VI.
Eila on tuskaisena vuottanut Waltteria. Hän on ollut kovin onnellinen näinä viimeisinä viikkoina, siitä asti kun lapsi syntyi. Hän hoitaa lastaan kuin silmäteräänsä ja vartoo isän tuloa. Kylläpä hän riemastuu nähdessään vankan poikansa, joka oli noin isänsä näköinen…
Poikaa oli Waltteri toivonutkin, tukevaa, komeaa poikaa. No nyt täällä oli poika valmiina, tanakkana ja terveenä kuin poron vasa.
"Voi, jos saisimme pojan, joka olisi sinun näköisesi", oli Waltteri hyvästellessään sanonut.
"Minä tahtoisin, että se olisi sinun näköisesi", oli Eila siihen vastannut.
Riemuisin kasvoin Eila lastaan katselee. Se on kaunis ja verevä pienokainen. Musta tukka, mutta silmät ovat siniset, samanlaiset kuin isälläkin.
Lapin päivä ei valkene, ja tuskaisena kuuntelee Eilan tarkka korva tutun poronkellonsa helinää. Mutta sitä ei kuulu, vaikka olisi Eilan kaikkien laskujen mukaan jo eilen pitänyt kuulua…
"Kun hänelle vain ei mitään onnettomuutta tapahtuisi", puhelee Eila lapselleen. "Mutta mikäpä sattuisi, kyllä minun oma ajokkaani rakkaimpani pian kiidättää tänne Holsterin kodalta…"
Karhu-Jaakon emäntä, jonka luona Eila on lapsensa kanssa, lohduttelee myöskin, vakuuttaa, että Waltteri kyllä saapuu, kun ehtii…
Mutta sittenkin vaivaa Eilaa epämääräinen, aavisteleva pelko, ja hänen vilkas verensä käy hetkittäin kuohuviin hyrskyihin. Sen jälkeen kun Karhu-Jaakko on kertonut kaikki mitä tiesi sekä Kiveliön kävijästä että Eilasta, on Eilalle selvinnyt, ettei hän ole Kiveliön kävijän lapsi. Hänet on hyvin pienenä tuotu tähän Karhu-Jaakon tuvalle, ja Kiveliön kävijän oli sanottu olevan hänen isänsä. Silloin tällöin ilmestyi Kiveliön kävijä Jaakon tuvalle, maksoi lapsen hoidon ja katosi taas vuosikausiksi erämaahan. Kukaan ei tiennyt mistä hän oli lapsen tuonut, ei kukaan kaivannut, — ei ainakaan ollut kuultu; ja siinä uskossa kaikki elivätkin, että Eila todella oli Kiveliön kävijän tytär. Ainoa, joka heti alussa oli epäillyt, oli Karhu-Jaakon emäntä, mutta hänkään ei uskaltanut epäilyksiään lausua julki, sillä kaikki pelkäsivät enemmän kuin rakastivat Kiveliön kävijää…
Mutta Eilalle on asia nyt selvinnyt näinä viimeisinä viikkoina, kun hän on Waltteria odotellut. Hän on tehnyt päätöksensä ja toimittanut Karhu-Jaakon Norjan puolelle tiedustamaan, saisiko sieltä opastusta tai todistuksia hänen syntyperästään.
Karhu-Jaakko on nyt sillä tiellään ja aikonut on voitavansa tehdä…
Yksin valvoessa lapsensa kanssa kinosten ja pakkasten keskellä on Eilan sieluun ilmestynyt uusia ajatuksia ja kuvitelmia. Ja vaikka hän on melkein voimaton mitään tekemään, tuntee hän, että hänen suuri rakkautensa antaa hänelle voimia… Mainitsee hän pelostaan Jaakon emännällekin, mutta ei usko emäntä siihen olevan aihetta.
Mutta kuluneena yönä on Eila unissaan nähnyt hirveän kuvan, ja hänen mieltään kalvaa kammo, jonka vaiva ei tunnu vaimenevan. Se on pelko, että Waltterille on onnettomuus tapahtunut taikka että joku vaanii hänen henkeään…
"Kukaan muu ei häntä vihaa kuin Kiveliön kävijä, jota minä onneton olen isäkseni sanonut", virkkaa hän Jaakon emännälle.
"Eipä niin kelpo miehellä pitäisi olla vihamiehiä. Isäsikö? Mutta eihän häntä ole kukaan näillä mailla nähnytkään koko viime kesänä eikä talvena", viihdyttää Jaakon emäntä.
Mutta ei tyynny Eilan myrsky, eivät pahat aavistukset rauhaa suo… On sattunut, ettei Karhu-Jaakon tuvalla ole ketään muita kuin emäntä ja Eila. Miehet ovat poroissa kaukana kiveliössä, eikä ole tietoa, milloin palaavat. Ajoporojakaan ei ole käsillä yhtään. Eila tietää sen, mutta lohduttaakseen itseään hän lausuu ääneensä:
"Ovatpa sivakkani tervoissa… kyllä kujan tiedän, kusta kuljen… olipa umpi tai latu…"
Eila on hurmaavan kaunis, kun jännitys järkyttää hänen mieltään. Hänen suuret, tummat silmänsä säkenöivät, ja posket punottavat.
"Jos rakkaimpani hiuskarvakaan on katkaistu… Jos… jos… Silloin kaikki Lapin voimat kutsun avukseni, eikä ole kostoni koskaan kyllin suuri", sanoo hän.
"Jumala armahtakoon sinua tyttö-parkaa", tyynnyttelee häntä Jaakon emäntä.
Pakkanen on näinä pimeinä päivinä käynyt yhä purevammaksi, ja routaiset tunturituulet puhaltavat niin, että koko ympäristö näyttää pakkasesta palavan. Ei ole yhtään kulkijaa ollut Lassi Holsterin kodalta päin. Eila ei ole mitään viestiä Waltterista kuullut…
Hänen epämääräinen, aavisteleva pelkonsa on kasvanut yhä suuremmaksi, eikä hänellä ole rauhaa silmänräpäykseksikään. Kiveliön kävijä kauheine silmineen ja vankkoine ruumiineen kummittelee hänen mielessään. Ja kun hän muistaa, että yksi ja toinen Lapissa kulkija on kadonnut tietämättömiin ja että hän on salaa kuullut noita katoamisia mainittavan yhdessä Kiveliön kävijän kanssa, valtaa hänet tuska, jolla ei ole rajoja.
Eräänä aamuna, kun sarastus heikosti tuntuu alkavan valaista puolipimeää kylmää päivää, hän hakee suksensa käsille, parantelee varpaallisia ja pönkäitä ja aikoo lähteä hiihtosin Lassi Holsterin kodalle.
"Elävänä tai kuolleena täytyy minun hänet kohdata", hän hyvästelee
Jaakon emäntää, jonka hoitoon jättää lapsensa.
"Mutta jos vähät voimasi pettävät, kun on tämmöinen pakkanenkin", epii emäntä.
"Minulla on nyt enemmän voimia kuin koskaan ennen", vakuuttaa Eila ja potkaisee menemään myötälettä alas suurta, lumista tunturia kohden, jonka pohjukkaa pitkin tie lähtee Lassi Holsterin kodalle.
Vaikka lumi on tihmeää, pakkasen puremaa ja vinhain viimain jäätämää, luistavat Eilan sukset aika vauhtia. Eila on kuin kasvanut suksilleen, ja kun hän työntää sauvalla, uppoaa sompa paikoitellen syvään lumeen. Mutta Eila on hiihtänyt monet kerrat tätä samaa matkaa ennenkin, vaikka on tuima pakkanen ollut.
Kova se on nytkin, mutta Eilan veri on kuohuksissa, ja kasvot palavat kuin tulen liekissä. Hänen vankka musta tukkansa, joka kiehkuroina pujotteleiksen lakin alta, on valkoisessa huurteessa, samoin silmäripset ja kulmakarvatkin. Sieraimista huokuu lämmin höyry, ja koko ruumis taipuu somasti hänen työntäessään sauvoilla myötäleissä. Eila on jo ehtinyt tunturin kupeelle ja lähtee siitä oikaisemaan laajalle, puuttomalle jankalle, jonka toisessa päässä taas pohottaa tunturin laki, äskeistä laajempi, mutta matalampi. Entistä tietä hän noudattaa, mutta tuisku on kaikki jäljet pyryttänyt umpeen. Aukealla jankalla vastaa vihainen viima vielä tuimemmasti, puree poskipäihin ja polttaa kuin liekissä, mutta Eila ei käännä kasvojaan suojaan päin, vaan lykkielee lylyään suoraan purevaa viimaa vastaan…
Juuri kun hän ehtii jänkän laitaan, kuulee hänen tarkka korvansa poronkellon helkettä. Hän saa uusia voimia ja hiihtää kahta nopeammin. Päivän vinkka on loppunut, revontulet syttyvät tunturien harjoilla, ja viima kovenee, aina peittäen suksen ladun umpeen.
Ehdittyään tunturin laitaan, jossa alkaa vaivainen varvikko, kuulee Eila tarkkaan poron kellon kalkkaisevan niinkuin kalkkaisee se silloin, kun poro lumessa kahlaten pyrkii eteenpäin. Mutta se ei ole hänen ajokkaansa kello… se on Lassi Holsterin ajokkaan…
Eila työntää kovaa vauhtia kellon ääntä kohden ja näkee samassa, kun revontulet juuri suurimmilleen repeävät palamaan, poron astuvan, pulkka perässä… jonkun peitettynä pulkassa makaavan… ja Lassi Holsterin hiihtävän pulkan jälessä, poroa hopitellen…
Eilan sydän tuntuu lakkaavan sykkimästä, mutta salaman nopeudella heittää hän pulkassa makaavalta poronnahkaiset syrjään… ja näkee Waltterin kasvot kuolonkalpeina edessään…
Hän polvistuu… suutelee kerran… tuntee rakastettunsa huulten lämmön… ja tekee nopean päätöksen…
Voimalla, jota hän itsekin ihmettelee, rientävät Eila ja Lassi Holsteri eteenpäin Eilan äskeistä latua pitkin, Eila taluttaen poroa ja Lassi jälessä sitä joudutellen.
Lassi kertoo Eilalle, miten Waltteri heille on tullut, kuinka levähtänyt ja syönyt, mutta ei ollut malttanut yöpyä, vaan lähtenyt taipaleelle ja pakkaseen, ehtiäkseen pienen poikansa ja Eilan luo. Eräänä yönä on Lassin emäntä nähnyt pahan unen, ja silloin hän on toimittanut Lassin kuuloille, onko Waltteri saapunut Jaakon tuvalle. Puolivälissä taivalta on Lassi nähnyt jälkiä, jotka on havainnut ihmisen jäljiksi… Pahaa aavistaen on hän alkanut huutaa ja kierrellä ympäristöä. Ja aivan vanhan tien vieressä on hän löytänyt Waltterin kinoksesta, jalat ja kädet kankeina, paleltuneina kuin jääpuikot.
"Oliko hän silloin tajullaan?" kysyy Eila, joka hiihtää edellä ja voimiensa takaa vetää poroa perässään.
"Kysyi Eilaa ja pientä poikaansa."
Eila peittää kädellään silmänsä, jotka kyyneltyvät, mutta toivo
Waltterin jäämisestä elämään antaa hänelle uusia voimia, ja hän sanoo:
"Minä ymmärrän kaikki… Kiveliön kävijä… se hirviö ja mielipuoli on hänet taipaleelle jättänyt. Luetut ovat nyt hänenkin päivänsä…"
"Eikö ajokkaasi ole saapunut Jaakon tuvalle?"
"Kyllä hän siitä, se ryöväri, on huolen pitänyt…"
Nyt selviää Lassillekin, minkävuoksi Waltteri on niin pitkiä matkoja umpea kahlannut, kontannut ristiin rastiin, mikä selvästi näyttää, että hän on harhaillut eksyksissä.
Karhu-Jaakon tuvalla he saavat uudet ajokkaat ja lähtevät vinhaa vauhtia ajamaan kirkonkylään, jossa lääkäri asuu.
"Eila parka… kovan onnen tyttö… olit kuin oma lapseni", sanoo säälien Jaakon emäntä.
Eila on tähän asti kyennyt toimimaan nopeasti ja järkevästi, mutta nyt tuntuu kuin alkaisivat voimat pettää, kun he Jaakon emännän kanssa hierovat lumella Waltterin kankeita jäseniä.
"Tiedätkö mikä on tuskaa?" kysyy hän Jaakon emännältä. "Kuvittelin tuskaksi sitä, että olin orpo ja uskoin tuota petoa isäkseni, mutta nyt minä tiedän tuskan, joka on suurempi kuin koko maailma, sen merien syvyydet ja taivaitten korkeudet…"
Emäntä pillahti itkuun, ja kyyneliä pyyhki Lassikin.