V
Synkin naamoin kävi Herrala pirttiin.
Emäntä näki heti, etteivät olekaan Ollinvainiossa asiat menneet niinkuin oli toivottu.
Pöydälle oli ladottu postista tuodut sanomalehdet. Siinä oli "Pellervokin". Herrala otti sen ensiksi ja alkoi lukea "Lukijain osastoa".
Ei vain näkynyt vastausta hänen kysymykselleen.
"Sepä on saakelin kummaa, vaikka minä kirjoitin, että asialla on kiire", höpisi hän. Mutta sitten hän huomasi, että lehtien välissä oli kirjekin. Hän otti sen ja aukaisi.
Se oli "Pellervon" toimitukselta ja Herrala ihastui, että ne ovatkin hänelle vastanneet kirjeessä. — Taisivatpa vähän hämmästyä, kun näkivät, että olen myynyt metsää neljäntuhannen edestä…
Ja asetti silmälasit vasiten nenälleen ja painoi koukut lujaan korvien taakse ja alkoi lukea:
Talokas Vante Pikku-Herrala,
Heinäranta.
Kirjeenne johdosta jääneen kuun 20 p:ltä pyydämme kohteliaimmin
huomauttaa, ettemme ymmärrä, mihin kysymykseen tahdotte
vastausta. Senvuoksi pyydämme Teitä laatimaan kysymyksenne
selvempään muotoon. Muuten huomautamme, ettei Pellervon
"Lukijain osasto" vastaa riitajuttuihin.
Kunnioittaen
Pellervon toimitus.
Herrala luki vielä kirjeen toiseen kertaan. Mutta sitten hän suuttui.
Heitti ensiksi kirjeen loukkoon ja kirosi:
— Semmoisia h—tin tollojako ne ovat, etteivät ymmärrä selvää kysymystä! — Mutta ne eivät tahdo antaa neuvoja! Siinä se onkin pykälä. Mutta olisinpa pistänyt satamarkkasen kirjeeseen, kyllä olisi vastattu…
Hänen vihansa kohosi yhä. Hän otti "Pellervo"-lehdenkin, rutisti kourassaan ja heitti sitten uunin taakse ja vannoi, ettei hän enää, vaikka eläisi metson vanhaksi, tilaa "Pellervoa".
"Semmoisia saakelin jästipäitä!" kirosi hän emännällekin, joka tuli sisälle.
Emäntä ei uskaltanut puhua mihinkään päin. Ei edes uskaltanut kysyä, kuinka Ollinvainion tarkastuksessa oli käynyt.
Herrala kiroili ja käveli edestakaisin pitkin lattiaa.
Pahoin olivat asiat. Meijeririita oli painumassa huonolle jäljelle, ja kovin huoletti nyt Savukylän Jaakkolan haastekin. Koko päivän hän jahkaili ja purki kiukkuaan emännälle. Vihdoin tuli ilta, sillä pilvinenkin päivä loppuu viimein.
Mutta Herrala oli levoton. Kerran jo aikoi lähteä Jauholaan Petterin parissa jutellakseen siitä, mihin toimiin nyt olisi meijeriasiassa ryhdyttävä.
Mutta ei hän saanut sinnekään mennyksi. Häntä, samoin kuin kaikkia niitä, jotka Ollinvainiota meijeripaikaksi vastustivat, harmitti eniten se, että kaivossa sittenkin oli vettä, vaikka kolme Mallikylän miestä oli sen salaa yöllä käynyt tyhjentämässä.
Ja nyt oli konsulentti toisen kerran antanut puoltolauseensa
Ollinvainiolle! Mitä oli tehtävä?
Ei ollut vielä kukaan mitään uutta hoksannut. Maaherrakin oli ollut kalpea kuin nauris. Ainoa, joka vielä jotakin uskoi, oli Erkkilän Anaski!
Olisi se saakelia, jos savukyläläiset sittenkin saisivat puolensa päälle!
Muu väki oli jo asettunut levolle, mutta isäntä istui vielä lampun ääressä ja mietiskeli. Porstuan ja kuistin ovetkin olivat vielä auki.
Kuului kuin kolinaa kuistista, niinkuin joku kulkisi siellä…
— Kukahan se nyt näin myöhään taloon pyrkii? arveli isäntä ja nousi lähteäkseen katsomaan, oliko siellä ehkä naapurin kissa, jonka oli tapana koluta Herralan kuistissa.
Mutta hän ei ehtinytkään kuin ovelle, niin siinä tuli häntä vastaan
Räisäs-Mikko, torpanmies Savukylästä. Räisäs-Mikolla oli pirtti
Ollinvainiossa, aivan lähellä meijeripaikkaa.
Herrala hölmistyi, sillä Räisäs-Mikolla ei ollut tapana pitää Herralaa käymätalona. Ei osannut Herrala arvata, mikä Mikolla oli asiana ja minkävuoksi näin myöhään oli liikkeellä.
"Onpa täällä isäntä kotona", sanoi Mikko.
"Joo, kotona minä olen", sanoi Herrala levottomana.
Mitä saattoikaan olla Mikolla asiaa? Se, että Mikko asui Ollinvainiossa, lähellä meijeripaikkaa, antoi hänen käynnilleen erityisen merkityksen.
"Siellä oli paljon väkeä tänään Ollinvainiossa", puhui Mikko hitaasti.
"Oli, olihan siellä… olihan siellä väkeä… väkeähän siellä oli", hoki Herrala ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla, Mikon istuessa penkillä ja ruvetessa hommaamaan piippuunsa.
"Taisi olla vettä kaivossa?" kysyi Mikko.
"Olipa siinä… oli siinä… vettähän siinä oli…"
"Niin kuuluu olleen…"
Herrala käveli lattialla ja hänen teki jo mieli kysyä Mikolta, mitä oli asiaa, sillä häntä hermostutti Mikon levollisuus. Mutta malttoi sentään mielensä ja kysyi:
"Kaiketi nyt savukyläläiset ovat hyvillään, että saavat osuusmeijerin
Ollinvainioon?"
"Siltä se näyttää, että hyvillään ovat", vastasi Mikko.
"Mutta eivät saa!" sanoi Herrala niin kovalla äänellä, että emäntä heräsi. "Eivät saa, vaikka olisi ollut kaivossa vielä enempi vettä kuin olikaan…"
"Mitä vettä se lienee ollutkaan", sanoi Mikko salaperäisesti Herralalle silmää iskien.
Herrala sai kuin sähköiskun. Ääretön ilon aavistus täytti hänen mielensä, ja hän kysyi:
"Mitä? Mitä?"
Herrala kiehui kuin tulisilla hiilillä. Mikko pysyi kuitenkin yhä levollisena ja virkkoi:
"Olisi minulla kahden kesken sanomista!"
"Hyvä… hyvä", hoki Herrala, "hyvä on Mikko… hyvä on… Varro yksi minuutti…"
Herrala liikkui kuin tulipaloon lähdössä, sytytti pikku lampun, läksi sisähuoneisiin ja käski Mikon tulla perässä. Iloinen aavistus täytti hänen mielensä ja hän liikkui niinkuin viidennellätoista vasta olisi.
Parhaaseen huoneeseensa hän Mikon vei. Haki sikareja ja tarjosi. Ja odotti kuin tulisimmassa tuskassa…
"Niin, että ei se ollut kaivosta tullutta vettä, jota konsulentti mittasi", sanoi Mikko.
"Elä helkkarissa!" huudahti Herrala niin riemuissaan, että huone helähti.
"Kannettu sitä siihen oli", lisäsi Mikko.
Ja nyt vihdoin alkoi hän selittää, mitä Ollinvainion kaivolla oli toimitettu. Hän oli, Mikko, kyllä nähnyt ne Mallikylän kolme miestä, jotka vinttasivat kaivon tyhjäksi. Mutta ei ollut viitsinyt mennä puheille, vaikka valveilla oli ollut. Oli pannut nukkumaan ja nukkunut koko yön rauhassa. Ja nukkunut aamuakin pitkään. Mutta kun hän heräsi aamukahvia juomaan, oli hänen pirtilleen saapunut kaksi outoa etelänpuolen miestä, repaleisina ja nälissään. Ja ne olivat pyytäneet kahvia ja ruokaa ja sanoneet olleensa kummallisessa työssä koko aamupuolen yötä. Olivat kevättulva-ojasta kantaneet saavilla vettä Ollinvainion kaivoon!
Siihen asti ehti Mikko kertoa, niin Herrala jo hyppeli hyvillään.
"Siinäpä se olikin! Eikä meistä kukaan osannut aavistaakaan! Hyvä tulee! Hyvä tulee! Mainioita miehiä! Kuinka sitten? Olivatko saaneet palkan? Kuka palkkasi heidät? Semmoisia helvetin lurjuksia!"
"Minä aloin miehiltä tiedustella, että kuka teidät semmoiseen hommaan pyysi", jatkoi nyt Mikko tietojaan, "niin kertoivat, että olivat yöpyneet erääseen taloon, jonka nimeä eivät tienneet, ja yöllä herätti heidät outo mies ja lupasi viisi markkaa kummallekin, kun kantavat juoksevasta ojasta vettä kaivon puolilleen… Mies oli antanut saavin ja opastanut Ollinvainioon ja maksanut palkan jo etukäteen…"
"Se on epäilemättä ollut Jaakkola-lurjus, joka minut on haastanut murhayrityksestä! Mutta jopa osui paikalleen!" riemuitsi Herrala. "Nyt se saapi itse västinkiä!"
"Niin miehet kertoivat. Saivat siinä sitten minun mökilläni ruokaa ja kahvia ja läksivät kävelemään ja tukkiajolle sanoivat menevänsä. Minä sitten aloin akalle tuumata, että jopa tekivät konnan työn, että jo pitäisi tulla ilmi. Mutta akka kielsi, että elä sekaannu koko asiaan. — Vaan kun minä sitten kuulin konsulentin lausunnon — olin miesjoukossa minäkin, — ja näin, ettei kukaan ymmärrä epäilläkään, että kaivoon olisi muualta vesi tuotu, niin arvelin: Jo pitää tämmöisen asian julki tulla! Ensin aioin lähteä asiasta Mallikylän Maaherralle ilmoittamaan, mutta…"
"Oikean miehen luo osasit, Mikko, kun tänne minun luokseni tulit", sanoi Herrala. "Oikeaan osasit ja oikein teit. Tästä nousee vielä hirveä elämä, Mikko. Savukyläläiset… enpä tiedä, vaikka laitettaisiin linnaan joka mies… Semmoisia saakelin hunsvotteja! Tästä asiasta nousee monta juttua, saat kuulla, Mikko…"
Ja riemuissaan pisti Herrala Mikolle setelin kouraan vaivoista ja äärettömän tärkeästä uutisesta.
Mutta lähtiessään sanoi Mikko:
"Ei huoli puhua mitään, että minun kauttani on asia selville saatu. Sen vuoksi näin myöhään tulinkin, ettei kukaan tietäisi minun täällä käyneen."
"Ole huoleton vaan, Mikko!" lupasi Herrala.
Mutta Mikon mentyä päätti hän lähteä heti Mallikylään, Maaherralle merkillistä uutista ilmoittamaan. Ei ollut aikaa vartoa aamun tuloa. Pian piti toimia!
Ja vaikka oli yö, alkoi hän hommata matkaan.
"Mihin nyt yöllä lähdet? Lähdetkö jalan vai hevosella?" kysyi emäntä sängystään.
"Asiat vaativat… sinä et ymmärrä näitä asioita", vastasi isäntä, ollen tulisessa touhussa.
"Herätä toki renki hevosta valjastamaan", kehoitti emäntä.
"Saan minä sen yksin valjaisiin", vastasi isäntä, ollen jo turkki yllään ulos menossa. — "Pankaahan ovet kiinni, sammuttakaa tulet ja nukkukaa", lisäsi hän ovella mennessään.
Ja kiireesti valjasti hän hevosensa ja lähti täyttä juoksua löysäämään
Mallikylään.
Kevät-yö oli, taivas harvassa tähdessä, ja päivä alkoi valjeta jo hyvin varhain.
Oli kuitenkin aivan pimeä silloin vielä, kun Herrala ajoi Ollinvainion ohi. Vaikkei mitään näkynyt eikä kuulunut, pysähdytti Herrala kuitenkin hevosensa kaivon kohdalla ja kuunteli…
Ei minkäänlaista ääntä kuullut korva, ei silmä mitään eroittanut.
Hiljaista oli, ja Herrala jatkoi matkaansa.
Kun hän helisevissä tiu'uissa ajoi Maaherran pihaan, oli vielä hyvin varhainen. Karjakko oli juuri menossa aamunavetalle, mutta muu talon väki nukkui vielä.
Herrala ajoi hevosensa tallin seinälle ja pani kiinni. Karjakolta hän kuuli, että isäntä oli kyllä kotona, mutta makuulla.
Mutta kun hän hevosen kiinni saatuaan silmäsi pirtin ikkunaan, näki hän Maaherran seisovan alushoususillaan ikkunassa ja kulmat kurtussa katsovan pihalle…
Ei tuntenut vielä Herralaa. Mutta kun tunsi, niin juoksi portaille avojaloin ja yötamineissa ja kutsui sisälle. — — —
Hirmuinen rähinä syntyi koko Mallikylässä, sillä aamulla jo oli koko kylässä tietona, mitä koirankonstia savukyläläiset olivat harjoittaneet.
Maaherralle kokoontuivat melkein kaikki Mallikylän isännät, ja kova oli melu ja ääni.
"Jo minä sitä vettä katsoessani ajattelin, että niinhän tämä on kuin ojavettä, lumesta sulanutta", muisteli nyt Maaherra.
"Sen verran se tietää ja näkee se konsulentti", sanoivat toiset.
"Hänet pitää haukkua ja antaa hänelle epäluottamuslause", ehdottelivat toiset.
Ja päätettiin, että ensi tilassa kirjoitetaan konsulentille ja annetaan vähän kuka käskiä.
Mutta mitä on nyt ensiksi tehtävä, kun savukyläläisten roistontyö on paljastettu?
Kaikille osuuskuntalaisille on asiasta ilmoitettava, eikä tietysti tule enää kysymykseenkään meijerin rakentaminen Savukylän Ollinvainioon.
Maaherra päätti lähteä Herralalle toiseksi. Oli saatava kaikki osuuskuntalaiset puolelleen, ja silloin olisi asia valmis!
Niin päätettiin. Ja kun Herrala oli syönyt aamiaisen Maaherralla, lähtivät he yhdessä ajamaan kirkonkylälle päin. Ensiksi oli kirkonkylän Kauppila saatava puolelle. Kauppilalla oli vaikutusta sipillankyläläisiin, jotka epäilemättä seurasivat häntä.
Hyvin näytti kaikki käyvän.
Sillä kun Herrala ja Maaherra saapuivat Kauppilaan, sattuivat siellä olemaan Mäenpään Ulrikki ja Erkkilän Anaski, jotka Kauppilan kanssa paraikaa tuumailivat meijerin rakentamisesta.
Tavallista tulisemmalla vauhdilla rymistivät Herrala ja Maaherra sisälle, ja Herrala sanoi jo ovella:
"Jo kuuluu kummia, miehet! Jo siirtyy meijeri Savukylästä — mihin siirtyneekään…"
Toiset hämmästyivät ja katsoivat kysyvästi, että mitä nyt…
"Niinpä taitavat asiat olla", lisäsi Maaherrakin.
Ja Herrala kertoi juurtajaksain, kuinka savukyläläiset ovat menetelleet saadakseen vettä kaivoon, kun konsulentti tulee tarkastamaan…
Kauppila, Mäenpää ja Erkkilä kuuntelivat ihmeissään, mitä Herrala kertoi.
Eivät pitkään aikaan puhuneet mitään, olivat pitkissä mietteissä.
"Ja Savukylän Jaakkolan konnantyöksikö sen uskotte?" kysyi vihdoin
Kauppila.
"Asia on selvä. Muut eivät olisi semmoista hoksanneet", karjui Herrala, jota jo suututti se, etteivät toiset näyttäneet oikein uskovan.
"Vaan kuka näyttää toteen, että asia on niin?" kysyi Kauppila.
"Minä… Minä olen se mies, joka näytän toteen", huusi Herrala. "Ettekö ymmärrä, että asia on selvä… saakeli soikoon…"
"Kaukana on se selvästä", sanoi Kauppila. "Etelän miehet ovat voineet valehdella… Jos nyt ensin on perää siinäkään, että etelänpuolen miehiä on ollut liikkeelläkään…"
"Herra Jumala, kuinka hulluja te olette!" päivitteli Herrala, ja hänen täytyi ilmoittaa, kuka hänelle oli käynyt asian kertomassa.
"Joko nyt uskotaan? Vasa'?"
Mutta Kauppila naurahti.
"Eipähän sanonut Räisäs-Mikko itse nähneensä, että vettä kannettiin kaivoon", huomautti hän.
Silloin Herrala suuttui ja uhkasi luopua pois osuuskunnasta.
"Elähän kiivastu", houkutteli Kauppila. "Tässä täytyy olla varovainen, sillä osuusmeijerihommaamme uhkaa todellinen vaara, jos eripuraisuus pääsee vielä lisää versomaan."
"Niin tekeekin", sanoi Herrala. "Vaara tässä on tarjona, jos
Ollinvainioon ruvetaan rakentamaan…"
"Samaa sanon minäkin", lisäsi Maaherra.
"Toistaiseksi on nyt kuitenkin Ollinvainio se paikka, jota enimmin kannatetaan", sanoi Kauppila.
"Mutta jopa olet tyhmä mies!" päivitteli Herrala. "Enpä minä olisi sinua noin tyhmäksi uskonut…"
"En usko juorupuheita!" sanoi Kauppila, ja Mäenpää ja Erkkilä olivat samaa mieltä.
Mutta Herrala, nähtyään ja kuultuaan, että hänen suuri uutisensa otettiin vastaan jotenkin kylmästi, raivostui kovin.
"Uskokaa tai olkaa uskomatta", sanoi hän vihassa. "Mutta sen minä sanon, että Ollinvainioon ei meijeriä rakenneta… ei rakenneta koskaan… On siihen asiaan muillakin sanomista kuin kirkonkyläläisillä… Jumalauta! Minä näytän sen!"
"Koeta parhaasi!" sanoi Kauppila.
"Niin teenkin."
Ja Herrala syöksyi ulos hyvästiä sanomatta, ja Maaherra seurasi häntä.
Ja he ajoivat Sipillan kylään lietsomaan.
Samana päivänä oli joka paikassa tietona, mitä Savukylässä oli tehty.
Toiset uskoivat, toiset eivät.
Hirmuinen hälinä ja häsy syntyi. Ja monenlaisia muitakin juoruja oli kulkemassa. Rakennushomma jäi sikseen, sillä rakennustoimikunta oli kahden tulen välissä. Toiset käskivät rakentaa, mutta taas toisista kylistä tuli lähetystö adresseineen, että ei saa rakentaa ennenkuin asiat selvenevät.
Konsulentille oli kirjoitettu hävytön kirje, jonka konsulentti oli lähettänyt takaisin kirkonkylän Kauppilalle ja siinä kirjoittanut, ettei hän enää milloinkaan tule sekaantumaan Heinärannan osuusmeijerihankkeeseen.
Kirjeen sisältö tuli tiedoksi, ja monta syytöntä miestä epäiltiin sen kirjoittajaksi.