IV.
Korkeiden, kallioisten vaarain välissä on yksinäinen tunturijärvi; sen saivovedessä kalat lyövät leikkiään ja pintaan ympäröivät tunturit luovat varjojansa. Kummallinen järvi sydänmaan kiveliössä!
Se on kuin avonainen silmä, joka ei uskalla ummistua, vaan valvoo ja varjelee erämaan rauhaa. Yksin unhottunut tänne keskelle lyömätöntä kiveliötä. Suuret porolaumat ovat kohonneet tunturien harjoille, kun alas laaksoon porottaa Lapin helteinen päivä raukaisevasti. Rannoilla ja alimmilla vuorten rinteillä vihoittavat koivut, mutta ylempänä paistaa kylmä kallion kylki köyhänä ja alastomana. Joku vaivainen männyn köykkyrä on itsepäisesti kasvanut kallioiden lomiin ja elää siinä kituliasta, kylmää, kolkkoa elämäänsä, kallellaan keljottaen alas laaksoon päin.
Järven rannalla on lappalaisten kalakota, vaivaiskoivujen keskellä, mutta kalanpyytäjiä siinä ei nyt näy. Vastakkaisen rannan polkua pitkin, joka laskee jyrkkänä järveen ja tulee asutuilta mailta, kävelee kaksi henkilöä, Waltteri ja Eila.
He pysähtyivät järven rantaan, jonka hiekkapohja välkkyy syvältä saivoveden läpi. Rantahiekkaan loppuu polku, veden rajaan kadoten.
"Tämä se nyt on Kärmejärvi, josta sinulle olen puhunut. Tuolta siintää kota toiselta rannalta; sinne sytytämme nuotion ja paistamme kaloja", sanoo Eila, kun he ehtivät järven rantaan.
Waltteri ei oikeastaan kuule eikä näe mitään. Hän elää hurmaantuneena Eilan suloudesta, elää kuin taivaassa, unhottaen kaiken muun. Hän näkee Eilan solakan varren, jota ainoastaan keveä puku peittää, loistavat kasvot ja viehkeät silmät, joiden loisto ja ilme ikäänkuin imeytyy hänen sieluunsa, eikä hän tiedä itsekään, mikä häntä vaivaa. On kuin lumouksissa, mistä ei tee mieli irtaantua.
"Vieläkin ihmettelen, että sinut löysin, Eilaseni, lintuseni, rakastettuni", saa hän sanotuksi ja laskee kätensä Eilan kaulaan.
Eilan suuret, tummat silmät säkenöivät, hänen kasvoilleen ilmestyy herttainen hymy, kun hän katsoo Waltteriin ja kertoo:
"Et sinä minua koskaan olisi löytänyt, et ikänäsi enää minua nähnyt, ellen olisi itse sinua hakenut. Miksi sinua hain ja miksi sinua ikävöin? Miksi ei lakannut äänesi koskaan korvissani soimasta? Miksen unohtanut hahmoasi ja vartesi pituutta? Miksi jäi muhkea muotosi mieleeni ja kuvasi kaunis sydämeeni? Sen vuoksi, että minä rakastan sinua, enkä huoli mistään muusta. Pitkät yöt olit mielessäni, lyhyet päivät… aina… aina… Et usko — mutta minun korvissani soi lakkaamatta äänesi, ja öin päivin muistin silmiäsi ja hiuksiasi… Ja minä toivoin talvea ja pakkasöitä, että saisin sinua hoivata ja lämmittää…"
"Ja minä muistin sinua samalla tavalla, eikä ollut minullakaan rauhaa yöllä eikä päivällä… Sinä hurmasit minut heti…"
He työnsivät vesille veneen, joka oli kulkijain varalta jätetty järvelle. Eila istuutui soutamaan, Waltteri peräkeulaan.
Yö oli. Lapin yö, jona ei päivä laske. Tunturien huipuilla hyppelivät nytkin päivän säteet, ja sen kiilto kirkasti järven pintaa…
Kummallisen raukea onnen tunne valtasi Waltterin, niin outo ja omituinen, ettei hän koskaan semmoista ollut uskonut ihmisrinnassa voivan syttyäkään. Soutaessa Eilan povi kohosi täyteläisen kiihottavasti, ja pitkä, musta palmikko riippui rennosti yli rinnan kukkulain… Korkea jalkapöytä sopi somasti näkymään, kun jalka potkaisi veneenkaaren laitaan…
Sanatonna häntä Waltteri katseli… katseli… Yhä villimpi riemu täytti hänen olemuksensa, ja yhä himmeämmiksi kävivät entiset muistot… kaikki, koko entinen viheliäinen elämä, lempineen ja lupauksineen. Mitä oli se kahlehdittu elämä siellä pääkaupungissa? Valetta ja varjoa todellisen terveen elämän rinnalla! Mikä ääretön ero! Siellä kauheaa kohteliaisuutta, valetta suussa ja sydämessä! Täällä rennon vapaata ja luonnollista, ihaninta todellisuutta suuren sydänmaan sydämessä.
"Mieleni on aina tehnyt tänne Lappiin, on tuntunut, että tänne ikävöin, vaikken koskaan osannut aavistaa, että sinut täällä kohtaisin", lausui Waltteri kuin itsekseen.
"Nyt me olemme täällä kahden. Ei ole ihmisiä kuin penikulmain päässä. Sano minulle, kaunis mies, etelän valkoverinen poika, miksi minua turvatonta ja orpoa rakastat?" virkkoi Eila hymyssä suin.
"Minä sanon sen kohta, selitän sinulle kaikki. En sinulta mitään salaa, sillä minä tunnen, että koko olentoni on sinun vallassasi. Ja vaikka maailma ja ihmiset mitä puhuisivat, ja vaikka minun pitäisi leipäni leikata kuivasta kalliosta, en minä sinusta luovu…"
Eilan hellä mieli kuohahti, melkein tiedottomana heitti hän airot käsistään, ratkesi itkuun ja nyyhki: "Niin… niin, sillä lailla minäkin sinua rakastan…"
He nousivat maihin kodan luona, missä oli kuivaa hiekkarantaa laajalti. Vetivät yksissä tuumin veneen vasituisille teloilleen, ja Eila alkoi kerätä risuja nuotiota varten. Hän liikkui somasti ja sukkelaan niinkuin toimii se, joka on kaiken ikänsä elänyt kiveliössä ja oppinut hallitsemaan tulta ja vettä. Räiskien katkeilivat kuivat risut hänen sievien käsiensä välissä, ja pian loimusi iloinen tuli rantahiekalla.
Waltteri laskeusi lähelle tulta pitkäkseen, valiten mukavan mättään päänpohjakseen, ja mieli onnellisissa mietteissä hän katseli Eilan hommia.
Sitten talven, kun hän saapui tänne Lapin porstuaan, oli hän elänyt kummallista elämää. Silloin jo, kun he ensi kerran Eilan kanssa poroilla ajoivat, oli hän Eilaan rakastunut. Ensin oli hän koettanut vastustaa tunteitaan, muistellen kotiaan, vanhempiaan ja — lupauksiaan. Mutta mitä loitommaksi he Eilan kanssa pääsivät asutuilta seuduilta ja mitä purevammaksi pakkanen kävi, sitä suuremmaksi kasvoi hänen tunteensa ja sitä ihmeellisemmäksi se maailma, jonka hänen haaveksiva mielensä loi. Mikä estäisi häntä rakastamasta Eilaa elämässä ja kuolemassa? Mikä estäisi häntä asettumasta tänne pakkaseen ja unholaan viettämään elämäänsä rakkaudessa hautaan asti?
Silloin oli hän sen jo Eilalle sanonut, mutta Eila oli vain hymyillyt… hymyillyt tuota kummallista hymyä, jossa ilmeni iloa ja surua sekaisin ja joka teki Waltterin mielen sekä pulpahtavan iloiseksi että odottavan suruiseksi.
Mättäällä maatessaan hän nyt muisteli talvellisia kohtauksiaan Eilan kanssa. Ei hän koskaan ollut osannut ajatella, ei edes kaukaisena haaveena toivoa, että hän täältä kylmästä Lapista löytäisi semmoisen tytön, jossa oli yhdistettynä kaikki ruumiilliset viehkeydet, mitä rohkeinkaan mielikuvitus voi luoda, ja jonka sielu ja sydän olivat niin hohtavan puhtaat, niin silkin hienot ja läpikuultavat kuin nyt on tuo pyörryttävän korkea kesän taivas, ja revontulten loimo tähdettömänä yönä…
Miksei hän saisi rakastaa Eilaa nuoren sydämensä koko lämmöllä? Mitä tarvitsisi hänen huolia siitä, jos maailma ja ihmiset leimaisivatkin hänet joutavaksi haaveksijaksi? Niinkö ne luulivat ne kevytmieliset, irstaat toverit iloisessa pääkaupungissa, ettei puhdasta, ihaninta lempeä voi syttyä sivistymätöntäkin neitoa kohtaan? Ne suuresti erehtyivät, taikka heidän sielunsa ja sydämensä oli niin likainen, etteivät he uskoneet puhdasta olevankaan…
Taikka hän itse oli erilainen kuin muut ihmiset, hän mietiskeli. Häntä eivät olleet koskaan miellyttäneet hurjat illatsut, ja silloinkin kun hän niihin joutui, pieksi katumus mieltä, ja soimasi tunto raskaasti…
Ehkäpä se olikin Eila, joka oli häntä tänne tahtonut! Mistä oli tullut se kummallinen halu, se ihmeellinen ikävä, nähdä näitä raukkoja rajoja ja Lapin taivasta. Oliko ollut sielun syvyydessä joku salainen aavistus Eilasta, kaipuu ja ikävä, joka johti hänet tänne — tänne karuun kiveliöön? Taivaan ja maan välillä sanotaan olevan voimia ja kuiskeita, sielujen yhteyttä, joita ei ihmisjärki ole koskaan selittänyt…
Oli miten oli. Mutta sen hän nyt tunsi, että hän rakasti Eilaa koko sydämensä lämmöllä, eikä hänen tunteissansa ollut ainoastaan rakkautta, vaan myös jotakin selittämätöntä, surunsekaista sääliä orpoa ja kuljeksivaa tyttöä kohtaan, hellää hyvyyttä, joka täytti hänen sielunsa ihanilla unelmilla…
Hän oli varma siitä, että ne olivat parhaimpia tunteita, mitä ihmisrinta milloinkaan kokee…
"Kuules, Eilaseni, nyt sinun pitää minulle kertoa isästäsi; lupasithan tuolla taipaleella tullessamme", sanoi hän, nousten istumaan tulen ääreen.
"Kyllä kerron, — mutta sanoppa minulle vielä yksi asia", vastasi Eila, häärätessään vettä järvestä. "Sanoppa minulle, miksi sinä minua rakastat, vaikka tiedät, että olen oppimaton ja lappalainen, ja vaikka minulla ei ole kotia missään…"
"Siksi minä sinua rakastankin, että olet orpo ja koditon… siksi, että sinä olet kuin lumonnut minut, ja siksi, etten koskaan ole nähnyt semmoista tyttöä kuin sinä… en koskaan…"
"Oletko koskaan rakastanut muita tyttöjä kuin minua? Oletko ollut niin likellä muita kuin minua?"
Eilan ääni värähti hänen sitä kysyessään, ja oli joku syy, jonka vuoksi hän ei nyt voinut katsoa Waltteria silmiin. Odottamatta se tuli Waltterillekin se kysymys, suoraan ja peittelemättä, eikä hänkään uskaltanut nostaa katsettaan Eilaan päin.
Hetken oli Waltteri vaiti, mutta sitten hän sanoi kuin anteeksi pyytäen:
"Olen minä ollutkin, mutta en sillä lailla kuin sinun kanssasi. — Enkä ole koskaan ketään rakastanut sillä lailla kuin sinua. — Miksi sitä tahdot tietää?"
Eila istahti hänen viereensä, käteen tarttui ja kiihkeästi puhui:
"Siksi, että aioin sinulle sanoa mitä olen ajatellut sinusta… Etkö sinä ole ajatellut minusta? Etkö ole miettinyt, että olen ennenkin nähnyt komeita miehiä… Kuule, ystäväni! Minä tunnen miehet paremmin kuin luuletkaan. Minua on moni, moni omaksensa kosinut! Minulla oli mennä talvenakin hyvä tarjous Airiselän lappalaiselta. Mutta en välittänyt hänen kullastaan, sillä minä en häntä rakastanut… Isä olisi tahtonut, mutta minä en… En sallinut hänen koskeakaan itseeni… niin minun mielestäni oli tyly ja äitelä se limosilmäinen lappalainen… hyi! Mutta sinä olet erilainen, olet erilainen kuin kaikki muut herratkin. Sinun sydämesi on hellä ja hyvä, ja sinä olet suora ja vilpitön… Minusta tuntuu, että sinä tunnet niinkuin minäkin… Mutta voisitko sinä nyt minut hylätä ja jättää ja unhottaa… nyt kun olen sinulle kaikki antanut mitä minulla on, kun tiedät, etten koskaan ole ketään rakastanut…"
Eila oli puhuessaan laskenut kätensä Waltterin kaulaan ja katsoi häntä tutkivasti silmiin. Hurmaantuneena Eilan puheesta, kasvojen ilmeestä, koko olennosta, veti Waltteri Eilan syliinsä, suuteli huulia, otsaa, silmiä, ja vakuutti uudelleen kaiken sen, minkä ennenkin oli sanonut sekä itselleen että Eilalle.
"Minä muistan sinun sanasi aina ja iäti", vastasi Eila raukeana.
Tunturijärvi, jonka rannalla Eila ja Waltteri levähtivät, oli kahden laajan pitäjän puolivälissä; sen kautta kulki polku toisesta pitäjästä toiseen. He lähtivät levähdettyään kävelemään polkua, joka kodan luota vei suoraan pohjoiseen. Se nousi järven rannasta tunturin laelle, jolta oli avara näköala kaikille haaroille — laajaan leivättömään Lappiin. Eila kulki edellä, tuohikontti hartioilla, Waltteri perässä pyssyineen ja muine kapistuksineen. Ja heidän välissään tuuheaturkkinen, äkeä ja viisas koira, Eilan Kairi.
"Minä en muusta tiedä", jatkoi Eila puhettaan, kun he juuri olivat nousemassa tunturin huipulle. "Varhaisin muistoni on lappalaisen pulkka, jossa istuin jonkun sylissä, ja kovaa vauhtia kuljettiin…"
"Eila raukkani…"
"Kiveliön kävijää opin myöhemmin sanomaan isäksi. Välisti olin yhden, välisti toisen lappalaisen hoidettavana. Isäni kävi silloin tällöin minua katsomassa, mutta joskus on kulunut vuosikin, etten häntä nähnyt… En tiedä kuinka ollee, mutta minusta on alkanut nyt tuntua, ettei hän ole oikea isäni. Lassi Holsterin emäntä kertoi, että hän on minut pienenä lapsena löytänyt… ettei minua ole koskaan kastettu, enkä ole ripillä käynyt…"
He istuivat tunturin laelle ison jäkäläisen kiven päälle, ja Eila pillahti itkuun.
"Kerran siitä isälleni puhuin ja sanoin vähän muutakin, mutta hän ei selittänyt mitään, — naurahti vain, että vielä loitommaksi olisi pitänyt paeta. Karhu-Jaakon emäntä minut on opettanut lukemaan, mutta nimeäni ei kuulu olevan missään kirjassa… Hyvä Jumala, kuinka olen orpo…"
Waltteri pusersi itkevän, vapisevan tytön rinnalleen, lohdutti ja sanoi:
"Elä itke, raukka ystäväni. Anna minun huolehtia siitä asiasta. Isäsi kyllä kerran ilmoittaa salaisuutensa…"
"Mutta ellei hän sano, jos hän pakenee pois kokonaan näiltä mailta… jos ei kukaan tiedä mistä olen… eikä minun nimeäni ole missään… eikä kuulu olevan isänkään nimeä, niin…"
"… niin minä rakastan sinua sittenkin yhtä paljon. Ja vaikka koko maailmasta ei löytyisi mitään todistusta, mistä olet, en minä siitä välitä… Muutan tänne Lappiin asumaan iäksi päiväksi minäkin… metsästelen ja kalastelen… onpa erämaata… onpa kiveliöitä…"
"Rupeat kiveliön kävijäksi sinäkin."
"Vaikka niinkin. Tunnen minä jo isommankin maailman…"
Eila kuivasi kyyneleensä, katsoi Waltteriin hellästi ja hyväillen virkkoi: "Oletko sinä nähnyt isääni?"
"Olen monasti tavoitellut, mutta en ole saanut häntä nähdä."
"Mutta hän on sinut nähnyt. Hän on sen minulle sanonut, ja kun erkanimme puhui hän: 'Sitä nuorta etelän herraa vältä, sillä on kavalat silmät ja roiston mieli…' Ja minä pelkään kauheasti hänen saavan tietää, että olen sinun kanssasi ollut… Välistä on hänen katsantonsa niin synkkä ja tuima kuin pimein yö… että minua on joskus peloittanut olla hänen kanssaan kiveliössä…"
"Ei hän meille mitään mahda. Ei ole olemassa maan päällä mitään mahtia, joka meidät eroittaisi… Ja minä uskon, ettei isäsi niin kova ole, kun sanon hänelle…"
"Sanotko, että meidän veremme juoksee yhdessä…?"
"Sanon minä senkin. Mitä minä sitä salaisin…! Onhan se meidän yhteinen tahtomme…"
"On, on. Ja yhä rakkaammaksi sinä tulet minulle joka hetki. Olenko minä sinulle yhtä rakas?"
"Olet nyt rakkaampikin. Minä en hentoisi sinusta nyt luopua enkä sinua jättää, vaikka koko maailma minulle tarjottaisiin…"
Ja Waltteri kietoi kätensä Eilan solakan varren ympärille, rinnalleen pusersi ja korvaan kuiskaili:
"Otan kaikista asioista selvän. Ensi talveksi muutamme kirkonkylään… Haen tänne vakinaisen viran, ja täällä elämme onnemme elämää, kaukana kavalasta maailmasta…"
"Niin minäkin olen ajatellut. Kesäisin kuljemme kalassa… Minä
valmistan sinulle vuoteesi, keitän keittosi ja pesen jalkasi…
Palvelen ja rakastan sinua niin… niin… Saatathan sinäkin rakastaa
Eilaasi… saatathan?"
"Saatan… saatan… Ja me laitamme oman pienen kotamme talveksi kirkonkylään, mutta kesäksi tänne kiveliöön lohirikkaan kosken reunalle…"
"Niin me teemme, niin me teemme."
Heidän istuessaan kivellä oli Kairi ollut loitompana, kallion nokassa ympärilleen silmäten. Nyt se päästi pitkän, ulvovan haukunnan itään päin…
"Se vaanii jotakin… ehkä ahmoja tai susia", arveli Waltteri.
"Ei se noin ulvomalla hauku ahmoja… kyllä se valmistelee ihmisiä", sanoi Eila, joka tunsi koiransa paremmin. "Nyt lähtekäämme!"
He alkoivat laskeutua alas tunturia; polku kulki kierrellen kohti laajaa laaksoa, josta alkoi hilloinen jänkkä.
"Isäni uskoo, että sinä petät minut", sanoi Eila yhtäkkiä, kun he olivat ehtineet jänkän laitaan.
"Kun me vain kohtaisimme hänet… Mutta voithan sinä, Eila, sanoa…"
"Olen hänelle jo päätökseni ilmoittanut enkä ole häntä sitten nähnyt. Mutta tunnen veressäni, ettei hän ole kaukas ja vaikka missä kulkisimme, löytää hän meidät…"
"Miksei hän sitten tule luoksemme, jotta saisin hänelle sanoa…"
Hetken he astelivat ääneti. Tuntui kuin molemmat olisivat miettineet samaa asiaa. Eila sanoi:
"Minusta tuntuu, että hän vihaa sinua — minun tähteni…"
"Onko hän sinulle sitä sanonut?"
"Ei ole, mutta minä näin sen hänestä, vaikkei hän mitään puhunut…"
"Mutta jos ei hän olekaan sinun isäsi…"
"Minä soisin, ettei hän olisi."
Taas he vaikenivat, kulkivat puhelematta pitkän matkaa. Ehtivät keskelle jänkkää, jossa hillot keltaisina ja punertavina mättäiltään loistivat. He viivähtivät hetkisen marjaisimmilla paikoilla ja poimivat hilloja tuohiroppeisiin.
"Olipa miten oli, mutta minulta ei kukaan sinua enää ryöstä", sanoi
Waltteri kuin päätökseksi kaikkeen, mitä olivat puhelleet.
"Viet minut matkassasi, vaikka mihin menisit!"
"Vien, enkä koskaan sinusta eroa… kallis Lapin aarteeni!"
He ehtivät vaaran laelle, mistä näki alhaalla joen varrella olevan kirkon ja kylän sen ympärillä somine pienine viljelyksineen. Siinä tuli heidän erota muutamaksi viikoksi. Waltterin tie vei kirkonkylään, mutta Eila läksi koirineen sitä ilmansuuntaa kohden, missä tiesi Karhu-Jaakon asunnon olevan.