OMAN KÄDEN OIKEUTTA
Kappeliseurakunnassa asui mies, Räsköltiksi kutsuttu, jolta ei pitkään aikaan onnistuttu saamaan minkäänlaisia veroja. Hän oli vanha nuorimies ja niin saita, että nälkää näki. Varmaksi tiedettiin, että hän oli kymmenientuhansien markkojen omistaja, vaikka hän tekeysi köyhäksi ja kerjäili leipäpalaa missä kulki. Ja niin viisaasti oli hän osannut lainailla rahojaan, ettei kukaan oikeastaan tiennyt kellä niitä oli, oliko pankeissa paljon ja missä. Mutta se tiedettiin, että paitansa povessa oli hänellä musta pussi, jossa aina oli rahaa.
Kerran oli taas varastanut — hän otti mistä hyvänsä — eräästä talosta kaksi leipää. Arvattiin, että se oli Räsköltin työtä, ja kun sattui syyspimeä ja kylän poikaviikareita oli koolla, päätettiin miehissä lähteä takaa-ajamaan. Hänet saavutettiin pian, ja kylän raitilla tehtiin kiivas kysymys, oliko hän ottanut leivät talon pöydältä. Mutta hän kielsi jyrkästi ja aikoi hävyttömimmät haastaa oikeuteen. — Mutta pojat eivät tällä kertaa helpoittaneetkaan. He suorivat äijän kiinni. Toiset pitelivät käsiä, toiset jalkoja, yksi painoi lakin suuta vasten, ettei saattanut huutaa, ja muut alkoivat kopeloida äijän laajaa kauhtanaa, jonka taskuista löytyi vaikka minkälaista — ja aivan oikein äsken kadonneet leivätkin. Mutta pojat eivät tyytyneetkään siihen. Olivat vähin maistelleet, niin olivat rohkeimmillaan. He kopeloivat paidan povea, löysivät mustan pussin ja siinä seteleitä aika tukon…
Siitä asti tiedettiin, että Räsköltillä oli rahaa matkassaan.
Kun kunnan rästiluettelo joutui perittäväksi, huomasin minä Räsköltin nimen toisten joukossa. Useimmat rästissä olijat olivat perin köyhiä, jotta heistä tuskin yksikään kykenisi maksamaan.
Lauri lautamiehen kanssa olimme liikkeellä. Haettiin itsellisiä, käytiin mökeissä. Itselliset noituivat, ettei heillä ole talvella rahaa eivätkä he maksaisi vaikka olisikin. He eivät rupea kunnalle penniäkään antamaan. Mökkiläisistä olivat useimmat niin köyhiä, etteivät kyenneet maksamaan, ja mitään omaa irtaimistoa ei heillä ollut.
"Tapaisimme sen Räsköltin! Sillä miehellä kuitenkin on varoja", toivoi
Lauri.
"Onko hänellä vakinaista asuntoa?"
"Ei ole, mutta Ylipään Junnon pirtillä hän enimmäkseen kuuluu oleskelevan", tiesi Lauri.
"Mutta mitä me häneltä otamme, kun hänellä ei ole muuta kuin rikkinäiset rievut yllään?"
"Kyllä hänellä rahaa on."
"Tietenkin on, mutta eihän hän ole ennenkään verojaan maksanut,"
Niin keskustellen saavuimme Ylipään Junnon pirtin luo, joka oli aivan tien poskessa. Lauri juoksi kysymään Räskölttiä. Kun huoneessa oli kirkas tervastuli takassa, näkyi peittämättömän akkunan läpi kaikki mitä huoneessa tapahtui. Lauri näkyi seisovan keskellä lattiaa ja puhelevan isännän kanssa, joka veisteli kirvesvartta.
Hetken päästä Lauri palasi.
"Kuuluu jo pari päivää sitten menneen kylälle päin. Ei sanonut Junno tietävänsä missä oleskelee, sillä Räsköltti kulkee välisti laitakylilläkin kerjäilemässä", kertoi hän.
"No kyllä sitä sitten kestää hakea", arvelin minä.
"Niin. Kylläpä täällä kylällä kuulemme, onko häntä nähty liikkeellä näinä päivinä."
Saunalassa, jossa meillä oli tuttavaa väkeä, päätimme käydä hevostamme syöttämässä. Ja kun oli kylmänlainen sydäntalven ilta, tuumasimme yöpyäkin Saunalaan.
Minulla oli pulska ruskea orhi ja kauas kaikuva kulkunen ja aisatiuku, joiden kaunis ääni kuului kilometrittäin. Ne, jotka kerran olivat niiden äänen kuulleet, vakuuttivat tuntevansa eroittaa ne muiden kulkijain helyistä.
Ennenkun Saunalaan tullaan, ajetaan läpi Kärkkälän pihan. Hevonen käveli roimasti, minä istuin omissa ajatuksissani, mutta Laurin vaaniva silmä oli aina valpas.
"Tuossa puodin päässä vilahti mies ja meni hakoläjään. Mitähän hän pelkäsi? Mikähän mies se oli?" sanoi Lauri ja liikkui levottomasti reessä.
Kumma, että Lauri oli nähnyt, vaikka oli hyvin pimeä ilta, taivaskin tähdetön.
"Miten ihmeessä näet tuonne asti?"
"No näkeehän tuonne… tuossa on läjä… hakoläjä onkin, oikein arvasin. Pysähytetään hevonen. Minäpä katson…"
Pidin Laurin havaintoa joutavana. Mutta Lauri ei hellittänyt, alkoi kopeloida ja potkia hakoläjää ja potkiessaan arveli:
"Mies tänne meni… se on vissi… tuossahan tuo onkin… tässä molemmat jalat… tulepas pois sieltä… kyllä minä sinut tunnen, kuka täällä on…"
"Kuka?… kuka?…" Jo minuakin alkoi asia huvittaa.
"Räsköltti…"
Ja Lauri veti Räsköltin hakoläjästä, veti niin että suonet paukkuivat…
"Ei minulla kuitenkaan ole rahaa", rukoili Räsköltti ja voivotteli.
"Lurjus varasti meillä käydessään kengäkset pirtin penkin alta… Maksapa ne, tai panetan sinut kiinni… tässähän on vallesmanni vieressä, eikä ole kaukana poliisikaan… Nousepa ylös, ja hyvin äkkiä…"
Ja Lauri tuli ja kuiskasi minulle hauskan tuumansa korvaan.
"Tuo vallesmanni sanoo sinulta menevän kunnanveroa neljäkymmentäviisi markkaa. Puske pois pian taikka…!"
"Ei, herra kulta, ei minulla ole minkään valtakunnan rahaa", surkeili
Räsköltti.
"Vai ei ole… näytäpä… katsotaanpas!"
Äijä potki ja rukoili, huitoi käsillään, mutta Lauri hoiteli häntä kuin käpyä ja kaivoi hänen povestaan mustan pussin käsille.
"Nyt me teemme selvän niistä kengäksistäkin", arveli Lauri, "ja vallesmannin tarvitsee myöskin saada palkkansa, kun monet mutkat sinun takiasi on saanut ajaa".
"Odottakaa, te p—leet!" uhkasi äijä.
"Jos et ole hiljaa, niin minä… Et hävitön maksa kruunulle etkä kunnalle… Tässä on nyt pussi. Siitä on otettu mitä olet velkaa, ja nyt ollaan selvät tällä kertaa… Muista maksaa, tai tulevana vuonna tulee sama temppu uudestaan tehtäväksi. Ja Jumala armahtakoon sinua, jos tästä hiiskut sanaakaan…"
Minua huvitti äijän vimmastus. Hän oli aivan kuin säikäyksestä hupsuna, ei tiennyt mitä tehdä. Lauri vain oli vakavana ja piti kovaa nuhdesaarnaa ukolle.
"Odottakaa, te p—leen pakanat! Kyllä minä teidät opetan", sähisi hän sitten, kun jätimme hänet hakoläjän viereen ja läksimme ajamaan Saunahan.
Aamulla tuli Kärkkälän isäntä Saunalaan ja kertoi hymyssä suin:
"Kaiken päivää se siinä meillä vaani ja vahtaili, Räsköltti — sitä pitää aina yhden olla silmällä pitämässä, muutoin se vie mitä käteensä saa, — mutta illalla, kun Iikka-poika tuli ulkoa ja sanoi, että jopahan varavallesmannikin tulee, koska kulkusen ja aisakellon ääni kuuluu… niin silloin tuli äijälle kiire." (Häntä oli juuri vähää ennen peloteltu, että vallesmanni oli uhannut ryöstää verot, ellei muutoin maksa.) "Kyllä me sieltä kuistista katselimme, kuinka kävi, ja sen nuhdesaarnan kuulimme, jonka tämä Lauri lautamies piti."
"No mitä Räsköltti arveli?" kysyi Lauri.
"Uhkasi haastaa oman käden oikeudesta", vastasi isäntä naurussa suin.
* * * * *
Alkoivat käräjät sitten lähestyä. Räsköltti piti sanansa ja haastatti sekä Laurin että minut "oman käden oikeudesta".
"Mutta jos sovinnolla maksatte minulle sata markkaa, niin en lähde oikeuteen", oli Räsköltti ilmoittanut Laurille käräjätuvan porstuassa.
Mutta Lauri oli uhannut ottaa kysymykseen kaikki hänen varkautensa ja muutkin pahat teot ja näyttää, että linnassa saisi Räsköltti loppuikänsä oleskella.
Kun asia sitten huudettiin esille, menimme Laurin kanssa vastaajina sisälle, mutta kantajaa ei kuulunut, vaikka poliisi kävi häntä vasiten hakemassa.
Eikä ole Räsköltti kannettansa jatkanut.