V.
On taas talvi, on purevien pakkasten ja vihaisten viimain aika. Sydämetön ja kylmä Lapin talvi, kylmempi nyt kuin moneen vuoteen on ollut.
Waltteri Ulfsköld on vasta saapunut Lassi Holsterin kodalle. Hän on ollut joulua viettämässä Helsingissä. Uupuneena on hän palannut, sillä hän on matkustanut yötä päivää ehtiäkseen Eilansa luo.
Emäntä on valmistanut parhaan vuoteen tulen ääreen, kestitsee kahvilla väsynyttä matkamiestä ja puhelee. Mutta Waltterin ajatukset pyörivät vielä kotona Helsingissä ja viipyvät niissä keskusteluissa, joita hänellä siellä on ollut.
Siellä oli tullut kova kovaa vastaan, kun hän peittelemättä kertoi suhteestaan Eilaan, kertoi Eilan salaperäisen syntymän ja kuvasi ne hetket, joita hän oli Eilansa seurassa viettänyt. Isä, vanha aatelismies, oli hänet suvun häpeänä kironnut, sisaret olivat itkeneet ja loitonneet hänestä. Äiti oli ainoa, joka oli ymmärtänyt hänen rakkautensa Eilaan. Kallis, rakas äiti raukka! Hän oli yöllä hiipinyt Waltterin makuukamariin. Siinä oli puhunut pojalleen äidinrakkauden sanoja. — Kun toiset kehoittivat häntä heittämään haaveensa ja palaamaan uudelleen "oikeaan" elämään, kehoitti äiti tekemään vain niinkuin hän itse tunsi. Kun hän oli Eilaan kiintynyt kaikella sielullaan ja sydämellään, ei ollut mitään jalompaa kuin tehdä niinkuin sydän neuvoi ja tunto käski.
"Kun tunnet itsesi onnelliseksi rakkaudessasi, kun tunnet, että voit Eilaasi rakastaa kuolemaasi asti, niin olet onnellinen. Minä tiedän sen, minä tunnen sen. Ja tiedän senkin, että sinä olet kaikkein rakkain lapseni; mutta sinun onnesi vuoksi luovun sinusta, rakkaimmastani koko maailmassa. Elänetpä etelässä tai siellä rakastamassasi Pohjolassa, kun rakastat ja olet rakastettu, olet onnellinen. Ole varma, että äitisi rakkaus aina seuraa sinua, ja aina suljen rukouksiini rakkaimman lapseni. Jos voisin, seuraisin minäkin sinua… Waltteri, poikani, sinä olet aivan kuin nuorena äitisi, jonka rakkaimmat unelmat särjettiin… Ja siksi tiedän, mikä on oikea rakkaus… Nuku, lapseni! Jumala auttaa sinua. Hänessä ainoassa on turvamme…"
Niin oli äiti, vanha ja rakas, puhunut viimeisenä yönä, kun he yhdessä olivat. Itkenyt oli äiti ja Waltterikin.
Kun hän nyt muisteli äidin viimeisiä sanoja, oli hän vieläkin kuulevinaan äidin hellän äänen ja tuntevinaan hänen lempeän kätensä silittelevän hänen hiuksiaan. Häntä seurasi äidin rakkaus, pyhin ja kallein! Mitä huoli hän muusta maailmasta ja ihmisten ivasta? Sillä oli sitä tullut ivaakin hänen osakseen. Ei siinä kyllä, että hänen entinen morsiamensa, terhakka ja ylpeä, oli häntä purevasti puhutellut, mutta lisäksi saivat vanhat toverit asiasta vihiä…
"Onnea, sinä suuri Lapissakävijä… johan me sinulle morsianta ennustimmekin!"
Ei ollut hän pahaa pahalla kostanut, ei ollut välittänyt mistään, ja kun toverit kutsuivat häntä Tapaninpäivän tanssiaisiin, sanoi hän, että hän oli luopunut kaikista entisistä elämäntavoistaan…
"Pieni tuutinki kai…?"
"Ei sitäkään… Juokaa ja iloitkaa te täällä… Minulla on ystävä, joka vartoo, ja sen ystävän rakkaus on suurempi kuin kaiken maailman hyvyydet!"
Silloin he jättivät hänet rauhaan ja sanoivat ikuiset hyvästit…
Hyvästi oli hänkin jättänyt, ja hänestä oli tuntunut, kun hän lähtiessään asemahuoneen rappusilta katsahti Kansallisteatteriin päin, ettei hän enää sitä näe…
"No hyvin siellä muuten isossa maailmassa jaksetaan?" jatkaa Holsterin emäntä. Ja vastausta saamatta hän pitkittää:
"Eipä sitä olisi uskonut, että te niin pitkälle Eilan kanssa, vaan hyvä tyttö minustakin on Eila. Eikä se hänen syynsä ole, että isä kiveliöitä kulkee ja metsiä makaa kuin karhu… Jo on viikon päivät Eilan ajokas ollut täällä odottamassa…"
Kuullessaan Eilan nimeä mainittavan herää Waltterikin mietteistään ja sanoo kuin itsekseen:
"Eila parka on minua jo varronnut. En ehtinyt niin pian kuin lupasin…
Mutta kohta nyt olen Eilani luona… Missä Eilan ajokas on?"
"Tuossa ne ovat porot mäntytievalla, meidänkin ajokkaamme… Vaan totta kai nyt yön levähdätte, kun tämmöinen tulipalopakkanen on, jälkikin on aivan ummessa…"
"Eikö ole ollut sieltäpäin kulkijaa näinä päivinä?"
"Ei ole sitten kun Karhu-Jaakko tänne Eilan poron toi, ja pyrynnyt on jälkeenpäin joka päivä… Elkää yön selkään lähtekö… Kyllä siellä Eila hyvin jaksaa, niin kertoi Karhu-Jaakko. Eikä ole minkään puutetta… on kaikkea yllin kyllin…"
"Kertoiko Jaakko…?"
"Kertoi. Vankka poika kuuluu olevan ja isänsä näköinen, valkoinen kuin
Herran enkeli…"
"Rakas, kallis Eilani!"
Waltteri sanoi sen kuin suurta tuskaa kärsien, ja vaikka hän oli kovin väsynyt mielenliikutuksesta, matkasta ja yön valvonnasta, hyppäsi hän seisomaan ja aikoi heti lähteä.
Holsterin emäntä ja Lassi saivat hänet kuitenkin tyytymään, kunnes joutuisi vahva poronpaistikeitto. Mutta yön selkään hän aikoi lähteä.
"Eilan ajokas on virkku ja virma ja osaa kyllä tämän taipaleen, vaikka ei ole jälkeäkään", sanoi hän.
"Kyllä kai se tien tietää, vaan raskasta se on kulku umpisella", arveli siihen Lassi ja lisäsi sitten:
"Kuka olisi uskonut, että teistä semmoinen poromies ja kiveliön kulkija tulee, kun tähän ensi kerran tulitte ettekä ollut silloin vielä poron pulkassa istunutkaan…"
"En sitä itsekään silloin uskonut, mutta nyt uskon… Minä rakastan tätä Lappia ja kaikkia ihmisiä täällä… Jään iäksi päiväksi tänne… Saan täällä vakinaisen viran… En kaipaa täältä mihinkään…"
Lassin emäntä oli tähän asti ujostellut, ei ollut viitsinyt tiedustella Eilan ja Waltterin asiasta mitään, uskoen Waltterin pahastuvan, mutta nyt rohkaisi hän mielensä ja alkoi uteliaana kysellä:
"Oikeinko teillä on naimahomma sen Eilan kanssa, ja hänenkö vuokseen teillä semmoinen tulinen kiire on?"
"Me olemme jo naimisissa, hyvä emäntä, olemme vannoneet valamme… meillä on pieni poika… poika raukka, joka odottaa isäänsä…"
Waltteri sanoi sen sillä äänellä ja lämmöllä, että Lassin emännältä katosivat epäilykset. Mutta saadakseen uteliaisuutensa kaikin puolin tyydytetyksi kysyi hän varmuuden vuoksi:
"Oikean rouvanko Eilasta meinaatte tehdä?"
"Oikean rouvan, kumppanin ja ystävän… Onko se niin kummaa?"
"Eivätpä ne ole muut herrat sitten huolineet, kun kerran niin on käynyt kuin Eilallekin…"
"Mitä sinä sekaannut ihmisten asioihin", torui Lassi emäntäänsä.
Mutta vieläkin tuntui emäntä epäilevän ja virkkoi:
"Niin Eilakin uskoo. — Te olettekin erilainen herra kuin muut. Jo minä sen silloin näin, kun ensi kerran tähän meidän kotaamme tulitte… Onni se oli Eilalle, jolla ei ole kotia missään… ja liekö se Kiveliön kävijä hänen isänsä…"
"Mitä tuossa nyt poriset!" muistutti Lassi taas eukkoaan.
Mutta Waltteri oli jälleen vaipunut omiin ajatuksiinsa. Vatsallaan maaten tulen ääressä ja siihen tuijottaen askarteli hän aatoksissaan Eilan luona. Hänen salainen toivonsa oli täyttynyt. Eila oli synnyttänyt pojan… Hän tunsi sydäntään kummasti vihlovan ajatellessaan, että hän oli nyt isä… Hänen pieni avuton poikaparkansa, joka oli maailmaan tullut niin… Mutta nyt hän korjaa pian kaikki. Eila on viikon päästä hänen laillinen vaimonsa Jumalan ja ihmisten edessä. Eikä hänen pieni poikansa jää isättömäksi ja äidittömäksi…
Mutta sitten äkkiä hänen mieleensä johtui Kiveliön kävijä… Mikä mies hän mahtoi olla, joka ei koskaan tullut näkyville eikä puheisiin antautunut…?
"Onko Eilan isää nyt näillä mailla näkynyt?" kysäisi hän kesken mietteitään.
"Ei sitten kun menneenä talvena… eikä ole kuulunut, että olisi muuallakaan nähty… Eivät sen miehen matkoista ja olopaikoista muut ihmiset selvää saa", selitti Lassi ja alkoi sitten muistella:
"Tässä kesällä, kun kirkolla kävin, oli siellä muuan mies, joka tunsi Kiveliön kävijän ja tiesi kertoa, että Eila kyllä on hänen lapsensa, mutta äidistä ei ole tietoa; kirjoihin on Eila Norjan puolelle merkitty, vaikka ei ole tietoa isästä eikä äidistä… Niin kertoi se mies, Norjan puolelta sanoi olevan kotoisin…"
Pakkasyöhön lähtee Waltteri Ulfsköld ajamaan Lassi Holsterin kodalta. Hän on syönyt poronliha-aterian ja valmisteleiksen matkaan. Lassi on valjastanut Eilan ajokkaan, jonka tutun kellon äänen Waltteri tuntee, kun se pakkasen käsissä menohalussaan päätänsä ravistaa. Kun tie on umpinen, täytyy Waltterin jättää suurin osa matkakapineitaan kodalle. Taival on kyllä jo tutumpi, sillä hän on pari kertaa ennenkin sitä kulkenut yksin, ilman opasta. Ja sekä hän itse että Holsterin väki luottavat siihen, että Eilan ajokas kyllä tien noutaa, vaikka pyry on viimeiset jäljet umpeen puhaltanut…
"Onnessa mene!" huutaa Holsterin väki hyvästiksi.
Poro porhaltaa kinoksen yli sitä tien reikää kohti, joka lähtee viemään Karhu-Jaakon asunnolle päin, mutta pulkka tekee syvän jäljen vastasataneeseen pehmeään lumeen, ja polvesta asti kahlaa poro… Tuima öinen tuuli tuntuu puhaltavan, pureva ja pistävä, ja taivaan valkeat palavat… Waltteri laskee pään rinnalleen ja vaipuu mietteisiinsä…
Niin monenlaiset, niin kummalliset ajatukset ja tunteet mellastavat hänessä, ettei hän itsekään tiedä, mistä alkoi ja mihin lopetti. Yksi ainoa suuri asia on selvänä hänellä. Se nimittäin, että hän rakastaa Eilaa koko sydämestään, nyt vielä enemmän kuin ennen… Oli mennyt luihin ja ytimiin ja uponnut sydämen syvyyteen se kyyneleinen katse, jonka Eila oli häneen luonut silloin kun oli kysynyt, voisiko hän hylätä ja jättää tyttönsä nyt, kun Eila oli hänelle kaikki antanut…
Ei hän olisi sitä voinut tehdä, vaikka maailma mitä olisi puhunut. Usein oli hän tullut tällä matkalla ajatelleeksi, eikö juuri lapsi tee miehen ja vaimon suhdetta yhä likeisemmäksi, yhdistä ja sido erottamattomasti.
Ja hänelle selvenee kuin taivaan kirkkaudesta, että ensi rakkaus naiseen on puhtainta, ihaninta silloin kun se miehenkin puolelta on ensimäinen… kun mies valaa koko sielunsa, parhaan, pyhimmän ajatuksensa naiseen, jota rakastaa…
Olivat tuttavat Helsingissä säälitelleet: "Voi mies parkaa, kun hukkaat nuoren elämäsi… kun menetät tulevaisuutesi lappalaistytön vuoksi…"
Voi niitä raukkoja, joista ei yksikään — eivät muut kuin äiti, vanha ja kokenut — osannut aavistaa, ettei hänen rakkautensa Eilaan ollut likainen eikä himokas, vaan autuas unelma, josta ei koskaan… ei koskaan luovu… He olivat ehkä uskoneet, että hänenkin rakkautensa laimenee… Mutta nyt se oli tullut vielä suuremmaksi, puhtaammaksi…
Se pieni poikaraukka!… Juuri se veti häntä jättiläisvoimalla Eilan luokse…
Vilkkaassa mielessään kuvailee hän lastaan, tuntee rakkautensa kasvavan pientä, avutonta olentoa kohtaan ja Eilaa, joka siellä itkien häntä vartoo…
Taival kuluu hitaasti, sillä poro ei ponnistuksistaan huolimatta jaksa nopeampaan kulkuun. Pakkanen kiihtyy, revontulet palavat. Väliin näyttävät Waltterista ympäröivät seudut, vaarojen laet, joita öiset valot kirkastavat, aivan oudoilta, ja jänkkäpilkut, jotka vaarojen välissä vilahtavat, tuntuvat tavattoman pitkiltä…
Hän luottaa ajokkaansa tarkkaan vainuun, eikä pidä lukua, mitä suuntaa poro kulkee. Omiin ajatuksiinsa vaipuneena hän usein unohtaa kaiken ympäristönsäkin ja mihin on matkalla…
Tänne hän siis jää kylmään, leivättömään Lappiin… täällä viettää onnensa elämää, rauhallista rakkauden elämää Eilansa ja lapsensa hellimänä… Olihan kyllä viehättävä se maailma ja elämä siellä etelässä, mutta siinä oli ontto sisus ja kylmä kuori… Ei siinä sielun jano sammunut eikä sydän koskaan tuntunut tyydytetyltä… Voi, Eilan syli oli niin kertomattoman lämmin ja hänen rakkautensa niin avaruuden suuri… Tänne hän tahtoo ja täällä hän viihtyy… Kukaan siellä kotona ei voinut aavistaa, minkälainen Eila oli… Ei rohkeinkaan keikari voisi kuvitella semmoista naista… Mutta hän pitääkin Eilaansa kuin suurta pyhää aarretta, hoitaa ja rakastaa, ja heidän elämänsä pysyy päivänpaisteisena silloinkin, kun muilla on nälkä ja yö…
* * * * *
Synkän korven pimeässä istuu Kiveliön kävijä pakkasyössä puoleksi kinokseen uponneena. Häntä ei hätyyttele vilu eikä nälkä, eikä hän tuskaannu odotukseen, sillä hän on varma saaliistaan. Niin varma, että hän jo edeltäpäin tietää, kuinka hänen tekonsa käy ja miten hänen on meneteltävä.
Hänen suuret tummat silmänsä säkenöivät, ja näyttää kuin uppoisi hänen teräksinen katseensa synkän kallion sisäänkin. Pitkä pyssy on hänellä vierellään ja kädessä suopunki.
Ei yksikään ihminen ole häntä nähnyt sitten menneen talven, vaikka hän on näillä mailla oleskellut, ei kukaan muu kuin Eila. Hän on viisaasti välttänyt kaikkia ihmisasuntoja eikä ole uskaltanut ampuakaan, peläten pamausten herättävän huomiota.
Tultuaan huomaamaan, miten Eilalle on käynyt, on hän vannonut julman
koston, on päättänyt saattaa Waltteri Ulfsköldin hengiltä pois.
Kavalasti ja petomaisesti on hän tekonsa miettinyt ja vaaninut
Waltterin jälkiä kaiken talvea.
Nyt se onnistuu. Täällä erämaassa, asumattomalla taipaleella, onnistuu se, eikä kukaan koskaan saa tietää sitä hänen työkseen. Vaanien on hän seurannut Waltterin jälkiä, ja hän tietää nyt, että Waltteri on lähdössä taipaleelle Eilan porolla. Hän on nähnyt Karhu-Jaakon ajavan Eilan ajokkaalla Lassi Holsterin kodalle ja jättävän poron sinne. Siitä on hän asian oivaltanut ja jo viikon päivät saalistaan väijynyt.
Siinä on ollut hänellä aikaa mietiskellä omaakin elämäänsä, sitäkin aikaa, jonka hän ainiaaksi oli aikonut painaa unholaan. Nuorena miehenä oli hän tänne Lapin kiveliöön tullut. Ei kukaan saanut koskaan tietää, mistä hän tänne saapui ja milloin ensi kerran ilmestyi. Eilan hän toi sitten jälkeenpäin… Eikä kukaan saa koskaan tietää hänen nuoruuttaan ja syitä, joiden vuoksi hänestä oli tullut metsien villi asukas… ja hänen suurta rikostaan.
Mutta pakkasen raa'an ja villin elämän keskellä on häneen jäänyt vielä älyä sen verran, että hän ymmärtää kaikki menetetyksi — ja suuren kostonsa jäävän lopultakin tekemättä… sen suuren koston, jonka vuoksi hän on elänytkin ja kiveliöitä kulkenut, ja josta eivät muut enää tienneet kuin hän itse…
Hänen tarkka korvansa kuulee pienimmänkin risauksen ja äänen, joka väliin katkaisee iankaikkisen pitkää ja pimeätä hiljaisuutta. Hän kuulee, kuinka luppoinen kuusi hökertää, kun tuuli oksia liikuttelee, hänen heristynyt korvansa tuntee räiskeen, joka kuuluu taivaalta revontulten hulmutessa…
Jo kaukaa erottaa hän Eilan poron kellon kalkkaisevan… Silloin hänelle juolahtaa mieleen, että Waltteri ei ehkä olekaan yksin taipaleelle käynyt, vaan ottanut oppaan matkaansa…
"Silloin on heidän molempain vuoro tullut", höpisee hän itsekseen.
Yö on kylmimmillään. Revontulet palavat valjusti, heikosti valaisten kuusikkokorpea, jossa Kiveliön kävijä istuu… Hän kuulee poron yhä lähenevän… nousee seisomaan ja ottaa suopunkinsa oikeaan käteensä…
Juuri kun Waltteri on kohdalla, sujahtaa taitavalla kädellä heitetty suopunki hänen kaulaansa… Waltteri tuntee rajun tempauksen, ja silmänräpäyksessä on hän suistunut pulkasta suulleen kinokseen… Hän ei ehdi muuta tuntea eikä nähdä kuin että hänen kaulaansa kuristaa, mutta kuristus heltiää heti. Hän pyrkii pois kinoksesta ja pääsee seisomaan. Poro on kadonnut, eikä hän kuule kellonkaan kalketta… Kauhistuksissaan hän koettaa päästä jäljelle, joka pohottaa puiden välissä, mutta hän uppoaa joka yrityksellä reidenjuureen asti.
Ensin hän ei käsitä, mitä on tapahtunut, mutta päästyään oikein selville hän ymmärtää, että hänet on heitetty suopunkiin ja temmattu pois pulkasta…
Asemaansa ja vaaraa, joka häntä uhkaa, ei hän heti tajua, sillä hän toivoo poron seisahtuvan. Pannen kaikki voimansa liikkeelle ja riisuen rukkansa hän koettaa kahlaamalla pyrkiä pulkan jälkeä poron perässä. Mutta lumi pudottaa näin metsällä enemmän kuin aukealla, ja vaivaloisesti hän pääsee eteenpäin. Sukset ovat olleet köytettyinä pulkkaan, samoin kuin eväät ja muut pienemmät kapineet…
Hän yrittää konttaamalla pyrkiä eteenpäin; se onnistuukin paremmin, ja kun hän oikein punnertaa, pääsee hän mielestään pitkän matkaa. Vähäväliä hän nousee jaloilleen kuunnellakseen poron tiukua, mutta hänen korvaansa ei satu tutun kellon helinää… hän kuulee vain, kuinka kylmä, jäinen tunturituuli puhaltaa puunlatvoissa ja metsä valittaa…
Kun taivaan valkeat roihuavat kirkkaammin, saa hänkin taas uusia voimia ja ryömii eteenpäin, pulkan jälkeä noudattaen. Hän pääsee vähäisen suon laitaan, missä tuuli puhaltaa kipakammin, ajaen irtainta lunta edellään. Mutta juuri silloin kun hän ehtii puoliväliin jänkkää, peittyy pulkan jälki niin, ettei enää ole pienintäkään viivaa osoittamassa, mistä poro on mennyt…
Epätoivoisena kääntyy hän takaisin siihen paikkaan, johon on rukkansa jättänyt…
* * * * *
Kaksi vuorokautta on Waltteri jo kahlannut kiveliössä, kontannut sinne tänne, harhaillut eksyksissä.
Nähtyään turhaksi saavuttaa poronsa on hän toivonut, että hän ponnistaen jaksaa takaisin Lassi Holsterin kodalle. Mutta öinen tuuli tupruttaa jäljen umpeen, ja kun hän sitten hakee ja kiertelee, näkee hän joutuneensa omiin jälkiinsä. Väsymys, pakkanen ja nälkä alkavat ahdistella ja toivo päästä Holsterin kodalle raueta…
Uupuneena hän asettuu hankeen levähtääkseen ja miettiäkseen asemaansa, joka nyt vasta alkaa toden teolla kauhistaa… Pakkanenkaan ei tunnu lauhtuvan, ja viima on yhtä vihaista…
On yö. Tähdet valvovat, ja Waltteri tuijottaa kinoksestaan kohti tummaa, ääretöntä taivasta. Hiestyneeseen ja väsyneeseen ruumiiseen iskee kylmä tuimalla voimalla kuin peto saaliiseen… Sormenpäitä kihelmöitsee, ja koko ruumiissa tuntuu niinkuin jääpuikko viiltelisi ja rinnan kohdalle asettuisi. Hän hautautuu syvemmälle ja oikaisee väsyneen niskansa hankea vasten. Hänestä tuntuu hyvältä olo, ja hän päättää vähän levähtää, koettaakseen sitten uudelleen…
Mutta yhtäkkiä tulee epämääräinen pelko, että hän ei ehkä enää jaksakaan; häntä uuvuttaa niin kovin raukaisevasti, eivätkä hänen ajatuksensakaan enää tunnu selviltä… Mutta jahka hän hetken on levähtänyt…
Miten ne näyttävät niin punaisilta nuo taivaan tähdet? Punaiselta ne paistavat. Aivan kuin veri. Taivaskin on leppoisamman näköinen… ehkä ilma lauhtuu. Hänen ajatuksensa tekevät kummallisia retkiä. Hän on kuin Helsingissä. Suuren kivimuurin korkeassa salissa kaikuu soitto, sähkö valaisee ja pareja pyörii, hienoa Helsingin yleisöä. Hänkin menee tanssimaan… katselee sievän solakan tytön ja kumartaa… Tanssi lämmittää. Mutta äkkiä sammuu sähkö, ja pakkasen viima puhaltaa sisään isoista, avoimista ikkunoista…
"Sulkekaa ikkunat!" kirkuvat naiset, ja syntyy yleinen sekamelska. Waltteri hyppää ulos ikkunasta, sillä sisällä pimeässä on joku, joka häntä ahdistaa. Mutta hän ehtii paeta ja pääsee lentoon ja lentää kauas, kauas Pohjolaan. Siellä onkin kesä, lämmin ja valoisa. Järven rannalla istuvat he Eilan kanssa. Eila paistaa kalaa rakovalkeassa, ja hän makaa vieressä, pää mättäällä… Silloin näyttää kuin taivaasta putoisi suuri, tulinen pallo suoraan hänen rintansa päälle; se tukehduttaa…
Waltteri herää unelmistaan, hyppää kinoksestaan ja tuntee suunnatonta nälkää ja vilua…
Hän koettaa painaa lakkia silmilleen ja kietoa rukkaa tiukemmalle, ja nyt hänestä tuntuu, että hänen ajatuksensa ovat pirteät ja selvät… Hän tuntee voimattomuutensa ja ymmärtää selvään, ettei hän ikinä omin voimin pois pääse… että… että häntä vaanii paleltuminen ja kuolema…
Hänelle on miettiessään, miten hän pulkasta pyörähti päälleen hankeen, selvinnyt, että joku vihamies oli suopungin hänen kaulaansa heittänyt. Kuka oli se vihamies? Ja kuinka oli poro niin pian kadonnut ja kellon ääni lakannut kuulumasta?
Tunnossaan hän päättää sen Kiveliön kävijän työksi. Siksi ei hän ollut koskaan tullut Waltterin näkösälle, siksi oli hän Eilaa hänestä varoittanut. Sydämetön julmuri, joka ei tiennyt, ei aavistanut, että hän rakasti Eilaa enemmän kuin omaa elämäänsä!
Tänne täytyi nyt kuolla, paleltua hankeen, asumattomaan erämaahan! Kuolla tänne näkemättä lastaan ja saamatta pusertaa Eilaansa sydämelleen?
Nuoressa iloisessa elämässään oli hän hyvin harvoin tullut ajatelleeksi Jumalaansa, Häntä, joka täällä maailmassa johti jokaisen ihmisen askeleita. Unhottanut oli hän Jumalansa ja muisti ainoastaan silloin Häntä kiittäneensä, kun tunsi omistavansa Eilan kokonaan ja yksinään… Oliko tämä Jumalan kosto hänen suruttoman elämänsä vuoksi? Oliko hänen rikoksensa Jumalan silmäin edessä niin suuri, että Jumala tällä tavoin tahtoi häntä muistuttaa? Mutta eihän ollut hänellä piillyt petosta mielessä, ei pienintäkään vilppiä, josta tunto soimailisi…
Waltteri tuijottaa taivasta kohden, omituisten valojen ja tähtien peittämää taivasta kohden. Mutta puoliväkisin painuvat hänen silmäluomensa kiinni, ja kun hän tuon tuostakin niitä raottaa, punottavat tähdet kuin veri. Ei häntä pelota kuolema, vaikka hän tuntee, että se nyt voi tulla. Ei myöskään tunnu siltä, että tahtoisi takaisin elämään. Kummallinen selittämätön pehmeys ja raukeus täyttää koko ruumiin ja sielun niin, ettei hän enää jaksa mitään ajatella. Hän vaipuu entiseen kuoppaansa hankeen ja näkee, kuinka tähdet yhä loistavat veripunaisilta.