IV
Rajavartija Kruuki, jota Oinas-Matti oli Jafetin luona sattuneessa kahakassa iskenyt aisalla päähän, ei kuitenkaan kuollut, vaikka monta päivää vaappui elämän ja kuoleman välillä. Alkoi vähitellen tointua, ja toivoa oli hänen täydellisestä paranemisestaan.
Näinä viikkoina oli ollut paljon huhupuheita liikkeellä. Milloin tuotiin sanomia, että Kruuki oli kuitenkin kuollut, ja milloin taas, että Oinas-Matti oli vangittu. Mattia oli etsitty sekä Suomen että Ruotsin puolelta, mutta kukaan ei ollut nähnyt, eivätkä huhut tienneet sitäkään, mistä Matti Palomäen ruunan ja kuorman oli osunut käsiinsä saamaan. Vihdoin tiesi huhu, että Matti oli mennyt Amerikkaan ja että Lamppa oli antanut rahat.
Tiedusteltiin Matin vaimolta, Eeva-Priitalta, joka kahden lapsen kanssa asui torpassa, tiesikö hän, mihin Matti oli joutunut. Mutta vaimo ei sanonut tietävänsä eikä mitään kuulleensa.
Ja niin jäi Matin katoaminen huhupuheeksi.
Mutta Palomäen Santeri nousi kuin veden alta.
Häntä vastaan ei ollut ilmaantunut minkäänlaisia epäluuloja eikä oikeastaan kukaan muu tiennytkään kuin hän itse ja Lamppa, kuinka ja mihin Matti oli mennyt. Ja kun lisäksi Kruukikin paranemistaan parani ja huhut Matin Amerikkaan menosta alkoivat vanheta, uskoi Santeri vähitellen kaiken unhottuvan. Sillä muita puheita liikkui myöskin. Sekä ylempää jokivarrelta että alempaa, Haaparannalta asti, kerrottiin kaikenlaisia juttuja tullikavaltajain ja tullimiesten kahakoista. Vahinkoja oli sattunut monelle Suomen puolelaiselle.
Niinpä oli Vauhtilan Nissiltäkin, jonka Santeri hyvin tunsi, otettu kaksi hyvää hevosta »peslaakiin», kun hän oli yrittänyt Haaparannalla myydä niitä, vaikka ne olisivat tullaamattomia. Etelästä, Tampereelta asti, oli Nissi ostanut hevoset, tänne myydäkseen, ja voittaakseen ne tuonut, niinkuin muutkin jokivarren hevosmiehet, ja noin ne nyt menivät kuin kissanhäntään. Toistatuhatta markkaa oli tullut vahinkoa. Samoin oli käynyt Perälän Petterinkin, kuuluisan hevosmiehen ja tullikavaltajan. Häneltä ei kuitenkaan ollut saatu kuin yksi hevonen, eikä sekään ollut kovin kallis. Ja monelle muulle oli vahinko sattunut, mille isompi, mille pienempi.
Santeri oli tosin menettänyt ruunansa hänkin, mutta Lampan oli täytynyt sekin maksaa. Muutoin olisivat välit Santerin kanssa menneet pilalle, ja Lampalle olisi voinut sattua isompia vaurioita.
Hyvät veljet, samoin kuin ennenkin, olivat taas Lamppa ja Santeri. Ryyppäsivät Santerin käydessä Lampalla ja pitivät uusia tuumia. Lamppakin ymmärsi, että hän oli tehnyt tyhmästi kehoittaessaan Oinas-Mattia… ja oli tainnut tulla annetuksi Matille liika paljon väkevää matkaan. Semmoinen perso juoppo ei malttanut olla juomatta itseään hutikkaan silloin, kun olisi pitänyt selvin päin toimia.
Mutta se asia oli nyt selvä. Matti oli merten takana, eikä vaimo, Eeva-Priita, näyttänyt paljoakaan ikävöivän. Työteliäs vaimo kun oli, hän eläisi uhkeammin yksin kuin juopon miesheittiön kanssa.
Näin patruuna ja Santeri arvelivat.
* * * * *
Eräänä iltana joulun jälkeen päättivät Santeri ja Ranta-Jussi vihdoin yrittää ja ruveta toteuttamaan ennen mietittyä poikkivientiä. Santeri oli hommannut kaikki valmiiksi. Hän oli saanut kumppaneikseen kylän kaksi rohkeinta tullikavaltajaa, ja Oinas-Matin osaa oli aikonut esittää Iso-Liisa, mieheksi puettuna. Oli sydäntalven pakkas-ilta, kun Ranta-Jussi läksi hiihtämään Ruotsin puolelle sitä taloa kohden, jossa tullimiehet asuivat. Hiihtäessään hän vielä kerran muisteli Santerin neuvoja ja varoituksia ja muita seikkoja, jotka täytyi ottaa lukuun. Ellei hän puolen yön ajaksi palaisi Palomäkeen, oli se merkkinä, että tullimiehet olivat lähteneet Jussin kanssa Käkisaareen »luntreijaajia» vahtimaan. Ja silloin Santerikin saisi lähteä hevosineen ja miehineen…
Ranta-Jussin sydän pamppaili aika lailla, kun hän lähestyi taloa, sillä hän arvasi, etteivät tullimiehet semmoisten tapausten jälkeen hyvin puhuttelisi häntäkään, vaikkeivät olleetkaan nähneet häntä liikkeellä koko talvena. Hän karkaisi kuitenkin luontoaan ja hiihti rohkeasti pihalle.
Saalkreeni pullahti heti portaille, ja vaikka olikin pimeä, tunsi hän
Jussin.
»Mitä sinä nyt olet täällä nuuskimassa?» sanoi hän karskisti Jussille.
Jussi tekeytyi surkeaksi ja kuiskasi Saalkreenin korvaan:
»Nyt teille sopisi, jos tahtoisitte…»
Ja hän alkoi siinä pihalla selittää Saalkreenille, mitä Palomäen Santeri ensi yönä aikoi hommata. Hän oli saanut kaikki tietää Isolta-Liisalta, joka myöskin oli suuttunut Santerille. Ja niin oli hän nyt päättänyt, että hän kostaa Santerille, lurjukselle ja hävyttömälle…
»Ja sitäkö varten sinä olet tänne tullut?» kysyi Saalkreeni tuimasti.
Jussi vakuutti niin olevan.
Vai niin», sanoi Saalkreeni. »Tuleppas sisälle, lurjus! Taidat olla valheen kengillä liikkeellä!»
Jussi totteli ja meni nöyränä Saalkreenin kanssa sisälle. Kruukin sijaan oli tullut uusi tullimies. Se oli iso ja vankka kuin hevonen, ja äänikin kuului kuin tynnyristä.
He alkoivat puhella keskenään ruotsia, ja Jussi seisoi ovensuussa kuin tuomittu. Saalkreeni selitti toisille ja viittasi välistä Jussiin päin.
Häntä alkoi vähän epäilyttää, kuinka tässä oikein kävisi, kun
Saalkreeni samassa astui hänen eteensä ja sanoi tuimasti:
»Sinun pitää lähteä Käkisaareen meidän mukanamme… ja varjelkoon sinua, jos valehtelet…»
Sitähän Jussi juuri oli toivonutkin, että hänet otettaisiin mukaan.
»Uskallan minä lähteä… epäilemättä tänä yönä tuovat poikki…
Iso-Liisa tiesi ihan varmaan sanoa… ja hommassa oli jo iltahämyssä
Santeri ollut…»
Kun Jussi niin mielellään lupasi lähteä mukaan, alkoi Saalkreenikin uskoa, että miehellä taisi olla tosi tarkoitus! Ei olisi uskaltanut muutoin noin valehdella! Ja olihan tapahtunut tämmöistä ennenkin takavuosina. Kerrankin oli Makon kylästä muuan mies, Köykky-Jaakko, tullut ilmoittamaan, että Viikluntiin tuodaan seuraavana yönä voita koko kuorma… Niin oli tuotukin, ja hyvän takavarikon silloin saivat…
Mutta jos tämä nyt olisi totta, mitä Jussi kertoi, että neljä kuormaa… ja kalliita tavaroita… ja hyvät hevoset siihen…
Hän alkoi puhutella Jussia ystävällisemmin, tarjosipa sikaarejakin.
Fynke ja myöskin iso, uusi tullimies ottivat osaa keskusteluun.
Saalkreeni tahtoi vielä tietää, mistä Jussi oli niin pahasti suuttunut Palomäen Santerille. Jussi antoi kiitettävän selityksen ja vakuutti vielä moneen kertaan, että puolen yön aikana tulevat… Tiesi senkin, että Rantalan heinäladon ohi oli jo tie valmiina…
Ja lopuksi Jussi rukoili itkusilmin, väräjävällä äänellä, etteivät vain tullimiehet vahingossakaan antaisi häntä ilmi…
»Santeri epäilemättä tappaisi minut… siksi sydämetön hän on ja julma.»
Mutta kunniansa kautta vakuuttivat tullimiehet, etteivät missään tapauksessa hiiskuisi sanaakaan Jussista.
Ja nyt he kaikki uskoivat Jussin puhuvan täyttä totta ja olivat hyvillään.
Sitten he kyselivät Jussilta, tiesikö hän mitään Jafetin pihalla tapahtuneesta varkaudesta — siinä olisi ansa Santerille, sanoivat, — ja tiedustelivat Oinas-Matistakin. Mutta Jussi ei sanonut niistä mitään tietävänsä. Hän ja Santeri olivat kaiken syksyä olleet vihoissa toisilleen eikä hän muuta tiennyt noista jutuista kuin sen, mitä oli kuullut kylällä puhuttavan.
Ja sikaaria poltellen he juttelivat myöhään iltaan.
* * * * *
Ennen puolta yötä he läksivät hiihtelemään Käkisaareen päin. Jussi kulki edellä, Saalkreeni hänen jäljessään ja viimeisenä Fynke. Sillä uusi tullimies, joka oli kaikkein vankin ja luonnostaan raudanrohkea, ei seurannutkaan Käkisaareen. He olivat keskenään asiaa miettineet, että uusi tullimies ei lähdekään Käkisaareen, vaan Lampan heinälatoon, vainion laitaan, vartioimaan. Voisihan näet käydä niinkin, etteivät kavaltajat panisi tavaroita heinälatoon, vaan kätkisivät jonnekin muualle…
»Se on oikein, mutta heinälatoon ne pannaan», sanoi Jussi. »Isolle-Liisalle oli Joonas selittänyt, että hän ajaa siitä ladosta heiniä vähemmäksi, jotta tavarat mahtuvat.»
Ja Saalkreeni oli tänään todellakin nähnyt Joonaan noutavan heiniä vainioladosta.
Jussi puhui siis totta.
Pakkas-yö oli, taivas oli täynnä tähtiä, mutta revontulet eivät tänä yönä syttyneetkään, niin että oli jotenkin pimeä.
Halki väylää he hiihtelivät Käkisaarta kohden. Lampassakin oli jo sammutettu tulet, eikä Suomenkaan puolelta mistään näkynyt tulia. Verkalleen Jussi hiihteli edellä, ja kun Saalkreeni jotakin kysyi, seisahtui hän selittymään ja muisti aina rukoilla, etteivät vain häntä ilmiantaisi. Jopa viimein, kun jo noustiin joelta saareen, tuumaili, että kaiketi nyt tullimiehet antaisivat pienen palkinnon hänelle, köyhälle miehelle… kun nyt niin ison saaliin saisivat… neljä kuormaa ja kalliita tavaroita… nisujauhojakin kuorman…
Luvattiin antaa, jos nyt vain nähtäisiin poikkituotavan.
»Tuossa nyt on Rantalan lato!» sanoi Jussi, kun olivat päässeet likelle latoa.
Siitä menikin ihan ladon vieritse tie, jota pitkin nähtävästi oli paljon kuljettu. He kätkivät suksensa ladon seinälle, siirsivät vähän ikkunalautoja syrjään ja kiipesivät sisälle latoon, joka oli puolillaan heiniä. Sinne he asettuivat pitkäkseen ja juttelivat.
»Yö alkaa olla puolessa», sanoi Saalkreeni, joka tulitikun valossa katsoi kelloansa.
»Pian tulevat, jos tulevat», vakuutti Jussi.
»Niin… jos tulevat… Et taidakaan olla varma», ärähti Saalkreeni
Jussille.
»Kyllä tulevat… St!… Mikä se oli?»
Kaikki kuuntelivat.
Kuului kuin olisi joku hiihtänyt edempänä.
»Santerilla on vakoojia saaressa», arveli Saalkreeni.
Saattaa hyvinkin olla… Olipa hyvä, että menimme latoon sisälle», arveli Jussikin.
Mutta kuu he taas olivat hetken aikaa hiljaa ja kuuntelivat, alkoi Suomen puolelta päin kuulua reenjalasten kitinää. Selvästi siellä joku ajoi saarta ja latoa kohden, mutta mitään ei vielä näkynyt.
»Nyt tulevat!» kuiskasi Jussi.
Jos onkin vain joku heinännoutaja», epäili Saalkreeni.
Ei öisin heiniä noudeta», vakuutti Jussi. »Santerin joukkoa se on… niin uskon…»
Hetken päästä kuului hyvin jo hevosen kävelykin ja rislan ritinä, kun se pakkasessa liitteissään rääkyi…
Saalkreeni ja Fynke kapusivat ihan ikkunan pieleen, paremmin nähdäkseen, sillä tie kulki ikkunan ohi…
Tulija oli jo lähellä, eikä hevosella ollut minkäänlaista tiukua, jonka puute myös oli tavallista tullikavaltajille. Korkea näytti kuorma olevan, ja mies istui kuin pilvissä sen päällä. Kävelyä hän ajoi ja oli tuossa juuri tulossa ladon nurkalle…
Silloin Jussi rykäisi.
»Mitä helvettiä sinä alat rykiä!» noitui hänelle Saalkreeni.
Silloin kulkija oli juuri vieressä ja istui selin latoon päin, mutta kaikki tunsivat aivan varmasti, että se oli Palomäen Santeri.
Saalkreenilla syhyivät jo kynnet, ja hän puhui hampaittensa välistä.
»Siinä oli ensimmäinen kuorma», sanoi Jussi hyvillään. »Puhuinko valetta?»
»Totta olet puhunut. Mutta eipäs muita kuormia tulekaan», epäili
Saalkreeni ja aikoi jo lähteä Santerin perään.
»Odottakaa hetkinen… kyllä ne tulevat, saatte paljon enemmän!» kehoitteli Jussi.
Ja kun he lakkasivat puhelemasta, kuului selvästi, että monella hevosella ajettiin Suomen puolelta päin.
»Nyt ne tulevat!» sanoi Jussi.
Nämä tulijat ajoivatkin hyvää juoksua ja olivat äkkiä ladon luona. Niillä oli matalammat kuormat, ja ajajat olivat nostaneet turkinkauluksensa pystyyn, niin ettei heitä tunnettu. Ei sanonut Jussikaan tuntevansa.
Heti kun viimeinen hevonen oli mennyt ohitse, yritti Saalkreeni lähteä, mutta Fynke kielsi, ettei vielä…
Molemmat olivat niin hyvillään, että vapisivat, ja Saalkreeni pisti setelirahan Jussin käteen — vaivain palkkioksi.
»Nyt ei muuta kuin hiihdätte suoraa päätä Lampan ladolle»… selitti
Jussi.
»Kyllä me tämän asian hoidamme!» vakuutti Saalkreeni.
Jussi rukoili vieläkin, etteivät vain hänestä mitään mainitsisi…
Kiireesti he ottivat suksensa ladon seinältä. Jussi lähti kovasti hiihtämään Suomen puolelle, mutta ilosta hytkyvin mielin samosivat tullimiehetkin, turkit auki reuhtoen, Lampalle päin suoraan, entistä suksenlatua noudattamatta.
Paikoittain sukset vaipuivat syvälle pehmeään pakkasen puremaan lumeen, ja se hidastutti kulkua, varsinkin kun turkit tekivät hiihtäessä haittaa. Mutta nuoria miehiä kun olivat, he lykkäsivät lujasti, sillä olihan varma, suuri saalis tiedossa — niinkuin hyllyltä otettava.
He kaarsivat Lampan kartanon, siten oikaisten taivalta ja pikemmin joutuakseen heinäladon luokse vainion laitaan.
Oltiin jo hyvin lähellä, jotta olisi pitänyt alkaa kuulua liikettä ladolta ja jotakin näkyäkin.
Mutta mitään ei kuulunut eikä liioin näkynytkään. Ei näkynyt
Jönssoniakaan — isoa tullimiestä…
He seisahtuivat likelle latoa. Siinä näkyi suksenjälkiä, jotka varmaan olivat jääneet Jönssonin suksista.
Mitään ei kuulunut. Ja kavaltajain olisi jo pitänyt hyvinkin ehtiä tänne asti.
Saalkreeni puhalsi pilliinsä. Silloin kuului samanlainen vastaus metsänreunasta, ladon takaa. Ja pian ilmestyi Jönsson suksineen toisten luo.
»Eikö ole kuulunut mitään?» kysyi Saalkreeni hätäisesti.
»Ei mitään ole kuulunut eikä ketään näkynyt liikkeellä!»
»He ovat sitten ajaneet suoraan Lampan pihaan!» päätti Saalkreeni.
Sen pitemmälle he eivät keskustelleet, vaan lähtivät pyrynä hiihtämään
Lampalle.
Mutta kun he pääsivät pihalle, ei siellä liikkunut ketään. Talo oli aivan pimeänä ja kaikki ovet kiinni. Näytti siltä, että Lampalla nukuttiin niinkuin rauhallisessa talossa ainakin.
»Mitä tämä merkitsee?» puuskui Saalkreeni. »Onkohan se lurjus ja heittiö Joonas kotona?»
»Niin… se olisi hyvä tietää», sanoivat toisetkin, mutta kaikkien hämmästys näytti olevan suuri.
He menivät pirtin puolelle, missä tiesivät Joonaan nukkuvan. Takoivat oveen ja ikkunoihin ja pyysivät päästä sisälle.
Pitkän ajan perästä kuului sisältä liikettä ja ovien aukomista ja kolinaa. Joonas ilmestyi alushousuillaan ovelle ja kirosi kysyen, kutka siellä semmoista meteliä pitivät.
»Me täällä olemme», vastasi Saalkreeni kaikkien puolesta.
»Mitä on asiaa?» liuskasi Joonas kiukkuiselta äänellä.
Niin, mitä heillä olikaan asiaa!
Ei ollutkaan selvillä, mitä sanoisi, kun tapasivat Joonaan yösijalta.
Kun he eivät virkkaneet mitään, paiskasi Joonas oven kiinni ja murahti:
»Painukaa helvettiin ihmisiä herättelemästä…»
He jäivät hetkiseksi neuvottomina seisomaan pihalle, pakkas-yöhön.
»Perhana!» noitui Saalkreeni omasta ja toistenkin puolesta.
Kamala aavistus, että heitä sittenkin oli petetty, lensi Saalkreenin mieleen. Mutta tämä oli ennenkuulumatonta!
Hän raivostui siinä itselleen ja koko maailmalle, mutta hätä keksii keinoja, eikä ollut aikaa hukata yhtään minuuttia. Tullikavaltajat eivät olleetkaan ajaneet Lampalle, vaan alaspäin!
Oliko tämä kaikki keksittyä ja oliko Ranta-Jussi sittenkin heitä puijannut…
Niinkuin se, joka ei oikein käsitä, mitä on tehtävä, kun on tulinen kiire, lähtivät kaikki kolme hiihtämään maantielle ja sitä pitkin alaspäin. Saalkreeni hiihti edellä, Jönsson kaahotti turkki auki perässä, ihan kantapäillä; mutta vähän jäljempänä heistä ahersi Fynke kuin riivattu koettaen pysyä mukana, sillä hän oli huonompi hiihtäjä kuin toiset.
Niin he hiihtivät tulisissa ajatuksissa pakkas-yössä. Saalkreeni uskoi, että kavaltajat, kun he kerran olivat onnellisesti päässeet Ruotsin puolen maantielle, kääntyvätkin menemään alas päin, uskaltamatta tulla suoraan Lampalle. Ja samassa juolahti hänen päähänsä, että ehkä kavaltajilla oli jossakin läheisessä kylän talossa paikka, johon tavarat ensiksi kätkettäisiin.
Sellaiseksi paikaksi hän uskoi Lassilan riihtä, joka oli metsän laidassa puolen penikulman päässä Lampalta. Lassila oli näet Lampan veli, ja Saalkreeni tiesi veljeksillä olevan yhteisiä tavaroitakin Suomen puolella.
Sinnepäin he siis hiihtivät tulista vauhtia ohi Kortesuon tienhaaran, joka Lehmikankaan kohdalta poikkesi metsään ja josta kavaltajat olivat kääntäneet…
He toivoivat jonkun kulkijan, rahtimiehen tai kyydillä ajavan, tulevan vastaansa, jotta saisivat tietää, oliko ehkä kuormahevosia näkynyt liikkeellä. Mutta vastaantulijoita ei kuulunut, ja pian he olivat taipaleen päässä.
Mutta kun he pääsivät Lassilan riihen kohdalle, joka oli joen puolella tietä, rantametsän laidassa, ei mitään näkynyt, eikä riihelle ollut yhtään jälkeäkään.
Epätoivoissaan he seisahtuivat tielle palavissaan ja väsyksissä ja kirosivat kukin niin paljon kuin suusta ehti tulla.
Kenen syy tämä oli?
Ei oikein osattu syyttää Ranta-Jussiakaan. Omaa tyhmyyttään he kirosivat, kun eivät heti Rantalan ladolta lähteneet jäljestä hiihtämään, vaan riensivät kuin hullut ensiksi Lampalle.
Mutta koko yön he kuitenkin hiihtelivät Lampan ympäristöllä ja poistuivat vasta sitten kun Iso-Joonas aamulla varhain meni talliin.