VII.
Vasta kolmantena päivänä tointuu Waltteri täyteen tajuntaan…
Hän avaa silmänsä, huomaa Eilan ja koettaa kurottaa kättänsä Eilaa kohti, mutta silloin tuska vääntää hänen kasvojaan, ja hän huomaa olevansa sidottu. Eila painaa kätensä hänen otsalleen, kumartuu häntä kohti ja suutelee…
Rakkaus ja ilo saavat hetkeksi unhottumaan tuskat. Hän muistaa nyt kaikki kärsimyksensä, purskahtaa itkuun ja vaikeroi:
"Eila, rakkaimpani… Missä on pieni poikamme?"
Eila käy viereiseen huoneeseen ja tuo sieltä sylissään lapsen. Waltterin kasvoilla muuttuu ilme iloiseksi, mutta yrittäessään liikuttaa käsiään puhkeaa hän taas hillittömään itkuun… Hän jää yksikseen Eilan ja lapsen kanssa.
Viereisessä huoneessa puhelee lääkäri nimismiehen ja Karhu-Jaakon kanssa, joka vastikään on palannut Norjanmatkaltaan.
"Kaikista näistä päättäen", sanoo nimismies katsellessaan papereita ja todisteita, jotka Jaakko on tuonut matkassaan, "täytyy Eilan olla pastori Håkansenin tytär, joka vuoden vanhana vietiin venheestä ja katosi tietämättömiin. Tässä on kastetodistus… Ingrid Sofia. Mutta mikä on sitten se, jota Kiveliön kävijäksi nimitetään?"
"En minä hänestä tarkemmin tiedä, eikä sitä kukaan ole kysynyt, kun kaikki ovat enimmäkseen pelänneet häntä eivätkä ole mitään uskaltaneet urkkia. Ja kun on kaikille rauhan antanut ja ahmoja ahdistellut, niin ei ole sen enempää välitetty", selittää Jaakko tietojaan nimismiehelle.
"Onko hänessä koskaan ollut huomattavissa mielipuolen oireita?" tiedustaa lääkäri.
"Minä en ole koskaan saanut selvää, onko hullu vai viisas, mutta paremmin minusta on hullu…"
"Kamala, hirveä mies hän mahtaa olla", sanoo nimismies kuin ajatuksissaan. "Sääli kaunista nuorta miestä, sääli nuorta, onnetonta tyttöä…"
Näinä viimeisinä puolipimeinä talvipäivinä, joina Waltteri on kärsinyt suurinta ruumiillista tuskaa, on Eila alati istunut hänen vierellään, ja heidän sielunsa ja sydämensä ovat kuin kasvaneet kiinni toisiinsa.
Pappi on heidät nyt vihkinyt.
Saatuaan kuulla lääkäriltä, ettei ole toivoa elämästä, on Waltteri vaipunut kuin uneen. Ja silloin kun hän avaa silmänsä ja näkee Eilan vieressään, kirkastuvat hänen kasvonsa, ja suu vetäytyy vielä hymyyn…
Mutta eräänä yönä leviää kummallinen kalpeus kasvoille. Veri pakenee pakenemistaan, ja hengitys lakkaa vähitellen kuulumasta…
Eila sulkee lapsensa povelleen, ja nyt vasta tuntee hän, kuinka tuska painaa hirveät kätensä hänen hartioilleen maahan luhistaakseen. Silloin leimahtaa hänen silmissään kirkas koston tuli, ja kääntyen lääkäriin, nimismieheen ja Jaakkoon hän melkein huutaa:
"Haa, sinä kavala heittiö… murhasit rakkaimpani! Kostan! Kostan!
Kostan!"
"Kiveliön kävijää ollaan etsimässä… Kaikille lappalaisille on annettu käsky", ilmoittaa nimismies.
Mutta nuori lääkäri lähestyy Eilaa ja sanoo sydämellisesti:
"Nuori nainen! Teillä on lapsi, jonka vuoksi teidän kannattaa elää…"
Eila herää kuin huumauksesta, näyttää kuin hänen kauniit silmänsä saisivat lämpöistä hehkua, ja hän purskahtaa valittavaan, katkeraan itkuun…
Tuskaa… tuskaa… oi, sitä tuskaa…