VII
Aavistamatta tuli Lampalle tieto, että Santeri oli pantu kiinni ja lähetetty linnaan välikäräjiä odottamaan.
Jo samana päivänä oli siitä tuotu sana Lampalle, ja koska se myös tiedettiin muualla.
Uutisen kuultuaan Lamppa kirosi ja käveli koko päivän eikä kärsinyt ketään puheillaan; toisena päivänä hän joi ja pauhasi Tiltalle ja potki Joonasta, mutta kolmantena päivänä hän oli sairas ja synkkä ja kulki itkien konttorissaan. Sillä kaiken muun lisäksi hän sai haasteen viinanmyynnistä ja monivuotisesta tullipetoksesta.
Eräänä iltana piti Joonaan lähteä käskemään Ranta-Jussia hänen puheilleen.
Silloin oli kevät ja hangen aika, tikkatiekin pohotti jo likaisenmustalta, ja kinosten harjat olivat pudonneet matalammiksi.
Keväthankea pitkin Joonas palasi iltahämyssä Jussin kanssa.
Patruuna puhutteli Jussia ystävällisesti, ikäänkuin olisi saanut taloonsa sukulaisen. Viimeksi hän oli nähnyt Jussin syysmunakan aikana.
Mitä nyt -kuului Suomen puolelle?
Jussin piti selittää juurta jaksain kaikki mitä tiesi. Patruuna käveli edestakaisin poltellen sikaaria ja kysellen. Jussi istui konttorin pöydän päässä ja teki selvää kaikista tullikavallusasioista ja tästä viimeisestä ryöstöstä, josta patruunalle koitui niin suuri vahinko ja Santeri oli pantu kiinni.
»Kumma mies se Santeri, kun ei minua uskonut», puheli Jussi alakuloisella äänellä. »Minä kehotin lähtemään varalta pois… mutta hän ei uskonut, että saataisiin todistajia. Mutta kun se Jönssonkin pääsi todistamaan, vaikka luultiin, ettei pääse, niin kummako sitten oli…»
»Joo, mutta kun ne tulevat käräjille, niin eivät tiedä puoltakaan. Irti lasketaan Santeri… Odotappa, jahka välikäräjät tulevat», tuumi patruuna vielä toivoen.
Jussi näytti epäilevän.
»Ei sitä miestä niinkään tuomita siitä, mitä yksi ja toinen on ollut näkevinään», vahvisti patruuna omaa uskoaan.
»Kumma mies kuitenkin… Muita osasi toimittaa meren taakse, kun ymmärsi hädän tulevan, mutta itse ei älynnyt lähteä», sanoi siihen Jussi, äänessä epäilys.
Patruuna ei ollut kuullutkaan mitä jälestäpäin oli tullut ilmi, ei tiennyt, mitä Kolukankaan isäntä oli poliisitutkinnossa todistanut, eikä sitäkään, että Santerin kintaat olivat löytyneet tappelupaikalta. Mutta nyt sen Jussilta kuultuaan hän oli hyvän aikaa ääneti ja sanoi viimein:
»Jaa, mutta…»
Mutta siihen hän ei tiennytkään jatkaa. Käveli vain edestakaisin ja veti sikaarista savuja.
»Olisipa ollut se Rämä-Heikki joutilaampi mies linnaan kuin Santeri», sanoi hän sitten.
»Olisi kyllä joutanut, eikä papinkirja olisi siitä paljoa huonommaksi mennyt», myönsi Jussikin.
Patruuna vetäisi kuin vihapäissään sikaaria ja jatkoi:
»Sillä muutoin tästä ei tule mitään. Eiväthän ne enää uskalla tänne tulla tyhjinäkään Suomen puolelta. Pelkäävät mokomia rakkareita… Mutta sen minä sanon, että… Jo se oli sentään onneton juttu, että noin piti käydä…»
»Santerikin oli ollut sinä yönä vähän liiemmältä ryypyissä… siinäkin
Kalliosaaren luona olivat niin huutaneet ja mellastaneet…»
»Niin, ja nyt tavarat kuitenkin joutuivat tullimiesten käsiin…»
»Niin kävi…»
»Olisi pitänyt toimittaa ne tänne heti seuraavana päivänä!»
»Niinpä tietenkin. Mutta kuka silloin uskalsi lähteä?»
»Sepä se… kuka uskalsi lähteä!»
»Niin…»
»Mutta silloin juuri olisi pitänytkin uskaltaa! Joonas-lorvia minä kehoitin, mutta eihän hänestä, jänishoususta, ole mihinkään.»
Taas patruuna veti pitkiä savuja ja puhui sitten Jussille pauhaavalla äänellä:
»Niin on ollut kuin kuollutta kaupankäynti näinä viikkoina. Ei näy
Suomen puoleltakaan ostajia kuin joskus…»
Sitten hän äkkiä seisahtui Jussin eteen ja kysyi:
»Kuinka sinä luulet Santerille käyvän? Pääseekö irti vai ei?»
»En minä usko irti pääsevän…»
»Mistä sinä sen niin varmaan tiedät?»
»Poliisi sanoi, ja kuritushuonetta kuuluu tulevan.»
Patruuna kivahti:
»Teidän poliisinne! Mutta tiedätkö, onko Suomen puolelta ketään haastettu todistajaksi minun viinanmyyntiasiaani?»
Ei ollut vielä ainakaan kuulunut.
Patruuna noitui. Sitten hän taas tiedusti:
»Milloin ne ovatkaan, ne välikäräjät?»
»Vasta toukokuun kahdentenakymmenentenä päivänä.»
Jussi aikoi lähteä.
»Tilta hoi, tuo tälle Ranta-Jussille vähän», huusi patruuna puotiin.
Jussi ymmärsi, mitä patruuna aikoi tarjota. Hyvilleen tullen hän istahti uudestaan.
»Tässä aikovat hävittää yhteen rykelmään kaikki! Mutta sen minä sanon, että jahka sieltä Santeri tulee kotiin, niin…»
»Niinpä tietenkin!» myönsi Jussi, jolle Tilta toi juomalasillisen konjakkia. Sen tyhjennettyään Jussi ymmärsi kiittää ja lähteä.
Patruuna jäi yksin.
Hirveän ikävältä hänestä tuntui olo ja elämä. Ei mikään näyttänyt enää menestyvän, ja vaurioita tuli toinen toisensa perään.
Tämä talvi oli ollut onneton kaikin puolin, ja nyt viimeiseksi tämä
Santerin asia… Hän oli näinä vuosina niin tottunut luottamaan
Santeriin, ettei itse tarvinnet huolehtia mistään.
Ja laskiessaan yhteen tämäntalvelliset hommansa ja tullikavalluksissa syntyneet voitot ja tappiot hän huomasi, että oli tullut suuri vahinko. Oinas-Matin Amerikkaan meno, sitten Santerille puhtaat rahat hevosesta ja muita kuluja, ja nyt Taavolan Kallen matka ja viisi kuormaa tavaraa, jotka tekivät yli neljäntuhannen kruunun…
— Ja vielä haasteet tullipetoksista ja viinanmyynnistä, — mietiskeli hän. — Mutta niistä minä selviän kuin Päkvalli puserosta. Sillä kuka on nähnyt minut istumassa kuorman päällä Suomen puolelta tullessa? Vastaus: ei kukaan. Kuka minulta, olkoon ruotsin- tai suomenpuolelainen, on ostanut viinaa, konjakkia tai punssia? Vastaus taas: ei kukaan. Olenpa sen verran ollut varovainen. Mutta Tilta ja Joonas saavat vastata. Piru vieköön… piru vieköön kaikki! Hulluksi tässä tulee ihminen!
Juuri kun patruuna näin mietiskeli asioitaan, koputettiin ovelle. Eikä siinä odotettu patruunan vastausta, vaan neljä tullimiestä astui konttoriin.
»Mitäs nyt ollaan hakemassa, jos saan luvan herroilta kysyä?» tiuskasi
Lamppa heti.
He selittivät tahtovansa — ja heillä oli siihen oikeus — pitää kotitarkastusta, sattuisiko talossa olemaan rajan yli tuotua tullaamatonta tavaraa.
Saalkreeni ja Jönsson seisoivat etumaisina. Jönsson oli melkein yhtä pitkä ja paksu kuin patruunakin.
»Ei siitä tule mitään!» karjaisi Lamppa niin että huone tärisi. »Ulos minun huoneestani!»
He tahtoivat saada makasiinin avaimen, muutoin uhkasivat särkeä lukot.
»Ulos kiireesti!» huusi patruuna vihan vimmassa ja tarttui jo Jönssonin kaulukseen.
Vastaan panematta tullimiehet poistuivat, mutta menivät suoraan makasiinin luo ja alkoivat murtaa ovea auki.
Patruuna katseli ikkunasta heidän hommaansa ja hoki hädissänsä:
»Kun olisi Santeri täällä… kyllä hän jotakin keksisi. Varjelkoon, nyt särkevät oven, ja siellä on paperosseja ja lehtitupakkaa ja hevosvaljaita Åströmin tehtaasta yli tuhannen kruunun arvosta… Tilta, hoi! Joonas, hoi! Mene… Missä helvetissä se Tiltakin… Voi, minä ihan läkähdyn!»
Hän rynnisti portaille ja siitä pihalle, avopäin, sammunut sikaari toisessa suupielessä, ja huusi:
»Ampukaa noita ryöväreitä ja roistoja! Missä Joonas on?»
Hän palasi huutaen konttoriin, mutta alkoi voida niin pahoin, että tuskin Tiltan avulla pääsi vuoteeseen, jossa hiljakseen valitteli Tiltan häntä hoivatessa.
Mutta makasiinissa tullimiehet tekivät selvää ja ottivat kaikki, minkä tiesivät olevan rullaamatta tuotua. Ja paljon sieltä löytyikin.
* * * * *
Itkusilmin puuhaili kotonansa Palomäen emäntä. Hän oli nyt entistään harvasanaisempi, silmäluomet aina punaisina. Renki Uptan, jota sanottiin Uptoksi, teki talon töitä, ja joskus, kun oli suurempaa hommaa, oli Ranta-Jussi päiväläisenä. Mutta vähäpuheisia he olivat kaikki, ja koko talo tuntui kuin kuolleelta. Eipä soittanut suutaan Iso-Liisakaan, joka mökiltään hiihtäen joka aamu kävi Palomäestä noutamassa pytyllisen piimää. Musta piippu suussa hän hiihteli, ja kun hän joutui emännän kanssa yhteen, ei heidän keskensä vaihdeltu sanaakaan.
Harmaan ikävää oli koko talon elämä.
Mutta sitä enemmän puhuttiin kylällä Santerin asiasta, toiset ennustivat pahaa ja toiset toivoivat, että hän pääsisi irti, kun ei ollut kylliksi todistuksia.
Ranta-Jussi kuunteli näitä puheita ja painoi mieleensä, jotta tietäisi patruunalle kertoa.
Usein Jussilla nyt olikin asiaa Lampalle, ja joskus sattui myös Iso-Liisa sinne hulmuten hiihtämään keväthankea pitkin. Ylimaalaisia kulki paljon rantamailla ja heille Jussi ja Iso-Liisa minkä mitäkin pienempää tavaraa kavalsivat Lampalta, etupäässä kuitenkin konjakkia ja viinaa. Suomen puolen rajavartiosto oli vähälukuinen, ja laukussaan Jussi ja Liisa toivat mitä sopi kulloinkin. Joskus Jussi kuitenkin, kun sattui isompi tilaus, otti kelkan, latoi siihen tuomisensa ja hiihteli yön aikana mökilleen.
Mutta pienennyt oli liike sittenkin Lampalla, eikä sieltä enää annettu kenellekään muulle väkeviä kuin Jussille ja Isolle-Liisalle. Rämä-Heikki oli myös lähtenyt hyvillä mielin ylimaalaisten asialle, mutta ei annettukaan — tyhjänä sai palata.
Patruuna oli tullimiesten tekemän kotitarkastuksen jälkeen vuoteen omana, ja ihmiset kertoivat hänen käyvän huonosti. Ei pääsisi sakoilla, joutuisi linnaan, — niin sanottiin.
Näin kului sitten kevät, ja kesä alkoi tehdä tuloaan. Pitkät päivät oli ollut kaikilla, jotka odottivat Santeria ja välikäräjäpäivää, mutta kaikkein pisin oli aika patruunalle.
Häntä rasittivat monet huolet. Omat asiat menivät nyt päin seiniä, mutta vielä hän kuitenkin uskoi niistä selviävänsä, sittenkun pääsisi Santerin kanssa yksissä tuumin niistä puhelemaan. Sillä hänestä tuntui, ettei hän pystyisi mihinkään hommaan, ennenkuin saisi luotettavan kumppanin.
Huonommaksi oli käynyt Ranta-Jussinkin olo, ja hänen oli jo täytynyt kulkea kylässä töissä, eikä kahvipannua enää kannattanut aina lämpimänä pitää. Hyvinä päivinä hän ei ollut osannut säästää enempää kuin Iso-Liisakaan.
Molemmilta olivat rasvaiset eväät loppuneet.
Mutta välikäräjäpäivä läheni yhä, ja siitä puhuttiin pitkin jokivartta. Ja vaikka kaikki tiesivät, että jos olisi oikein ahtaalle pantu ja päivänvaloon tuotu kaikki se, mitä yön aikana oli hommailtu, ei olisi montakaan miestä jäänyt saamatta tullikavalluksesta sakkoa, jos ei juuri vankeutta, tuntui Santerin kohtalo kuitenkin useiden mielestä hyvin ansaitulta.
Päivää ennen välikäräjiä oli patruuna lähettänyt sanan Ranta-Jussille, että piti tulla käymään Lampalla.
Joki oli luonut jäänsä, ja kevättulva riehui parhaallaan. Jussin mökki oli ihan veden vieressä, ja hän piteli pirttinsä rantanurkassa pientä uistinvenettään kiinni.
Iso-Liisa sattui olemaan liikkeellä ja poikkesi Jussin pirtille puhelemaan. Osui juuri tulemaan silloin, kun Jussi väänsi uusia hankavitsoja koivunvesoista, poikki lähteäkseen.
Liisa tahtoi tulla mukaan, sanoi olevan vähän asiaakin kauppiaalle.
»Onpa hyvä, että lähdet kumppaniksi, perämieheksi, kun joki on näin rajuna ja tulvillaan», sanoi Jussi ja työnsi pienen kaksioitansa vesille.
Tullimiehiä ei näkynyt liikkeellä, ja Lampan pihallakin oli hiljaista.
Liisa meni pirtin puolelle Joonasta puhuttelemaan, mutta Jussi nousi suoraan konttoriin.
Patruuna näytti laihtuneen ja oli hyvin kalpea.
»No huomenna ne välikäräjät siis ovat», sanoi hän.
»Niin ovat», myönsi Jussi.
»Onkohan Santeri pantu rautoihin?»
»Niin on kerrottu.»
»Onkohan kirjoittanut emännälle?»
»Sanoi se Upto, että on tullut kirje emännälle, mutta emäntä ei ole kertonut kenellekään, mitä kirje sisälsi.»
»Vai niin… Kumma, kun ei ole minulle mitään…»
Patruuna mietti pitkän aikaa, virkkoi sitten:
»Vie sinä paljon terveisiä Santerille ja sano, ettei tässä ole hauska minunkaan, ja anna tuo kori hänelle… siinä on vähän suumakeaa, että hänellä mieli edes hiukan rohkaistuisi, kun pitää oikeuden edessä seisoa…»
»Kyllä tulee perille.»
»Se lienee kovanpuoleista, kun raudoissa kuljetetaan rikkaan talon isäntää…»
»Olen minäkin sitä maistanut Mutta luulen siinä olevan sentään kestämistä, vaikka Santeri onkin lujapäinen mies.»
Patruuna vaipui taas omiin mietteisiinsä eikä enää mitään virkkanut, kun Jussi hyvästeli ja poistui.