VI
Nyt vasta melu alkoi. Ei ollut semmoista nähty eikä kuultu.
Innokkaimmat olivat kuin puolihulluja, ajaen kahakäteen raittia pitkin.
Vihaisia yhteentörmäyksiä sattui, käräjillä uhattiin, ja olipa sattunut
pienempiä tappelunnujakoitakin.
Kristityt — ja niitä tai sen nimen omistajia oli paljon — unohtivat kokoukset, joissa pyhää sanaa luettiin, ja reuhasivat niinkuin uskottomatkin. Pappikin pyöri joukossa, ei rauhan eikä sovinnon miehenä, ei evankeliumia saarnaten, mutta ankarinta lakia… lakia vain! Punoittaen ja asiaan innostuneena hänkin koetti "vaikuttaa".
Niin näytti, että jo loppuu koko meijerihanke yhteisellä suurella käräjäinkäynnillä, sillä niin paljon oli haasteuhkauksia.
Kahteen eri puolueeseen jakaantuivat taas osuuskuntalaiset. Toiset puolsivat Ollinvainiota, toiset vastustivat.
Savukyläläisiä haukuttiin ja soimattiin. Jaakkola oli antanut toisen haasteen Herralan Vantelle, ja uusia haasteita oli tulossa. Mallikyläläiset olivat kirjoittaneet kuvernöörille ja valittaneet siitä, että toinen puoli osuuskuntaa rakentaa väkisten meijerin semmoiseen paikkaan, jossa ei ole vettä. Ja olivat pyytäneet herra kuvernööriä, jos valtioapua pyydetään, jyrkkään sen kieltämään.
Niin oli.
Mutta oli joukossa sentään niitäkin, jotka hiljaisina olivat toivoneet yhteisen meijerin viimeinkin tulevan rakennettavaksi. Heille oli yhdentekevää, mihin meijeri rakennettaisiin, kunhan johonkin rakennettaisiin…
Mutta heistä ei kukaan välittänyt. Ne olivat hölmöjä, jotka eivät osanneet mitään ajatella…
Niin olivat asiat, ja kevät tuli. Meijerihirsiä oli kahdessa paikassa:
Pikku-Herralan rantavainiolla ja Savukylän Ollinvainiolla. Ja kivet
Kuusimäen Kaisan lammashaassa.
Jo ennusti moni, että siihen lahovat, että ei ikinä rakenneta niistä hirsistä meijeriä. Ja riitoja ja toria yhä jatkui.
Mutta sitten kevään tullessa, kun joki jo rupesi jäitänsä luomaan, maa kävi pälviin ja muuttolintuja alkoi saapua, kuului huhu, että taas on kuulutettu kokous.
Se kokous oli laatuaan ensimmäinen ja kaikkia kehoitettiin siihen tulemaan. Ja oli kuulutuksessa pitkälti selvitetty, mistä nyt tulee kysymys. Nyt ei tule kysymystä meijerin paikasta. Tässä kokouksessa ehdotellaan sitä, eivätkö osuuskuntalaiset suostu siihen, että naapuripitäjästä valitaan tietävät ja viisaat miehet meijeririitaa ratkaisemaan.
Koska, — niin oli kuulutuksessa — osuuskuntalaisten kesken on syntynyt erimielisyyttä, jopa hämmästyttäviä riitojakin meijeripaikasta, ja pelättävissä on, että riidat yhä jatkuvat ja meijerin rakentaminen niin ollen siirtyy vieläkin hämärään tulevaisuuteen, ovat eräät asiaa harrastavat ehdottaneet, että meijerin paikan päättäminen jätettäisiin neljän tunnetun ja ymmärtäväisen miehen tehtäväksi. Näistä neljästä miehestä ei yksikään saa olla Heinärannalta, eikä sukulainenkaan yhdellekään osuuskuntalaiselle…
Ja paljon muutakin selitettiin kuulutuksessa, joita levitettiin ympäri kyliä — joka paikkaan.
No sillä lailla! Se oli uutta!
Kun vieraat tulevat ja tarkastavat paikan ja sen hyväksyvät, niin siihen ei sitten ole kenelläkään sanomista!
Ollin-Mikko, joka oli iloinnut siitä, että meijerin rakentaminen on iäksi jäänyt, ja mietiskeli ja laski jo, pitkäkö aika vielä oli käräjiin, jossa monta hauskaa taas näkisi, sai kylällä käydessään kuulla tuosta merkillisestä kuulutuksesta.
Sillä se kuulutus sai taas toivon versomaan. Se oli viisaasti ajateltu.
Pitkämielinen oli varmaan se mies, joka sen oli hoksannut.
Ja joka kylässä ja joka talossa nyt mietittiin sitä, keitä miehiä naapuripitäjästä nyt valitaan riitaa ratkaisemaan, yksi ehdotteli yhtä, toinen toista. Mikko istui Ojalaisessa ja kuunteli, kun juteltiin. Siinä oli Ojalaisen seinällä kuulutuskin, koneella kirjoitettuna. Sekin luettiin Mikolle.
"Vai ei saa olla sukulainenkaan!" nauroi Mikko. "No olisi kumma nähdä ja kuulla, kuinka nyt käy? Puolustavatko Ollinvainiota vai Pikku-Herralan palstaa?"
"Niin, saa nähdä", sanoi Ojalainen. "Osuuskuntalaiset ovat nyt melkein kahtia, toiset Ollinvainion, toiset Herralan palstan puolella. Kumpikin puolue valitsee kaksi miestä…"
"Kunhan löytäisivät taattuja miehiä", sanoi Mikko.
"On niitä", kehui Ojalainen. "Naapuripitäjässä juuri onkin niitä, jotka tunnon mukaan päättävät. Siellä on esimerkiksi Öystin Antti, Saarelainen ja monta muuta."
"Saattaa olla", myönsi Mikko.
* * * * *
Toivossa elettiin ja kokouspäivää odotettiin.
Rantalaan, jossa ennenkin oli kokouksia pidetty, oli se nytkin kuulutettu.
Ollin-Mikkokin liittyi miesjoukkoon ja lähti kokoukseen. Maantie oli jo aivan paljas, joki oli tulvillaan, ja ainoastaan siellä täällä metsän siimeksessä ja viemäriojien pohjissa näkyi riutuvia kinosten jäännöksiä.
Pian alkaa kevätkylvöjen tekokin! Syksyyn menee parhaassakin tapauksessa rakennushomma! — ajatteli Mikko. Kokoukseen oli jo saapunut niin paljon ihmisiä, ettei ollut puhettakaan sisälle menosta. Ja ulkona päätettiinkin kokous pitää.
Mikko pyöri väkijoukossa. Hän näki Herralan, joka silmät suurina
katseli savukyläläisiä, kun nämä parvena saapuivat kokoukseen.
Eillimmäisenä asteli Jaakkola, niinkuin mikäkin kuningas. Mutta
Säkkijärven Ollia ei nytkään näkynyt.
Mallikyläläiset olivat vallanneet navetanpuolisen osan pihaa; heidän joukkoonsa menivät Herrala ja Jauholan Petterikin. Niinikään näkyi heidän joukossaan olevan Sipillan kylän Naattala, joka äsken oli Ollinvainiota puoltanut, mutta nyt liittynyt mallikyläläisiin ja Herralaan. Toisella puolella pihaa päärakennuksen turvissa olivat kaikki ne, jotka vieläkin Ollinvainiota puolsivat, sillä huhu, että kaivoon yöllä olisi vettä kannettu, ei saanut vahvistusta.
Niin seisottiin ja hiljaista puhelua kuului molemmista joukoista. Oli joukossa sentään joku, joka laski leikkiäkin niin että toiset nauroivat.
Kirkonkylän Kauppila luki kuulutuksen, luki kovalla äänellä ja kysyi, olivatko sisällön kuulleet ja ymmärtäneet.
Olivat. Kaikki olivat kuulleet ja ymmärtäneet.
Kauppila kehoitti valitsemaan puheenjohtajan.
Kuului vastauksia, että mies on hyvä, — ei parane valitsemalla, — ja
Kauppila valittiin puheenjohtajaksi.
Kauppila nousi portaille, johon kannettiin pöytä ja tuoli.
"Ettei mitään epäilyksiä eikä väärinkäsityksiä syntyisi", puhui nyt Kauppila portailta, "olen pöytäkirjaa kirjoittamaan pyytänyt asianajajan ja lakimiehen herra P.A. Horsluntin…"
Horslunti oli ollut jossakin piilossa ja näyttäytyi nyt vasta Kauppilan selän takaa.
"Niin että suostutaanko, että herra Horslunti alkaa kirjoittaa pöytäkirjaa?"
Herrala liikkui levottomasti ja mallikyläläisten puolella kävi kova kuiskinta.
"Ei suostuta!" huusi Herrala. "Ei oteta Horsluntia kirjuriksi… se on viljanen vissi…"
"Ei oteta", huusivat kaikki mallikyläläiset, mutta kuistin edestä kuului ääniä, että Horslunti siihen juuri onkin mies paikallaan.
Kun melu vähän vaimeni, huusi Kauppila:
"Kehoitan siis kokouksen valitsemaan kirjurin!"
"Se passaa", huusi Herrala. "Täällä on Mäki-Pekan Viljaami, joka kykenee… käynyt kauppakoulut ja kaikki…"
Ja merkillistä oli, ettei Viljaamia vastaan ollut kenelläkään muistuttamista. Ja Viljaami raastettiin väkijoukosta ja vietiin portaille pöydän luo.
Viljaami suostui, vaikka aluksi koettikin vastustella. Ja näppärä kynämies näkyi olevankin. Kynä juoksi pitkin paperin valkoista pintaa, että vilkkui vain. Mutta hänen selkänsä takana seisoi Horslunti synkin naamoin ja kiiluvin silmin. Hän aavisti, että tuosta Viljaamista ehkä ajan oloon kehittyy kirjuri, joka lyö hänet laudalta ja astuu itse sijalle. Sillä niin saakelin sukkelaan juoksutti hän kynäänsä…
"Niin", jatkoi Kauppila, "niinkuin kuulutuksessa sanotaan, on nyt tässä kokouksessa valittava neljä naapuripitäjän miestä, jotka yhdessä tarkastavat näitä kysymyksessä olevia meijeripaikkoja ja sen tehtyään antavat kirjallisen lausunnon tarkastuksensa tuloksista. Kummanko paikan nämä uskotut miehet katsovat paremmaksi ja sopivammaksi, niin heidän päätökseensä on sitten tyydyttävä… Suostuuko kokous tähän ehdotettuun toimenpiteeseen?"
"Suostutaan. Se passaa", kuului ääniä monelta haaralta.
Mutta Herrala pyörähti väkijoukossa ja sanoi:
"Mutta näille valituille miehille on ennen tarkastusta selitettävä, että Ollinvainion kaivoon on kantamalla pantu vettä…"
"Niinpä tietenkin", myönsi Kauppila. "Kukin saapi näille valituille miehille selittää mitä tahtoo ja minkä luulee asiaan vaikuttavan."
"No, sitä minäkin!" rauhoittui Herrala.
Ja nyt siirryttiin eri pykälään.
"Keitä miehiä naapuripitäjästä kokous ehdottelee tähän erittäin 'kantavaan' toimeen?" kysyi Kauppila. Ei kuulunut vastausta. Kuului vain hiljaisia supatuksia ja rykimisiä.
"Pyydän lausumaan ajatuksenne", sanoi Kauppila. "Sillä heti, kun nämä neljä miestä ovat valitut, lähetetään valituille tieto ja pyydetään pian tulemaan… Asialla on kiire nimittäin…"
"Onpa tietenkin!" kuului Herralan ääni.
"Puhukaa siis!" kehoitti Kauppila, ja kirjuri, Mäki-Pekan Viljaami, sysi ja sysi kynäänsä mustepulloon, valmiina kirjoittamaan, ja hänen takanaan seisoi Horslunti hammasta purren ja kateellisin katsein…
Vihdoin kuului Mallikylän Maaherran ääni:
"Minä ehdotan suurviljelijä Öystin Anttia ja talokas Janne Merenemää, jotka ovat taattuja miehiä ja täälläkin tunnettuja."
"Öystin Anttia ja Janne Merenemää on ehdotettu", sanoi Kauppila.
"Kannattavatko kaikki näitä miehiä?"
"Joo. Miksei… hyvät ovat miehet", sanoi Herrala.
Viljaami alkoi jo kirjoittaa, mutta silloin kuului Erkkilän Anaskin ääni:
"Minä en kannata Öystin Anttia, se piru petti minut hevoskaupassa…"
Mutta mallikyläläiset vastasivat, että mitä annoit, sokko, pettää itseäsi.
Valituiksi tulivat siis Öystin Antti ja Merenemän Janne.
"Siis kaksi uskottua miestä on jo valittu. Toiset kaksi vielä. Ketä ehdotellaan. Joutukaa! Naapuripitäjässä on paljon kristityitäkin miehiä."
"Minä puolestani kannattaisin Reikälän saarnamiestä", kuului nyt Pitkänrannan Israelin rämeä vanhan miehen ääni. "Hän on totinen kristitty ja tekee oikeaa jälkeä. — Ja mitä neljänteen mieheen tulee, niin Kirkkovaaran Aukusti on totisesti herännyt ja maallisia asioitakin ymmärtäväinen mies. Ehdotan siis, että äsken valittujen lisäksi valitaan Reikälän saarnamies ja Kirkkovaaran Aukusti, kristityitä miehiä kumpikin…"
Ei kuulunut hiiskaustakaan vastaan. Kaikki tunsivat Reikälän saarnamiehen kelpo mieheksi, joka monet kerrat oli Heinärannallakin käynyt paatuneita omiatuntoja kolkuttamassa. Ei hänestä kenelläkään ollut pahaa sanottavaa. Eikä Kirkkovaaran Aukustistakaan.
"Kaikki siis ovat sitä mieltä… eli kaikki kannattavat Reikälän saarnamiestä ja Kirkkovaaran Aukustia?…"
"Kannatetaan", kuului joka haaralta.
Viljaami kirjoitti, Horslunti puri hammasta ja hymyili ivallisesti.
"Jaa. Kokous katsotaan siis päättyneeksi", sanoi Kauppila. "Minä otan toimekseni jo tänään kirjoittaa valituille, että he saapuisivat aivan heti…"
"Joo. Aivan heti heidän pitää tulla", kuului Herralan ääni.
Kokous oli siis lopussa, mutta näytti kuin ei sittenkään oltaisi oikein tyytyväisiä, niinkuin jotakin odotettaisiin.
— On kummaa nähdä, mikä tuosta tulee, — mietti Ollin-Mikko ja rupesi hänkin piippuunsa panemaan.
Ja niin piippuillessa syntyi yleinen keskustelu. Ja niin näytti, että sovinto tästä vihdoinkin tulee. Nythän oli koko asia vierasten hallussa, — nythän ei tarvinnut toisten syyttää toisiaan.
"Tehkööt nyt hyvät miehet parhaan ymmärryksensä mukaan, siihen täytyy kaikkien tyytyä!" sanottiin.
"No, se on oikeaa puhetta!"
"Kun olisi jo ennen hoksattu naapuripitäjästä valita riidanratkaisijat!"
"Joo. Kun olisikin, niin monta harmia olisi vältetty…"
"Niin, ja haastetta…"
"Joo, ja haastetta…"
"Riidat pitää sopia pois! Parempi laiha sovinto kuin lihava riita."
"Joo. Herrala ja Jaakkola… sopikaa pois…!"
"Saadaan tuumailla tässä!" lupaili Jaakkola, mutta Herrala ei puhunut mitään.
Niin puheltiin, ja yhteinen osuusmeijeri näytti sittenkin olevan se aurinko, joka kaikkien sydämiä lämmitti. Melkein itku silmässä olivat muutamat, niin olivat hyvillään. Keskenään, hyvinä ystävinä jo kaikki juttelivat eikä näyttänyt olevan eroa puolueilla.
Yhtenä miehenä seisottiin. Mutta juuri kun sydämet alkoivat lämmitä ja vanhat vihat taas mielistä hälvetä, nauroi Horslunti ja sanoi:
"Jo nyt olette menneet semmoiseen satimeen, ettei teitä siitä pelasta maa eikä taivas, ha, ha, ha…"
Odotettiin pelästyneinä, mitä Horsluntilla, kaikkitietävänä, on sanomista.
Missä ja mitenkä on menty satimeen?
"No, hullumpaa yritystä en ole kuullutkaan", pilkkasi Horslunti. "Menette järkeä ja ymmärrystä hakemaan naapuripitäjästä… Kyllä ne teille meijeripaikan näyttävät, niin kristityitä kuin ovatkin! — Nyt on neljän miehen sormennokissa koko Heinärannan osuusmeijeri… johan semmoiselle nauravat hevosetkin…"
"Jaa, mutta emme me anna itseämme pettää", sanoi Herrala, mutta muut eivät ymmärtäneet sanoa sitäkään, niin olivat hämmästyksissään Horsluntin puheista.
"Vastahan olette tehneet päätöksen, että annatte näille neljälle miehelle vallan määrätä meijeripaikan vaikka keskelle Karhunuomaa!" ivasi Horslunti yhä ja nauraa hökerteli. "Satimeen menitte… Semmoisia poikia te olette."
Mutta nyt pääsi Mallikylän Maaherra entiselleen, ja hän suuttui
Horsluntille.
"Semmoisia päätöksiä tässä ei ole tehty", sanoi hän. "Ja mitä on päätetty nyt yksimielisesti, niin siihen ei pitäisi herra Horsluntilla olla mitään sanomista… Missään tapauksessa emme tule tarvitsemaan Horsluntin apua… Sitäpaitsi ymmärrämme kyllä, mistä Horsluntin kiukku on lähtöisin… Niin että Horslunti on hyvä ja pitää suunsa kiinni asiassa, jossa ei ole hänen neuvojaan kysytty…"
"Niin vain… niinpä tietenkin", sanoi Herrala.
Horslunti naurahti Maaherran puheelle, mutta siirtyi kuitenkin väkijoukon taakse.
Mutta sittenkin näytti Horsluntin puhe jotakin vaikuttaneen, sillä pitkissä mietteissä rupesivat ukot kokouksesta poistumaan.
* * * * *
Mutta saman päivän iltana kirjoitti Kauppila kaikille neljälle valitulle miehelle naapuripitäjään kirjeen, jossa meijeririidan syyt selitti ja pyysi heitä tulemaan meijeripaikasta arvostelunsa antamaan.
Ennenkuin vastaukset saapuivat, alkoi liikkua kaikenlaisia huhuja. Kerrottiin, että mallikyläläiset olivat lahjoneet Reikälän saarnamiehen, että puolustaisi Herralan palstaa. Kerrottiin lisäksi, että toisiinkin valittuihin miehiin oli koetettu vaikuttaa.
Käytiin kuulemassa Kauppilassa, joko ovat vastanneet ja aikovatko tulla ja milloin.
Eräänä päivänä saapuivat vastaukset kaikilta.
Reikälän saarnamies lupasi tulla jo pari päivää ennen, sillä häntä oli pyydetty pitämään seurat samalla matkalla. Myöntävän vastauksen olivat niinikään lähettäneet Merenemän Janne ja Öystin Antti.
Mutta Kirkkovaaran Aukustin kirje oli pitkä. Aukusti näytti olleen kahdella päällä.
"Minä kyllä meijeririitanne ymmärrän", kirjoitti Aukusti, "ja mielelläni ottaisin vastaan niin uskotun toimen. Mutta, — tunnenko oikein heinärantalaiset? Pelkään, että tunnen. Olenpa melkein varma, että vaikka meidän neljän lausunto meijeripaikasta sattuisikin aivan yhdenlainen, ei päätöksemme sittenkään kaikkia miellyttäisi. Kuitenkin, kun olen asiaa miettinyt ja koska on kuulunut, että meijeririitanne alkaa tulla maailman kuuluksi, kun kaikenlaisia käräjäasioitakin kuuluu tulevan, olen sittenkin päättänyt tulla…"
Kirkkovaaran Aukusti tulee siis myöskin. Oli maanantaipäivä, jona
naapuripitäjäläisten oli määrä ruveta meijeripaikkoja tarkastelemaan.
Sillä kysymyksessä olivat vain Pikku-Herralan palsta ja Savukylän
Ollinvainio.
Mutta lauantai-iltana tiedettiin jo, että Reikälän saarnamies oli saapunut ja ajanut suoraan Pikku-Herralaan.
Se oli niiden mielestä huono enne, jotka Ollinvainion puolella olivat, ja niitä oli enemmistö.
Mitä varten meni Herralaan? Seurojako pitääkseen?
"Niinpä tietenkin!"
Paras seurapaikka! Isäntä on olevinaan kristitty ja kiroilee ja meuhkaa kuin pahin uskoton. Miksei mennyt Pitkärannan Israelin taloon, jossa ennenkin on seuroja pitänyt ja tietää Israelin totiseksi kristityksi?
"Niin, miksei mennyt?"
"Joku siinä on syynä…"
"Epäilemättä ovat mallikyläläiset ja Herrala saarnamieheen vaikuttaneet…!"
"Johan sitä on huhuiltukin, ja toteen taitaa käydäkin!"
Niin arveltiin.
Ja kun sunnuntai tuli, kuului viestejä, että Reikälän saarnamies pitää seurat Pikku-Herralassa. Mäenpään Ulrikki ja Erkkilän Anaski, joihin saarnamiehen menettely oli vaikuttanut kuin sähköisku, lähtivät seuroihin, vaikkei heidän tapansa ollut seuroissa käydä, kun ei kumpainenkaan kulkenut kristityn nimellä.
Huono oli se enne, että saarnamies juuri Pikku-Herralan valitsi seuratalokseen. Olisipa hänen, vanhan ja kokeneen miehen, pitänyt ymmärtää, että semmoinen menettely herättää epäluuloja niissä, jotka Ollinvainiota puolustavat.
Ulrikki ja Anaski olivat hyvin raskaalla mielellä, ja Anaski aikoi sanoa suoraan saarnamiehelle, että hän oli ollut hyvin varomaton.
Seuroihin mennessä poikkesivat he kirkonkylän Kauppilaan ja pyysivät häntä mukaan.
Mutta Kauppila ilmoitti olevansa estetty.
Mitä Kauppila arveli Reikälän saarnamiehen menettelystä? Eikö ollutkin sopimatonta?
"Voihan se näyttää epäilyttävältä", puhui Kauppila, "mutta en minä sittenkään usko, että Reikälä antaa syrjäisten puheiden vaikuttaa vakaumukseensa. Siksi totuuden mieheksi hänet uskoisin…"
"Niin, niin", tenäsi Anaski. "Mutta mikä oli siinä, että meni Herralaan, vaikka muissa taloissa on yhtä hyviä ja parempiakin kristityitä kuin Herralassa?"
"Johonkin taloon kai hänen kuitenkin olisi pitänyt mennä", sanoi
Kauppila.
Niin, niin, mutta on siinä sittenkin jotakin…
"Niin… ja jos nyt kävisi niin, että puolustaisivat Herralan palstaa, niin mitä sitten on ajateltava?" sanoi Mäenpään Ulrikki.
"Silloin on selvää, että saarnamies on lahjottu!" päätti Anaski.
Ja he lähtivät seuroihin, mutta Kauppila jäi kotiaan pitkiin mietteisiin.
Sunnuntai oli, ja paljon oli väkeä seuroihin menossa, sillä Reikälän saarnamies oli mainio puhuja.
Pihalla oli paljon hevosia ja yhä tuli.
Kun Ulrikki ja Anaski kävelivät pihaan, tuli Herrala heitä jo kuistin edessä vastaan ja oli harvinaisen kohtelias ja puhelias. Aivan niinkuin parhaita, rakkaimpia veljiään kohteli hän heitä, tervetulleeksi toivottaen ja vaatien vierashuoneeseen, jossa sanoi saarnamiehenkin vielä olevan.
— Mitä tämä merkitsee? — ajatteli Anaski, ja sama kysymys vaivasi
Ulrikkiakin.
He seurasivat Herralaa, joka kulki edellä ja ohjasi heidät suureen saliin, jossa Reikälän saarnamies istui muutamien vanhempien kristittyjen kanssa.
Ulrikki ja Anaski istuivat kuitenkin lähemmäksi ovea, vierekkäin ja muista erilleen. Herrala tarjosi heille kummallekin sikarin, ja sillä aikaa kun saarnamies puheli uskon asioista, jutteli Herrala Ulrikille ja Anaskille maallisia asioita, ollen erinomaisen ystävällinen ja puhelias.
Vähitellen sekaantui saarnamieskin heidän keskusteluunsa, ja pian oltiin meijeriasiasta juttelemassa.
Saarnamies puhui pehmeällä äänellä ja aivan kuin lukisi kirjasta.
Merkillisiä uutisia kuulivat nyt Ulrikki ja Anaski.
Saarnamies oli käynyt Savukylässä Jaakkolassa, jolta ja Herralalta oli kuullut tulevan julman rumia käräjäasioita. Jumalan sanan voimalla oli hän saanut Jaakkolan taipumaan sovintoon ja lähtemään Herralan puheille.
Yhdessä olivat sitten eilen illalla Jaakkolan kanssa tulleet tähän Herralaan ja sovinto oli tehty. Molemmin ovat katuneet kiivauttaan ja pyytäneet toisiltaan anteeksi. Sovinto oli tehty…
Niin kertoi saarnamies haikealla äänellä Ulrikille ja Anaskille.
"Joo", jatkoi Herrala. "Syytä oli meissä kummassakin, ja minunkin luontoparkani on niin kiivas, etten hallitse mieltäni…"
"Kaikki synnit ovat anteeksi annetut", vakuutti saarnamies Herralalle, mutta hänen silmäyksistään ymmärsivät Ulrikki ja Anaski, että hekin saivat uskoa syntinsä anteeksi.
Liikutetuiksi tulivat Ulrikki ja Anaski, — eivätkä he sentään paatuneita pahantekijöitä olleetkaan, ja kovin vakavina istuivat. Nyt ymmärsivät he, miksi saarnamies oli päivää ennen tullut ja minkä vuoksi juuri Herralaan jäänyt seuroja pitämään…
Ja he olivat syyttäneet saarnamiestä ties mistä kaikesta!
Nyt he myöskin älysivät, minkävuoksi Herrala oli niin hyvällä tuulella. Hän oli paljaalla anteeksi pyynnöllä päässyt käräjäasioistaan, joista olisi voinut olla mitä vakavimmat seuraukset.
Ulrikille ja Anaskille tarjottiin vehnäskahvit, ja saarnamies ilmoitti, että seurat alkavat…
Hän nousi ylös ja käveli vakavana poikki salin lattian suoraan pirttiin, joka oli aivan täynnä sanankuulijoita. Häntä seurasivat vanhemmat kristityt aivan kantapäillä, ja kun saarnamies meni pöydän taakse, asettuivat nämä siihen viereen, likimmäksi pöytää.
"Veisatkaamme virsi", kehoitti saarnamies.
Herrala oli mainio veisumies, ja kun hän nyt aloitti virren, niin helähti koko huone, ja tarpeellinen virkistys tapahtui kuulijoissa. Hartaana, kankeasti huutaen veisasi Herrala suu auki ja silmät kiinni, veisasi niinkuin olan takaa ääntä hakisi…
Ulrikki ja Anaski jäivät oven puoleen istumaan.
He eivät tienneet, oliko heidän hyvä vaiko paha olla, mutta molemmin tunsivat he, että kyllä hekin olivat syntisiä ihmisiä.