampalla oli kauppa Makon kylässäkin, mutta ei ollut kuullut, että sinne olisi koskaan uskallettu mitään kavaltaa, kun kolme tullintiestä asui kauppatalon vieressä… Piru se on uskaltamaan Jussi, ja mitä lienee näinä päivinä hommannut ja miettinyt.
Makon kylän kohdalle asti hiihtivät he jäätä, mutta siinä kun Ruotsin puolelle menevä tikkatie tuli vastaan, läksi Jussi nousemaan suomenpuoliselle rannalle, hiihtäen taloa, Rantaojaa, kohden.
Ruhmulainen tiesi, että ennen aikaan Rantaojassa tallennettiin
Viikluntin kauppiaan tavaroita ja että Rantaojankin miehet usein
ottivat osaa »yötyöhön», mutta eivät koskaan omilla hevosillaan.
Olisiko Lampalla nyt Rantaojassa tavaroita?
Juuri kun saapuivat pihaan, kuiskasi Jussi Ruhmulaiselle:
»Mene sinä tuonne nurkan taakse!»
Ruhmulainen totteli ja jäi nurkan suojaan seisomaan. Hän kuuli pihalla liikuttavan ja puheltavan, kuuli, että tallista talutettiin hevonen ja valjastetuin.
Hetken päästä ilmestyi Jussi nurkan taakse, suuri sudennahkainen turkki olalla.
»Pane nyt tämä päällesi ja nosta kaulus pystyyn», käski Jussi. »Ja kävele sinä niinkuin herrat… tämä on herrasturkki, näet, Lampan turkki…»
»Mitä aiot?»
Nyt vasta Jussi rupesi selittämään, mitä hän aikoi yrittää. Tässä Rantaojassa oli Lampalla monta säkillistä hevosenvaljaita, priima tavaraa, ruomia, suitsia, patusia, siloja, loimivöitä ja paljon muuta. Ne tarvitsi saada yli hyvin pian, olisi jo ennen tarvinnut saada yli, mutta ei ollut kukaan uskaltanut lähteä viemään, — niitten piti joutua isompaan maailmaan…
»Tästäkö sinä aiot ajaa suoraan Makon kylän haarakauppaan?» kysyi
Ruhmulainen ihmeissään.
»Tästä suoraan, ja tie nousee kuten muistat rantamakasiinin ohitse ja vie sitten pihaan…»
»Niin tekee, mutta tullihurtathan asuvat aivan vieressä.»
»Antaa asua. Me menemmekin herroina. Sinä istut herrana perässä susiturkki ylläsi ja kaulus pystyssä…»
»Ha, ha, ha», nauroi Ruhmulainen.
»Ole hiljaa siinä!» varoitti Jussi.
Sitten he kävelivät pihaan, Ruhmulaisella Lampan suuri susiturkki yllään. Hevonen seisoi jo tallin edessä valjaissa. Jussi komensi Ruhmulaisen rekeen, kantoi pihapuodista säkin syliin, turkin alle, niin, että Ruhmulainen näytti isomahaiselta patruunalta, joka selkä kenossa istui reessä. Peitti vielä herran nahkasilla ja veti rekipeitteen nahkasten päälle.
Ruhmulainenkin alkoi ymmärtää mistä tulee kysymys ja innostui osaansa.
Jussi oli itse lainannut pitkän lammasnahkaturkin, joka ulottui häntä kantapäihin, ja kääntänyt lakin korvilleen. Siinä asussa hän istahti kuskipallille ja laski menemään jäälle…
Makon kylän tullimiehet asuivat Lampan haarakaupan vieressä. Siinä oli takavuosina ollut Viikluntin kauppa, mutta Viiklunti oli köyhtynyt, tehnyt konkurssin ja mennyt Jällivaaraan. Lampan kauppa olikin vasta ensi talvea tässä Viikluntin entisessä talossa. Vaikka siitäkin oli Suomen puolelle tikoitettu suora tie Rantaojaan ja vaikka ostajia Suomen puolelta joka päivä kävi kaupassa, eivät tullimiehet kertaakaan vielä olleet saaneet »peslaakia» eivätkä kauppaan nähneet tutuvan tavaroita Suomen puolelta. Jokaisen Suomen puolelta tulevan he kuitenkin tarkastivat ja valvoivat, ettei reissä mitään tavaraa Suomesta tuotu. Mutta paitsi Suomen puolelta saapuvia ostajia, kulki tätä Makonkylän—Rantaojan tietä paljon muita matkustavia Suomesta Ruotsin puolelle ja päinvastoin, kulki tukkiyhtiöitten herroja ja työnjohtajia sekä sen sellaisia, jotka ilmeisesti olivat omilla asioillaan matkassa eivätkä tullia kavaltamassa.
Joelta nouseva tikkatie, joka kauppaan johti, oli jyrkkää vastaletta. Vastaleen alla, korkeimman nousun kyljessä, oli kookas kaksikerroksinen makasiini, joka oli kauppakartanoon kuuluva ja jonka kivisen partaan sivutse tie vei. Makasiinista ei pihalla seisoen näkynyt kuin yläkerran ovi, pääty ja katto, muu osa oli vastaleen suojassa.
Nyt pimeänä iltana oli makasiinissa Lampan Joonas. Hän oli iltapimeää hiihtänyt jokea pitkin Lampalta, oli pistäynyt kaupanhoitajan puheilla ja hiipinyt aittaan, jossa nyt istui silavalaatikon päällä ja odotti. Kuta pitemmältä ilta kului, sitä tiheämpään Joonas raotti ovea ja kuunteli… Siitä oli jo kaksi hevosta mennyt ohi pihaan päin ja yksi oli ajanut pihasta Suomen puolelle, mutta ei ollut vielä näkynyt niitä tulijoita, joita Joonas odotti…
Mutta kun hän taas raotti ovea, kuuli hän kiivasta aisatiu'un helinää joelta ja arvasi, että Jussi ja Ruhmulainen olivat tulossa…
Tullimiehet olivat liikkeellä ja kuullessaan aisatiu'un äänen arvasivat, että joku oli tulossa Suomen puolelta. Hevonen tuntui tulevan aimo vauhtia, sillä aisatiu'un ääni kuului selvempään ja kovemmin… Heillä oli tapana odottaa kauppiaan pihalla, jonka läpi kulkijain täytyi tulla, siinä pysäyttää hevonen ja tarkastaa reki…
Niin nytkin asettuivat pihalle, vaikka olivatkin varmat, että tulija, joka niin rennosti ajoi helisevin tiu'uin, oli luonnollisesti joku herra tai muu kulkija, jolla oli asiaa Ruotsin puolelle.
Joonas kuuli hevosen lähestymistään lähestyvän… nousi jo rantatörmän päälle… Ja hän avasi enemmän ovea katsellen ulos. Pimeä oli niin, ettei hän nähnyt mitään, mutta kuuli selvästi, että hevonen nousi jo rantatörmän tällä puolen, jossa ei enää ollut niin tiukka vastale, ja hän raotti yhä enemmän ovea, vilkaisten samalla pihaankin päin… Yhtäkkiä puhalsi hevonen laukkaan ja karahti aitan kivirappusten eteen… Joonas ehti avata oven, kun samassa portaille lensi suuri säkki… Hevonen ei pysähtynyt vähääkään, mutta Joonas kuuli Jussin sanovan:
»Työnnä pian makasiiniin!»
Niin oli Jussi Joonasta neuvonutkin, ja hän heitti säkin aittaan sisälle, mennen itse perässä, ja löi oven kiinni.
Mutta Jussi laski täyttä ravia pihaan, istuen tanakkana kuskipallilla, ja reenperässä selkäkenossa istui Ruhmulainen, korkea turkinkaulus pystyyn nostettuna…
Hevonen tulla tömähti pihaan.
Tullimiehet riensivät paikalle ja pysäyttivät.
Mutta huomattuaan, ettei reessä näyttänyt olevan muuta kuin joku susiturkkinen herrasmies, kohottivat he vain vähän nahkasia ja käskivät ajaa menemään.
»Tack!» sanoi Jussi ja laski menemään kujasta maantielle, niin että oli tienhaarassa lyödä kumoon. Mutta kun olivat päässeet palasen matkaa, pysäytti Jussi hevosen, päästi aisatiu'un pois aisasta ja sitoi pikkutiu'un kiinni.
»Jopa kävi hyvin… Ryypyt tarvitsisimme!» sanoi Ruhmulainen.
»Elä nyt hätäile! Vastahan tämä on alkua… Tulevalla kerralla otamme kaksi säkkiä… kyllä sinä ehdit kaksikin säkkiä heittää aitan portaille, kun minä siinä kohden ajan hitaammasti», sanoi Jussi.
Ruhmulainen murahti. Hän ei ollut tyytyväinen, kun ei tämmöisessä hommassa saanut ryyppyä. Mutta Jussi antoi hevosen juosta ja käänsi takaisin Suomen puolelle Makon kylän heinätietä, joka kulki saaren poikki melkein Suomen puolelle asti.
Kun pääsivät takaisin Rantaojaan, niin Jussi kantoi pihapuodista kaksi säkkiä Ruhmulaisen syliin ja kiskoi turkinliepeet päälle…
»Piru, kun ei edes ryyppyä ole», ärähti Ruhmulainen.
»Me saamme Joonaalta… elä hätäile!» lohdutteli Jussi.
Jussi lasketti menemään jäälle ja ajoi tikkatietä samoin kuin ensi kerrallakin, suoraan poikki…
Tullimiehiä ei näkynyt rantatörmällä, mutta Jussi antoi hevosen vastaleessa kävellä. Heidän tuloaan ei kuullut Joonaskaan, kun kaikki äskeiset helisevät tiu'ut oli otettu pois. Aitan portaitten luokse olivat juuri pääsemässä, kun Joonas raotti ovea ja tunsi… Ruhmulainen heitti samassa toisen säkin portaille asti, mutta kun toista aikoi heittää, ei se lentänytkään portaille, vaan putosi portaitten viereen…
Mutta nyt Jussi rapsaisi vireää ruunaa lautaselle ja karautti menemään pihan läpi, että vilahti. Kaksi tullimiestä kyllä karkasi sisältä ja huusivat jotakin, mutta Jussi ei ollut kuulevinaankaan.
Kolmaskin kierros onnistui heillä yhtä hyvin, vaikka Jussi aitan luona pysäytti hevosen muutamiksi sekunneiksi.
»Anna sieltä pari pulloa», kuiskasi Jussi Joonaalle, joka samassa ikäänkuin asian arvaten työnsi povestaan rekeen kaksi konjakkipulloa.
»No nyt», riemastui Ruhmulainen, ja täyttä vauhtia ajoi Jussi pihan läpi.
Yksi tullimies puhalsi nurkan takaa, koettaen tarttua ohjista kiinni, mutta kompastui pitkäkseen reen antamasta vauhdista ja jäi siihen makaamaan.
* * * * *
Kun ehtivät taas takaisin Rantaojaan ja aikoivat neljättä kertaa poikki, oli jo aamupuoli yötä. Ruhmulainen oli jo kuitenkin ehtinyt juoda itsensä humalaan, niin että kiroili ja peuhasi pihalla, vaikka Jussi kielsi ja käski äänettömästi liikkua.
»Nyt joit humalaan itsesi ja pilaat koko asian. En minä lähde enää juopuneen kanssa yli», ärähti Jussi Ruhmulaiselle.
»Elä sinä… kyllä minä», kehuskeli Ruhmulainen. »Mene jos tahdot… minä en lähde!» tenäsi Jussi.
»Ole lähtemättä!»
Ruhmulainen oli pahapäinen ja haki riitaa juovuksiin tultuaan. Hän oli ottanut molemmat pullot haltuunsa eikä luovuttanut kumpaakaan pois. Jussia harmitti, mutta ei hän tohtinut paljoa vastaankaan turista, sillä Ruhmulainen oli peto voimistaan.
Jussille juolahti mieleen kavala temppu.
»Pannaan kelkkaan säkki ja lähde sinä viemään poikki… Minä tulen sitten hevosella perässä ja tuon loput… Ja sano Joonaalle…»
»En minä lähde, jos en saa tätä turkkia matkaan.»
Jussi mietti. Sekä hevonen että turkki olivat Lampan. Turkki oli jo kulunut. Jos sen tullimiehet veisivät, niin viekööt, samoin säkillisen loimivöitä… Mutta samalle matkalle se jäisi Ruhmulainenkin.
»Ota vaan turkki päällesi, ja kun pääset onnessa yli, niin huuda… kyllä tänne kuuluu… minä ajan heti perässä», sanoi hän.
Ruhmulainen oli siksi humalassa ja tappelunhalussa, ettei ymmärtänyt vaaraa, johon vapaaehtoisesti antausi… Eikä muistanut, että tullimiehillä oli oikeus hänet vangita.
Jussi köytti säkin kelkkaan ja Ruhmulainen lähti kiroten ja turkki auki viuhtoen kävellä tappuroimaan tietä pitkin. Rantaan päästyään hän lankesi, mutta kömpi ylös ja keijaili menemään…
»Ei siitä muutoin erilleen pääse… vaan menköön nyt… omapa on halunsa…»
Jussi seisoi rekensä vieressä ja kuunteli…
Ei kuulunut, ei näkynyt mitään.
— Eivätköhän olekaan enää vartioimassa? — mietti Jussi ja alkoi jo pelätä, ettei hänen salainen toivonsa toteennukaan.
Mutta silloin alkoi kuulua Ruotsin puolen rannalta huutoja ja kirouksia, tappelun rähinää ja monen miehen ääniä sekaisin…
Silloin Jussi arvasi, että jo tullimiehet nyt ovat osanneet oikean miehen kimppuun…
Hetken hän vielä kuunteli, pisti sukset rekeensä ja ajoi menemään kylän läpi Keskitaloon ja siitä poikki Lampalle. Ja mielessään oli hän varma, että hän toistaiseksi oli Ruhmulaisesta päässyt erilleen.