VII.
Pohjolan kesä on lyhyt.
Valo muuttuu vaaleaksi hämyksi elokuun alussa, ja öinen verho kattaa taivaan. Yhtäkkiä Kaarlo huomasi, että syksy henki jo ilmassa, ja luonnossa alkoi lakastua kesän voimakas vihreys.
Oli ollut niin kummallista hänen elämänsä täällä erämaassa, täällä valon ja hiljaisen rauhan ympäröimänä, ettei hän itsekään oikein käsittänyt. Mutta hän tunsi astuvansa maailmaan uutena miehenä, joka tietää sen mutkikkaat polut.
Mutta kun hän ajatteli eroaan ja lähtöään, valtasi hänet kumma kaiho ja ikävä. Tämä kesä oli ollut hauskin hänen koko elämässään. Niin tervettä ja puhdasta, virkistävää ja opettavaa. Mikään ei tuntunut hänestä niin hyvältä kuin se, että hänen suhteensa Eevaan oli säilynyt niin puhtaana. Nyt hän sen tunsi.
Mitä olisi hänen ilonsa ollut, jos olisi antanut himojensa mellastaa herrana? Kurjana ja häpeässä saisi hän nyt hyvästi jättää… eikä koskaan voisi tulla takaisin…
Mutta nyt voipi.
Hän käveli pellolle, jossa koko talon väki oli leikkuulla. Enin osa peltoja oli jo haasioissa ja kuhilaalla, eikä leikkaamatta ollut enää kuin navetan takainen pelto.
Kaarlon tullessa nousi Eeva leikkaamasta ja alkoi teroittaa sirppiään.
"Viikon päästä siis lähdette", sanoi tyttö hiljaisella äänellä.
Kaarlo istui pientareelle vastapäätä Eevaa.
"Kun minä pääsisin kirkonkylään asti saattamaan… Mutta äiti ei saata lypsää…"
"Minä lähetän sinulle hyviä tuliaisia isän matkassa, ja talvella kirjoitan…"
"Ja sitten ensi kesäksi tulette taas tänne meille!…"
"Jos elän, niin varmaan tulen, ja silloin tulet matkaani…"
Eevan silmissä ilo aivan salamoi.
"Kun olisi talvi oikein lyhyt…"
"Sinä kirjoitat minulle… Kerrot, kuinka täällä metsänriistaa saatte…"
"Niin, niin…"
Heikkikin tuli siihen.
"Onnen te toitte tänne matkassanne", sanoi hän. "Hyvä on kesä ollut, ja vuosi tulee runsas ja raskas… Näin runsasta vuotta en ole koskaan ennen saanut…"
"Saatte leipää koko talveksi?"
"Hyvinkin. Liikenee ruunallekin appeeseen komahuttaa. Tässä on nyt… kun tämän vielä leikkaamme, niin kaikki on kuhilaalla."
"Eipä ole hallaa näkynyt…"
"Ei ole tämän järven rannalla, mutta kuuluu kirkonkylässä ja muuallakin jokivarrella arimmilla paikoin hätyytelleen."
"Niinkö? Kuka sieltä on sanomia tuonut? Onko sieltä ollut kulkijoita?"
"Tuolta Auttojyppyrästä, johon meiltä on penikulma, on ruotilainen kuollut, ja sitä on käyty hautaan saattamassa. Saattomiehet olivat kertoneet Aapolle…"
"Missä Aapo ne kohtasi?"
"Aapo on käynyt linnustamassa…"
Kaarlo jutteli siinä Heikin kanssa minkä mitäkin, mutta parhaasta päästä hän katseli Eevaa, joka reimasti leikkasi ohran kellertäviä olkia. Ja kun vähänkin oli väliä, kuiskasivat he toisilleen lämpimän sanan.
"Huomenna ollaan jo riihellä, ja kun heti myllyyn toimitan, niin saatte tekin maistaa uutisleipää", tuumaili Heikki. "Käyppä, Akseli, lisäämässä koivuja riihen pesään."
Rannempana kuin navetta, metsän laidassa, kivisen rovan päällä oli riihi latoineen ja ruumenhuoneineen. Räystään alta, seinänraoista ja ikkunoista tuprusi vaaleaa koivuhalkojen savua kirkkaaseen ilmaan.
"Paistamme pottuja tänä iltana riihen pesässä", esitteli Akseli.
Paistetut perunat olivat herkkua vastakirnutun voin kanssa. Kerran saaristossa ollessaan oli Kaarlokin syönyt paistinperunoita.
"Niin me teemme, Akseli", sanoi hän. "Pidämme oikein hauskaa tänä iltana."
"Jotta senkin hauskan vielä näkee", sanoi Heikkikin ja painautui leikkaamaan.
Hämyn tullessa saatiin kaikki leikkuu loppumaan. Enin osa lyhteitä oli jo haasioituna, kuhilailla oli vain navetan takainen pelto.
Istuivat kaikin suuren kirkkaan takkavalkean ääressä pirtissä, ja Kaarlo kertoi olostaan ulkomailla. Kahvit juotua päättivät nuoret lähteä riihelle perunoita paistamaan. Mutta hämyn enetessä kirkastui taivas, ja tähtiä alkoi vilkkua siellä täällä. Järven päälle laskeusi sakea usva, joka siihen kokoontui suomailta, vuorten kallioisista rotkoista ja pohjattomilta leviltä.
Kun Heikki tuli sisälle, arveli hän:
"Jopahan taitaa halla tänä yönä olla liikkeellä… Seestyy taivas, eikä tuulen henkeä käy… Parahiksi taisimme ehtiä lopettaa leikkuun…"
Äskeinen iloisuus katosi, ja Kaarlo huomasi kaikkien kasvoilla pelästyneen ilmeen. Halla on niin kova vieras, että sen paljas nimi jo vapisutti, vaikkei enää ollutkaan pelkoa, että se leivän ryöstäisi.
"Kyllä minä sitä vähin olen aavistellut, kun tuuli on monta päivää ollut pohjoisessa, ja siksi olen kiirettä pitänytkin leikkuussa. Olisin vielä tuon navettapellon antanut olla… antanut tuleentua pari päivää, mutta epäilin, että kyllä se… ja aamulla on kyllä kuura maassa, se nähdään."
He lähtivät kaikin ulos. Kaarlo tunsi jo portailla, että ilma oli kylmennyt, ja taivaalta välkkyivät tähdet kirkkaina. Hän ei ollut koskaan tiennyt hallaöistä mitään. Tuskin oli koskaan ajatellut niin pitkältä, että olisi tiennyt hallan yhtenä ainoana aamuhetkenä vievän kaiken toivon ja kesänvaivat. Mutta kun hän nyt näki Heikin vakavat kasvot ja hänen silmissään riemun siitä, että vilja oli ehtinyt kypsyä ja se saatu leikatuksi, ymmärsi hän taas paremmin erämaan elämää. Yksi solmu oli taas auennut, ja taas hän tunsi siirtyvänsä lähemmäksi näitä ihmisiä.
Pihalla seisoessaan puheli Heikki Kaarlolle:
"Tämmöinen se on… Vaikka on lämmin päivä olevinaan, voipi silti tulla hallayö. Jos tämmöisenäkin yönä vilja vielä on keskissä, niin kaikki viepi… ei muuta jää kuin lentäviä kaunoja… Voipi välisti tulla kylmä keskellä kesääkin…"
"Mutta tämähän ei ole hallanarka?" muisteli Kaarlo.
"Ei olekaan, ja minä kun tavallisesti teen kevätkylvöni hyvin aikaiseen heti lumen lähdettyä, niin joutuu pian leikattavaksi. Mutta kyllä tämmöisenä yönä vie kaikki, ken vain ei ole ehtinyt leikata ja kenen pellot eivät ole joutuneet kypsiksi…"
He seisoivat kauan äänettöminä, taivaalle katsellen.
Silloin Akseli juoksi riiheltä ja huusi, että perunat olivat jo kypsyneet.
Heikkikin seurasi riihelle paistinperunoita maistelemaan.
Ja varhain seuraavana aamuna noustiin ensimmäistä riihtä puimaan.