KENTTÄNIVAN HÄVITYS
Kesäisenä yönä kuljin suuren Miehojärven rannalta kalarikkaan, saivovedestä kuuluisan Kaimajärven rannalle, missä oli vain yksi ainoa talo järveen pistävän niemen nenässä.
Yksinäisiä, metsäisiä taipaleita on minusta hauska matkata yksin. Polku vie ja viehättää. Erämaan rauha on maassa, ja sydämessä asustaa kummallinen raukeus. Täällä, kaukana muusta maailmasta, on turvallista olla. Vaikka on ympärilläni erämaan ääretön yksinäisyys, ei minua peloita eivätkä tuskan tunteet sydäntäni rasita. Ajatus ei viivy entisyydessä, ei luo utukuvia tulevista päivistä, eikä rauhatonna harhaile vallaton mielikuvitus. Silmä näkee, sydän tuntee, ja rauhallisena sielu unelmoi…
Tämä taival onkin outoa minulle, olen ensi kertaa tätä polkua kulkemassa. Maat, joita polku vie, ovat kuivia ja kallioisia, suot ja jänkät jäävät syrjään. Ahteita ja kumpuja hakien polku vie…
Nousee aurinko ja kultailee maailmoita ja uneksuvan taivaan vaaleita pilviä. Mutta kuta likemmäksi saavun Kaimajärveä, sitä mukaa katoaa minusta erämaan synnyttämä rauha, ja levottomammaksi sydän käy. Ajattelen taloa, Kenttänivaa, ja sen asukkaita. En tunne heitä, mutta Miehojärven rannalla, josta olen lähtenyt, on minulle heistä kerrottu. Iso oli lapsilauma, ja lujalle oli ottanut elämisen jo kuluneena talvena, kun leipä oli aivan ostossa. Kaksi lasta kuuluu olevan vaivaista… Heiltä nyt vaadittiin kolmensadan markan päätöksen maksua. Päätös oli laukussani velkakirjoineen ja määräyksineen…
Minulla oli ollut monen monta ulosottotoimitusta peräti köyhäin ja kurjain luona, mutta ei minusta ollut koskaan tuntunut niin ikävältä velallisen luo meno kuin nyt. Varmaa on, että jos itselläni olisi ollut rahaa, olisin ennen siitä luopunut kuin mennyt noita raukkoja nylkemään… raukkoja, jotka idarsivat leipäänsä karusta, kiittämättömästä maasta, hallan kanssa joka vuosi tapellen — joita ei auttanut maantie, vaikka velvollisuus oli heilläkin osansa korjata, ja jotka elivät kaikin käsin turvattomina loitolla muista ihmisistä…
Merkeistä päättäen alan lähestyä asuttua paikkaa. Siinä on jo pienen jänkän laidassa heinälatokin, suu selällään tuijottaen; etempänä on auma vartaita pystyssä ja toisella rannalla toinen lato, johon vasta näkyy olevan uusi katto pantu. Polku kiertää jänkkää, pulskan petäjikön halki kulkien. Männikkö oli tähän jätetty säästömetsäksi ja suojaksi pohjoisia tuulia ja hallaa vastaan. Tämä oli talon tuki ja turva…
Heti männikön laidassa on riihi ja sen vieressä pienoinen lato. Riiheltä näkyy jo talokin, matala maalaamaton viisiseinäinen pirtti, ja siitä vähän matkan päässä maahan luhistunut, ränstynyt navetta. Kuuluu hiljaista kosken pauhua, ja kun likemmäksi tulen, näen talon taitse virtaavan pienoisen joen, joka saunan luona muodostaa nivan ja vähän alempana laskee suureen Kaimajärveen.
Aamu on tyyni ja suloinen, aurinko on jo korkealla, vaikka kello vasta aloittaa viidettä. Talossa ei vielä näy liikettä.
Mutta pääskyset, joilla on pesänsä pirtin räystään alla, pitävät iloista elämää. Ne lentävät aivan korvieni vieritse ja visertelevät niin että korvia vihloo. Niitä on sadoittain. En ole ennen enkä jälkeen nähnyt niin paljon pääskysenpesiä yhden talon räystään alla. Istuudun isolle kivelle, joka on keskellä pihamaata, ja alan katsella pääskysten iloista elämää. Vieri vieressä on pesiä, ihme että ne siinä pysyvät vain paljaaseen seinään varattuina… Tuosta pesästä lähtee taas yksi… lentää pääni päältä… siinä viheltää ja menee nuolena järvelle päin… Tästä taas… se lentää poikki pihan… tulee takaisin ja salamana vihkaisee rannan sivu koskelle päin, jonne katoaa… Tuohon pesään, joka on likinnä rappusia, tulee yksi pirtin päällitse… ja tuohon ja tuohon… Ja yhtenä ainoana hilpeänä viserryksenä on koko pihamaa, ja kaunis kesäaamu on kuin aamurukouksessaan.
Kummallisiin ajatuksiin vaivun siinä istuessani. Näen suuren Kaimajärven sileän pinnan ja sen vastakkaisella rannalla korkean vaaran, jonka puuton, kalju laki kimaltelee aamuauringon valossa. On kuin hyppelisivät siellä valon hengettäret, aamutanssiaan harjoitellen…
Kaunis on maailma, ja iloiset ovat pääskyset, mutta minun sydämessäni on talvi, ja murhe on mielessäni… Nuo, jotka tuolla sisällä nukkuvat, eivät aavista, että heitä vaanii ulosottomies…
Silloin satun katsomaan järvelle päin ja näen rantaan tulevan veneen, jossa on kaksi henkeä, vanhemmanpuoleinen mies ja nuori tyttö… He asettavat verkot keppeihinsä ja mies nostaa kalakontin selkäänsä. Tyttö kantaa pienempää vasua…
Kun he saapuvat pihaan, tervehdin minä. Mutta kumpikaan ei vastaa mitään. Mies tuijottaa minuun kuin pelästyneenä, ja tyttö katsoo niin tarkkaan, että kävelee kopiksi tikapuihin. Silloin hän herää, panee vasun rappusille ja töksähtää siihen minua katselemaan.
Mieskin on laskenut konttinsa kaivon viereen ja alkanut kaivaa tupakkakojeitaan.
"Te taidatte olla isäntä", sanon minä ja lähestyn katsomaan, mitä kontissa on. Se on haukia ja ahvenia puolillaan.
"No minä tässä olen niinkuin isännän nimessä", vastaa hän väsyneesti.
Hän on kuudenkymmenen mies, harmahtavatukkainen ja sinisilmäinen.
Miellyttävät kasvot ilmaisevat harvinaista suopeutta.
"Mistä tämä vieras kulkee, kun tämän kautta matka pitää?" tiedustelee hän ja yhä katselee minua epäluuloisena. "Tänne Kaimajärven rannalle sattuu harvoin vieras kulkemaan."
"Tuolta rantakylästä olen. Vasta tähän tulin. Saittepa aika paljon kaloja. Verkoillako pyydätte?"
"Verkoilla. Ei ole nuottaa. No tuli niitä mennä yönä jonkun verran.
Milläpä täällä muuten eläisikään", arvelee hän surumielisesti.
Pirtissäkin oli herätty, ja savu nousi uunin piipusta. Tyttö oli kadonnut porrasten edestä, ja lasten hälinää kuului sisältä. Pienoinen poika, jolla ei ollut kuin palanen paitariekaletta yllään, juoksi pihalle ja lausui:
"Itä… itä… Kallelle te tuuri hauki!" ja meni kaloja kontista katselemaan.
Navetassa helähti rautainen lehmän kello pari kertaa ja kuin unen seasta vielä.
"Onko montakin lehmää?" kysäisin minä, kun sattui soma tilaisuus.
"On se vasikka neljäntenä. Mennä talvena täytyi paras lehmä lopettaa, kun katkasi jalkansa sileällä parrella."
"Sepä oli ikävää. Niinkö pieni tämä tila onkin?"
"Kyllä tässä hätähätön seitsemän, kahdeksan elättäisi, kun oikein tarkoin joutaisi joka kannikon niittämään…"
Isäntä on koko ajan tarkastellut minua, kai tehnyt johtopäätöksiään. Erittäinkin näkyy hän katselevan olallani riippuvaa laukkua, joka ei ole tavallisen eväslaukun näköinen. Ja minun olennossanikin on jotakin, joka on tavallisesta jätkästä poikkeavaa, vaikka pukuni ei suinkaan ole herrasmainen.
"Te taidatte olla metsänostaja", arvelee hän tutkimuksen tuloksena.
"No en minä juuri metsänostaja ole", vastaan vähä hymyssä suin.
Silloin näyttää hänelle selviävän asia. Ja melkein vapisevin äänin hän sanoo:
"Kyllä minä nyt arvaan ja tunnenkin. Te olette se varavallesmanni…"
"Niin olen…"
"Minä arvasin. Minulla on ollutkin niin painostava tunne koko viikon. Ja akka oli nähnyt pahoja unia näinä viime öinä. Oli nähnyt pirun häntä ahdistelevan…"
Samassa tuli pirtistä nainen, joka näytti olevan emäntä ja navettaan menossa. Hän oli laiha, mutta muuten terveen näköinen, ja liikkui erinomaisen liukkaasti. Kuultuaan, että me isännän kanssa juttelimme, seisahtui hän kuuntelemaan, ja päästyään asian perille pillahti hän itkemään ja nyyhki:
"Siinä se nyt oli minun uneni… siinä se nyt oli minun uneni… Johan minä sanoin sen sinulle, Heikki", ja itkien meni hän navettaan.
"Joko olette kauan asunut tätä taloa?" tiedustelin isännältä, päästäkseni muihin puheisiin.
"Kohta kolmekymmentä vuotta… No lähtekää tästä sisälle", vastasi hän ja näytti verrattain levolliselta.
Minä vakuutin, että minulla tässä päivänpaisteisella pihamaalla oli erinomaisen hauska istua pääskysten lentoa katsellen.
Talo oli kauniilla paikalla. Varsinkin miellytti minua ohivirtaava joki, joka saunan luona teki soman kosken, ja suuri sininen ja sileä järvi, jonka toisessa laidassa kohosi kaljupäinen jättiläisvaara. Me kuljimme isännän kanssa ympäri vainioita, kävimme saunan luona ja pienen, sievän kosken partaalla, johon muuan talon pikkupojista jo oli ehtinyt rautuja onkimaan.
Pellot näyttivät lupaavilta. Ohra alkoi juuri tähkää tehdä.
"Ei kai tämä paikka ole hallanarka. Kun ei vain erinomaisia syitä satu, niin saatte hyvän vuoden…"
"Kyllä on monasti näin näyttänyt, mutta juuri kun on valmistumassa, tulee pakkanen…"
"Vaikka järvi on tuossa vieressä…?"
"Vaikka. Mutta näittehän tullessanne sen laajan vuoman, jonka rantaa polku tänne tuo. Se on semmonen se vuoma, että siitä uhkuu kylmää lämpiminä kesäöinäkin… ja syyspuoleen se on kuin irti päästetty rietas… Olen minä sitä paikotellen koettanut ojittaakin, vaan minkäpä sille yksi köyhä mies tekee… Kaksikymmentäkahdeksan keriaa olen kylvänyt, ja neljä kertaa olen saanut hyvän vuoden… Tässä vainiossa olen paljon työtä tehnyt. Nuokin kivirauniot tuolla olen vaimoni kanssa kahden…"
Hän ei enää jatkanut, olimme juuri pihaan tulossa.
"Senkö Lomman tuomio se on?" kysäisi hän, ja hänen äänensä vapisi.
"Hänen on. Se näkyy tekevän kolmesataa markkaa, paitsi korkoja ja kuluja…"
"Kyllä sen muistan. Niin se tekee. Hätä tässä tulee nyt, ellei Lomma vielä alkaisi vartoa. On noita pieniä lapsia vielä… En minä muuten niin surisi…"
Me tulimme pirttiin. Se tyttö, joka tuli isänsä kera kalasta, siivosi huonetta. Puute ja köyhyys paistoi joka nurkasta. Keskellä permantoa leikki kaksi viisivuotista poikaa, apposen alasti kumpikin, ja leikkiessään huusivat kuin metsäläiset ainakin.
"No olkaapa nyt vähemmällä siinä… Jaakko ja Iikka menkää tästä pihalle… Ne ovat kaksoset nuokin tuossa, ja semmosia kiistelijöitä, ettei ääntänsä kuule", tuumasi isäntä heille, mutta sen kovemmin hän ei heitä kieltänyt.
"Montako lasta teillä on?"
"Niitä on ollut viisitoista, vaan ne ovat vanhemmasta päästä kuolleet, — neljä niin soreaa poikaa ja yksi tyttö, — niin että nyt ei taida enää olla kuin kymmenkunta."
Emäntä oli navetan takana keittänyt kahvia ja tuli pannu kädessä pirttiin. Oven luona, vanhan porontaljan päällä, makasi vapiseva sokea vanhus.
"Se on tuo Priitan äiti kohta yhdeksänkymmenen vuoden vanha", selitti isäntä.
Minut oli käsketty porstuan peräkamariin, johon emäntä toi isännälle ja minulle kahvia.
Kun kysyin, mitä he tahtoisivat kirjoitettavaksi ulosottoon päätöksen vakuudeksi, vastasi isäntä:
"En tiedä. Ei tässä liikoja ole. Tuo sänky tuossa on sisareni, samoin kuin sänkyvaatteet…"
"Entäpä lehmät?"
"Lehmät täytyi mennä talvena myydä Songan porvarille, kun leipä oli kaikki ostossa ja verot kaikki maksamatta. Songan porvari on sitten antanut lehmäin olla meillä ja luvannut odottaa. On kerrottu, että tulevana talvena on isoja tukinajoja, niin että kun tästä pääsee ansioon, niin pian alkaa rahaa tulla…"
"No hevonen….?"
"Hevonen on Härkämäen Hermannin, Perälän kylästä — kyllä kai varavallesmanni hänet tuntee. — Hermanni ei anna omaksi ennenkun saan sen maksetuksi."
Sekä lehmiin että hevoseen oli hänellä täydelliset todistukset, etteivät ne olleet hänen omaisuuttaan. Niitä ei siis käynyt ulosottoon kirjoittaminen.
"Eikä taida olla muutakaan irtaimistoa?"
"Kylläpä tämän pitäisi näkyä, mitä tässä on… ei muuta kuin puutetta, ja ellei olisi niinkin runsaasti kaloja saatu, niin nälkään olisimme kuolleet. Kaloilla ja maidolla olemme olleet monta aikaa. Vasta viikko sitten sain vähä jauhoja. — Kun ne nyt olisivat malttaneet vielä odottaa, nuo velkamiehet, niin… Minulla olisi vielä vähä metsää myytävänä, aika hyvää metsää tuon Jänkkävaaran takana… niin saisivat omansa. Vaan minkäpä minä nyt teen, kivuloinen mies…"
"Olisitte koettanut saada metsänne myydyksi…"
"Sitä minä jo menneenäkin talvena hoin ja hoin, mutta eihän se tuo Heikki… sanoo vaan, että säästämme, säästämme", alkoi emäntä syyttää miestään.
Ei isäntä siihen mitään virkkanut. Näytti niinkuin hän olisi kyllästynyt koko maailmalle, niinkuin olisi toivonut, että pääsisi pois. Häntä uuvutti tämä kova taistelu. Ja väsyneeltä hän todella näyttikin.
Istuttiin ääneti pitkän aikaa.
"Lypsämään pitää minun lähteä", sanoi vihdoin emäntä ja poistui; ovi jäi auki. Pirtistä kuului lasten mellakoimista, ja pihalla visertelivät pääskyset, ristiin rastiin nuolina lentäen, ja saunan takaa kuului soman kosken hauska pauhu…
Oli niin painostavaa, surullista, ikävää ja kolkkoa täällä sisällä…
Tuolla ulkona oli niin ihanaa, niin suurta ja suloista…
"No sitten taitaa täytyä julistaa tämä maatila ulosottoon", sanoin vihdoin isännälle.
"Se kai se on tehtävä", arveli hän miettiväisenä. — "Jos vaan saisin jonkun hyvän ihmisen auttamaan tulevaan talveen asti, niin kyllä sitten korjautuisi. Se metsä on ison rahan arvoinen, mutta sitä eivät muut tiedä kuin minä. Olen sitä koettanut säästää viimeiseen asti ja köyhyyden kanssa tässä taistellut. Se Lomma näkyy olevan sydämetön julmuri…"
"Ettekö ole käynyt hänen puheillaan ja koettanut saada häntä odottamaan?"
"Kävin minä silloin heti kun lautamies toi välipäätöksen, vaan ei puhettakaan. Sanoi, ettei hänelle kelpaa muu kuin puhdas raha… Mutta koettakaa te nyt, rakas ystävä, puhua hänelle… ehkä hän sentään taipuu…"
Isäntä pyyhkäisi kämmenellään silmiään ja tuumasi:
"Jo se on ollut tämä meidänkin elämämme hauskaa! Puutetta koko elinajan, ja minullakin alkaa terveys loppua… pistää ja vihloo joka paikkaa, ja oikea jalka on välistä niin kipeä, ettei päällensä otata… Saisi kuollakaan tähän rauhassa…"
Ja taas hän pyyhkäisi silmiään.
"Kyllä minä parastani koetan teidän hyväksenne tehdä… Ehkäpä Lomma tyytyy odottamaan, kun saa kuulla, että teillä vielä on hyvä metsäkin."
Silloin isäntä säpsähti ja rupesi pyytelemällä pyytämään:
"Elkää Herran tähden puhuko Lommalle metsästä mitään. Minä luulen hänen saaneen vihiä, ja sitä hän nyt vaanii, että saisi sen ilmaiseksi… Sanokaa vaan, että minä tukinajolla ensi talvena maksan…"
Me siirryimme isännän kanssa pihalle juttelemaan, katselimme pääskysten lentoa ja järven sileää pintaa. Emäntä oli lehmät laskenut laitumelle ja tuli nyt kaloja perkaamaan lasten kera. Isäntä yhtyi joukkoon.
"Vieraskin syö kalakeiton ennenkuin lähtee, ja on meillä nyt voita ja leipääkin tarjota…" pyysi emäntä minua.
* * * * *
Jo marraskuun alkupäiviksi oli kihlakunnan ruununvouti kuuluttanut myytäväksi julkisella pakkohuutokaupalla Kenttänivan tilan n:o 41 ——:n pitäjässä.
Lomma ei ollut suostunut odottamaan millään ehdolla. Ruununvouti oli yhtä sydämetön.
Tapasin muutamaa päivää ennen huutokauppaa Kenttänivan Heikin. Hän tuli varta vasten puheilleni. Vähillä voimillaan oli hän lähtenyt rantamaihin vielä kerran koettaakseen saada apua. Mutta kukaan ei tahtonut auttaa miestä, joka elinaikansa oli raskaalla työllä suurta perhettään elättänyt, — jonka terveys puutteen käsissä nyt oli murtunut ja joka nyt oli köyhäksi joutunut. Kukapa semmoista auttaisi!
Hän oli paljon heikontunut sitten kesän. Ensi silmäyksellä en tahtonut häntä tunteakaan. Hän kulki ihan kumarassa ja yski väliin hirmuisesti. Kun hän verkkaan astui kujasta ulos, paikattu laukku selässä, kumarassa ja avuttoman näköisenä, painui kuva hänestä syvälle mieleeni.
Ruununvoudille koetin selittää, että Kenttänivassa vielä oli hyvä metsä, pitäisi ainakin se eroittaa pois.
"Eikö helkkarissa… eikö helkkarissa", sain vastaukseksi. Ja hän kertoi, että velallinen päinvastoin oli myynyt metsänsä niin tarkkaan, ettei ollut enää linnun laulupuuta.
Ja Kenttäniva myytiin pakkohuutokaupalla. Lomma oli haalinut väkeä kokoon sen verran, että pystyttiin toimitukseen. Ei ollut kukaan halukas muuttamaan erämaahan, johon ei johtanut kuin vaivainen polku, ja sen vuoksi ei huutajia saapunut. Lomma tarjosi koko talosta tuhannen markkaa eikä kukaan halunnut antaa enempää.
Ja niin paukahti vasara, ja Lomma sai Kenttänivan tuhannella markalla.
Kun huutokauppa oli loppunut, Lomma maksanut huutokauppasumman, ruununvouti pannut palkkion tyytyväisenä taskuunsa ja kaikki mahdolliset kulut otettu huomioon, huomattiin että vielä velallisellekin oli jäänyt vähän yli viiden markan.
Silloin Lomma julisti:
"Jaah… minä en ole mikään julmuri, minä. Minä säälin sairasta miestä ja hänen perhettään… minä annan heidän toistaiseksi asua talossani, jos he noudattavat…"
Silloin nousi loukosta vanha, mutta vielä vankka äijä, löi nyrkkiä pöytään ruununvoudin ja Lomman nokan alla ja karjaisi:
"Köyhäinhoitoon on heidät vietävä ja aivan heti. Nytkään ei ole ollut moneen päivään muuta ruokaa kuin happamia kaloja. Sydämettömät julmurit! Tännekö tahdotte nämä raukat tappaa, kun ensin ryöstitte heidät…"
Se oli Kettu-Heikki, Kenttänivan lähin naapuri. Silloin ruununvouti ja
Lomma alkoivat hankkiutua taipaleelle.
* * * * *
He ovat nyt maan mustassa mullassa molemmat, sekä Kenttänivan Heikki että hänen emäntänsä. Vanhimmat lapsista ovat palveluksessa, mutta nuorimmat huutolaisina.
Lommalle on Kenttänivan metsästä jo usea "puulaaki" tarjonnut kahtakymmentätuhatta markkaa, mutta Lomma kuuluu tahtovan neljäkymmentätuhatta…
Ja varmaan hän sen saapikin…