ENSIMÄINEN ULOSOTTONI
Antti Räisästä, itsellismiestä, oli sakotettu viinanmyynnistä, ja sakko jätettiin minun perittäväkseni.
Maailman konna ja veijari kuului olleen tuo Antti Räisänen ilmoisen ikänsä. Viinaa oli myynyt ja kaikenlaista konstia pitänyt. Viisaasti oli hän osannut kauppaansa pitää, sillä monissa käräjissä oli asia ollut esillä ennenkuin hänet voitiin tuomita viinanmyynnistä.
Lauri lautamiehen, joka oli paljon ollut läsnä ulosottotoimissa ja muutenkin tunsi kaikki pitäjän ihmiset, otin todistajakseni.
"Kuuluu kehuneen, ettei maksa hän sakkoa eikä lähde linnaankaan", sanoi
Lauri minulle ja naureskeli.
"Semmoinen lintuko se on?"
"Kyllä se sellainen mies on, ettei sitä kohtaa kun sattumalta. Minulla kun kerran oli hänelle haaste, niin viikko piti vahtia ennenkun sain haastetuksi."
"Tietääkö Lauri, oleskeleeko hän nyt näillä mailla? Hänhän asuu
Pakkasenvaarassa?"
"Oli tässä juhannusviikolla ollut kuulema liikkeellä, vaan eikö lie nyt mennyt johonkuhun tukkisavottaan. Siellä hän tavallisesti kesällä oleskelee minkä mitäkin tukkilaisille kaupitellen; talvisin hiihtelee tukkiajopaikasta toiseen, myy viinaa, rekilauluja ja paperosseja. Harvoin hänet tapaa kirkonkylällä, mutta ripillään hän käy joka vuosi Perttulin sunnuntaina."
"Eikö hänellä ole itsellään mökkiä tai muuta omaisuutta?"
"Pakkasenvaaran Heikin on pirtti, jossa hän asuu, ja minun tietääkseni ei hänellä ole minkäänlaista omaisuutta."
"No sitten me toimitamme hänet linnaan sakkojaan sovittamaan."
Niin keskustellen olimme Laurin kanssa kävelleet jo pitkälti kirkonkylää, ja aikeemme olikin jalkaisin mennä. Oli keskikesän poutainen päivä, luonto vankimmillaan voimassaan.
Kylän päässä tuli meitä vastaan Olkkos-Kaisa, jolta kuulimme, että
Antti Räisänen oli samana päivänä käynyt kylällä voita ostamassa ja
Pakkasenvaaraan päin lähtenyt.
"Hyvääpä kuuluu", arvelin minä Laurille.
"Ei se ole lintu silti häkissä, vaikka sen metsässä laulavan kuulee", epäili Lauri.
Pakkasenvaara oli kylän takana mäki, missä pienen näreikön keskellä oli useita mökkejä. Yleensä se oli huonossa huudossa, ja melkein jokaisen mökin asukkaita katseltiin epäluulolla.
Laurin neuvon mukaan käännyimme kylään tultuamme metsäpolkua takalistolle päin. Sitä kävellen voimme metsän peitossa huomiota herättämättä lähestyä Pakkasenvaaraa.
"Meidän pitää päästä aivan huomaamatta ihan mökille asti, sillä jos Antti saapi vihiä meistä, niin silloin hän katoaa metsän peittoon eikä taida olla heti näkyvissä", selitti Lauri.
Polkupahaista, joka kulki vaaran rinnettä kierrellen ja oli paikoitellen rapakkoinen, kävelimme hiljaa keskustellen — Lauri edellä, minä perässä.
"Seikka on semmoinen, että kun pääsemme lähelle, niin jää sinä puun taakse piiloon, minä menen yksinäni ensin pirttiin. Jos kotona on, niin pysyy se, vaikka yrittäisi karkaamaan", esitti Lauri. "Kun minä sitten ilmestyn ulos pirtistä ja alan sytytellä piippuani, niin silloin saat tulla", ehdotti hän vielä sopivaksi merkinannoksi.
Metsän suojassa ja kumartuneina naakaten pääsimme niin lähelle mökkejä, että olisi voinut tuntea ihmiset.
"Tuossa mökissä se Antti asuu, jossa on ovi auki ja päreitä akkunan ruutuina… tuo toinen tuossa vasemmalla vieressä on se Tiina-Kaisan mökki, jossa vuosikymmen sitten mies puukolla tapettiin…" osoitteli Lauri.
Minä paneusin pitkäkseni kuusen taakse ja saatoin hyvin makuultani nähdä kaikki, mitä sen mökin luona tapahtui, missä Räisäsen Antti asui. Lauri lähti mökkiä kohden kävelemään.
Eräästä mökistä ilmausi vaimo portaille, katseli hetkisen ympärilleen ja heitti sitten sangollisen likavettä pihalle.
Mutta huomatessaan Laurin, joka juuri oli lähestymässä Antin mökkiä, pakeni hän kuin pelästyneenä pirttiinsä. Näin Laurin kiirehtivän askeleitaan ja puolijuoksussa menevän Antin mökkiin sisälle.
Odotellessani Lauria takaisin ehdin siinä maatessani mietiskellä yhtä ja toista. Saamieni tietojen mukaan piti Antti Räisäsen olla rahamies, joka kyllä voisi yhden sakon maksaa puhtaalla rahalla milloin hyvänsä. Säästölaitoksessakin kuului hänellä olevan talletuksia. En ollut koskaan Anttia nähnyt, vaikka paljon olin kuullut hänestä puhuttavan, ja aina oli hän ollut mukana, missä joitakin roistontöitä oli tehty. Nuorena poikana sanottiin hänen murhanneen erään kuljeskelevan laukkuryssän, vaikkei asiaa ollut voitu koskaan näyttää toteen. Minä kuvittelin hänet kookkaaksi, mustaveriseksi mieheksi, jolla oli pienet kavalat silmät ja arpia poskipäissä…
Jo ilmestyi Lauri portaille ja alkoi sytyttää piippuaan.
Silloin minäkin ponnahdin pystyyn ja lähestyin mökkiä, johon Lauri kiirehti edellä.
Pöydän päässä istui rauhallisena mustapartainen mies syöntihommassa. Hän näytti hyvin siivolta mieheltä ja katseli tummansinisillä silmillään niin rehellisesti eteensä kuin konsanaan se, jolla on hyvä omatunto. Muita ihmisiä ei näkynyt. Tuo mies ei missään tapauksessa voinut olla Antti Räisänen, viinaporvari ja murhamies. Katsoin Lauriin ja toisen vuoron mieheen.
Ja sanottuani hyvänpäivän kysäisin:
"Oletteko te Antti Räisänen?"
Hän rykäisi, nielaisi palan, pyyhki suutaan ja vastasi:
"Vallesmanni on hyvä ja istuu. Minähän se olen. Olenkin jo odotellut, että eikö tule tämä varavallesmanni heti minulta sakkoa perimään. Kyllä minä siitä niin suuressa huolessa olen ollut, etten öitäni ole nukkunut. Sakottivat minua viatonta miestä, kun puoli litraa tarvitsevalle lainaan annoin. Ja olisin minä sen jo käynyt maksamassa, ettei olisi tarvinnut vallesmannin tänne vaivata itseään, vaan kun en saanut rahaa kokoon… en niiltäkään, joilta olen vähä työpalkkoja saamassa… Parhaat vaatteeni ja taskukelloni myin, mutta niistäkään en saa maksoa ennenkun ensi viikolla…"
Hän oli lopettanut syöntinsä ja noussut kävelemään, ja hänen kertoessaan minulle asiansa valuivat kyyneleet hänen silmistään. Äänikin oli niin valittava ja surkea, että tuli oikein sääli mies-parkaa.
Ja saatuaan piippunsa syttymään jatkoi hän itkunsekaisella äänellä:
"Ovat ne ihmiset kateellisia ja pirullisia. Kun minä suurella vaivalla ja vähäisellä rihkamakaupalla olen koettanut henkeäni elätellä ja vanhempani olen hoitanut hautaan asti ja vielä on sokea sisar ja hänen lapsensa hoidettavana… niin kadehtivat ja vainoavat minua, vaikken ole heille pennin edestä pahaa tehnyt… Ja tämänkin viinanmyyntiasian kävi Ollikainen kantelemassa vallesmannille, kun luuli minun hänen veneensä varastaneen… Vaan ei siitä Ollikainen isosti hyödy… Ja kyllä minä sakkoni maksan… Jos sopisi vallesmannin vartoa tulevaan viikkoon, että saisin rahaa kokoon…"
Oikein minua alkoi mies-poloinen säälittää. Ehkäpä ne huhut, joita hänestä kerrottiin, olivat perättömiä, — ainakin liioiteltuja. Semmoistahan oli maailman meno. Monta asiaa viittasi siihen, ettei mies voinut olla niin paha kuin hänestä kerrottiin. Ensiksi tuo hänen vilpitön, rehellinen ulkomuotonsa ja suora puhetapansa, toiseksi se, että hän oli hoitanut vanhempiansa hautaan asti ja nyt elätti sokeaa sisartaan ja hänen lapsiaan, osoittivat jo kylliksi hänen olevan lämminsydäminen mies, joka voi tottakin puhua.
"Tämä Lauri lautamieskin tietää tälle vallesmannille todistaa", alkoi hän nyyhkiä, kun minä viivytin vastaustani.
Lauri istui etukumarassa lattiaan katsellen eikä virkkanut mitään.
"Ensi viikolla — keskiviikkona — minä kävisin maksamassa. Viimeiset pitää siihen koota. En minä enää vanhoilla päivin tahtoisi linnaankaan lähteä… ja puhdas minulla on papinkirja tähän ikään ollut… että sopiiko vallesmannille siihen asti vartoa", pyyteli hän.
"Lupaatteko aivan varmaan ensi keskiviikkona maksaa?" tiedustin vielä.
"Lupaan tietenkin. Mihinkä minä poloinen siitä enää pääsen."
Ja hän hyrähti taas itkemään.
"Koko kevään ja tämän kesän ajan kun olen ollut vuoteen hyvänä viikottain, niin en ole kyennyt työhönkään…" änkkäsi hän itkun seasta.
Sovittiin sitten, että maksu sai jäädä ensi keskiviikkoon.
"Mutta muistakaahan pitää sananne, muutoin teidät hukka perii", koetin sanoa virallisella äänellä.
"Mihinkä minä vaivainen mies pääsen… Nytkin pakottaa rinnan alla… ruoka ei pysy sisällä vähääkään…"
"No hyvästi nyt!"
"Hyvästi, hyvästi, vallesmanni-kulta, ja kiitoksia oikein paljon ja onnea matkallenne!" hyvästeli hän meitä, kun ovella olimme pois lähdössä.
Palatessa emme menneetkään polkua takaisin, vaan laskeusimme mäeltä suoraan maantielle.
Ei virkkanut Lauri mitään, ja äänettömänä kuljin minäkin.
"Siivolta mieheltähän tuo näytti. Liekö totta puhunut?" sanoin vihdoin, kun pääsimme maantielle.
"Pahoin minä epäilen. Se on sellainen valehtelija, ettei vertaa. Mutta voipi sentään sakkonsa maksaa", arveli Lauri.
"Mutta onhan hänellä hyviäkin puolia… esimerkiksi, että hoitaa sokeata sisartaan!"
"Mitä hulluja! En minä ole kuullut hänen sokeasta sisarestaan mitään. Ja valetta oli sekin, että on hoitanut vanhempiansa. Ruotilaisina ovat kumpikin kuolleet", tiesi Lauri selittää.
Minulle oli kuitenkin jäänyt Antti Räisäsestä hyvä usko, ja monesti
johtui mieleeni, että ihmisten puheisiin oli hyvin vähän luottamista.
Olihan minulla vereksen vereksiä kokemuksia ihmisten pahuudesta.
Alituiseen olin kuullut huhuja nostettavan aivan viattomista ihmisistä.
Miksi ei sellaista olisi voinut tapahtua Antti Räisäseenkin nähden.
"Ei tuo mies kuitenkaan roistolta näyttänyt", sanoin Laurille erotessamme.
"Sillä itkullaan se onkin pettänyt monta viisaampaa miestä kuin sinut", arveli Lauri, sillä hän tuntui kovasti halveksivan minua siitä, etten ollut kovempana Antille.
"Jokohan tuo peijakas oli ainakin konna?"
"Ole varma siitä", takasi Lauri ja naureskeli veitikkamaisesti.
"Tottapa tuota opit vähitellen", arveli hän lopuksi, ja niin erosimme.
Antti Räisäsen asia oli jäänyt niin mieleeni, että öilläkin siitä uneksin. Ja uteliaana odotin keskiviikkoa, jolloin Antin piti tulla sakkoaan maksamaan.
Mutta hän ei tullutkaan.
Odotin torstain, perjantain, lauantain ja niin seuraavaan viikkoon, mutta häntä ei kuulunut. Eräänä yönä läksimme Anttia poliisin kanssa tapaamaan.
Aamuvarhaisella saavuimme Pakkasenvaaraan, juuri kun muutamissa mökeissä alettiin heräillä.
Sama vaimo, jonka ensi käynnilläkin olin nähnyt seisovan portailla, ilmautui nytkin liikkeelle ja näytti seuraavan meitä Heikin mökille.
"Eikö lie mennyt pitemmälle matkalle. Kaikki kampsunsa näkyy koonneen, ja kaupungissa kuului olleen jo menneellä viikolla. Amerikkaan se on mennyt. Sillehän tuli 'tiketti' jo kevättalvella", selitteli meille Pakkasenvaaran Heikki.
"Semmoinen lurjus!"
"Velimies kuuluu olevan hyvissä varoissa Amerikassa. Isoa 'rästäränttiä' hoitaa, ja kaiketi pääsee Anttikin kellarimestariksi", jatkoi Heikki.
Vaimo, joka oli meitä seurannut pirttiin asti, ojensi minulle likaisen kirjeen, jonka Antti oli käskenyt minulle antaa. Se oli huononlaisella käsialalla kirjoitettu ja kuului näin:
"hyvä tuttavani väinö vallesmanni joka olita hyvä ja olen lukenut teän runoja ja voin hyvin ruumiin ja sielun puolesta jota herran armo lahja teillekin toivon ja nyt reisan amerikan tästä saatanan maasta ja sine hautatan ruumiin ja sanoka Ollilaisele etä ole niin helvetin hyvä ja muista että toisa talvena tapoima hirviä Karhujupukassa ja siihen on toistaja leenan alpetti ja särkilahden nuorempi poika ja ottakaa ylös tämä asia ja sakon olen jättänyt Niemiahon isänäle, joka maksaa se teile ja kaksitoista hirveä olen ampunut ja lihat on myyty voikaa hyvin ja toivotan pitkä ikä ja kohta mies reisaa amerikassa.
tutavuutela Antti Räisänen."
"Mitä Antti siinä kirjoitti?" tiedusti poliisi.
"Vähä mitäkin."
Mutta vaimo virkkoi:
"Puhui se minulle, että hän on viinanmyyntisakon jättänyt Niemiahon isännälle. Liekö siitä virkkanut kirjeessään."
"Ei ole siitä mitään", vastasin minä ja pistin kirjeen taskuuni.
Mutta parin päivän perästä tuli Niemiaho ja maksoi Antti Räisäsen puolesta sakon.
"Miksikähän Antti sitten lähti noin äkkiä Amerikkaan?" kysyin
Niemiaholta.
"No… kyllä hänellä taitaa olla muita syntejä… parasta Antille oli, että korjasi luunsa", virkkoi Niemiaho naurussa suin.