ULOSOTTAJA KUUSIRANNAN KYLÄSSÄ
Kuusirannau kylään ei nimismiehellä ollut sattunut asioita moneen vuosikymmeneen. Se oli merkillinen kylä muutenkin. Sinne ei päässyt uudenaikaisia "virtauksia" livahtamaan mistään päin. Eivät ottaneet kuusirantalaiset osaa mihinkään yhteispyrintöön, eivät tilanneet niitto- tai muitakaan koneita, eivät vieneet lehmiänsä karjanäyttelyihin, ja agronoomeille olivat epäkohteliaita. He elivät omaa vanhoillista elämäänsä, maksoivat kaikki ulostekonsa kiitettävällä tavalla, ja kaikin puolin koettivat elää "laillisesti". Ei nähty heitä käräjillä koskaan, mutta useasti heistä sanottiin, että olivat rikkaita.
Kerran olivat kirkonkyläläiset oikein miehissä, konsulentti etunenässä, menneet pitämään esitelmää, kehoittamalla kehoittaen heitä ostamaan separaattorin ja perustamaan meijerin. Mutta kuuroille korville puhuivat. Eivät luopuneet entisistä tavoistaan, olivat vain ilmoittaneet, etteivät he tahdokaan rikastua… että he tyytyvät entiseen viiliinsä. Ja toivoneet, että saisivat olla rauhassa… Eiväthän hekään tietensä ketään käyneet häiritsemässä… Ja niin saivat herrat poistua saamatta mitään toimeen.
Usein, kun me Lauri lautamiehen kanssa kuljimme pitäjällä ulosottoasioilla, kertoi hän kuusirantalaisista. Heistä oli monta naurettavaa juttua sepitetty, heidän saituruuteen asti menevästä säästäväisyydestään, heidän niukasta ravinnostaan ja kaikkein enimmin heidän tietämättömyydestään. Sillä yhtään ainoata sanomalehteä ei tullut koko kylään…
Mutta kun kirkonkylän isännille tuli kova rahapula, niin ei ollut muuta turvaa kuin lähteä lainaamaan kuusirantalaisilta. Sillä siinä kylässä oli aina rahaa, jyviä, heiniä ja kaikkia elämän tarpeita. Ei ollut montakaan isäntää kirkonkylässä, joka ei olisi ollut velassa kuusirantalaisille.
"Millä ja miten he ovat niin hyviin varoihin päässeet?" tiedustelin kerran Laurilta.
"He elävät niin perin säästävästi. Ei monta penniä saa heiltä porvari. Heillä on — poikkeuksetta joka talolla — erinomaisen hyvät luonnonniityt, ja heidän karjansa on vallan kaunista. Pellot ovat hyvässä kunnossa, ja kun kylä on etelään viettävällä vaaran rinteellä, tapaa hallakin harvoin. Joka talossa on viljaa aitan laareissa moneksi vuodeksi."
"Sinnepä sopisi ulosottomiehen mennä…"
"Vanhan vallesmannin, joka tässä piirissä oli neljättäkymmentä vuotta, ei ollut sinä aikana kertaakaan tarvinnut käydä kylässä. Kerran kuuluu huvikseen käyneen, ja vieraana oli pidetty. He pitävät siksi tarkoin huolta asioistaan, ettei sinne ulosottomies leikin pääse."
Niin kertoi Lauri.
Mutta eräänä kesänä, kun maanmittarilaskut päätöksineen saapuivat nimismiehen perittäviksi, huomasin minä, että Kuusirannan kylän kaikilta taloilta oli vaadittu, rajanaapureina ollen, maanmittaripalkkiota kultakin manttaalinsa mukaan. Perin pieniä olivat summat: miltä markka, miltä ei sitäkään.
Kuulutettuna maksupäivänä ei kuitenkaan saapunut yhtään kuusirantalaista suorituksille. Sieltä ei ollut kukaan käynyt kirkossa moneen viikkoon.
"No nyt jumal'auta päästäänkin, Lauri, Kuusirannalle", sanoin minä
Laurille eräänä aamuna.
"Niinkös? Mikä asiana? Jopa oli mainiota! Lähdemme heti, etteivät ehtisi tulla maksamaan", iloitsi Lauri ja niin hyvillään, että hyppeli. Pian me olimmekin taipaleella. Kuusirannan kylä on syrjässä maantiestä ja sivulla valtaväylän varrelta. Se on suuren vaaran takana, ison, kalarikkaan Kuusijärven rannalla. Tie sinne erkanee valtatiestä Nippikallion luona ja soita kierrellen ja vaaroja vältellen johtaa sieviä maita pitkin kylään.
"Nyt ne pelästyvät, etteivät saata öitänsä nukkua. Niitä pitää oikein nylkeä; he ovat itse hävittömiä koronkiskureita, ja monta heistä sanotaan varkaiksikin", kehoitteli Lauri. "Joutavatpa kulumme maksamaan", tuumasin. Mutta Lauri oli niin peräti hyvillään, että hytkyi. "Kerran minunkin täytyi turvautua tänne Kuusirannalle. Lainasin täältä — siltä rikkaalta Aaron Jussilta — kolmesataa markkaa. Annoin velkakirjan. Kahden viikon päästä sain rahat kokoon ja maksoin takaisin, ja tämä juutas peri siltäkin ajalta täyden koron… Siitä minulla on jäänyt niin hirmuisen paha sydän sitä miestä kohtaan, että…"
Olimme jo saapuneet lähelle kylää, sillä puiden lomitse vilahteli järven sileä pinta, ja ennenkun arvasikaan oli siinä kyläkin edessä.
Useimmat talot olivat maalaamattomia, mutta muuten siistiä. Pellot olivat sievissä saroissa, kivet raunioihin asetettuina. Kaikista merkeistä päättäen olivat kuusirantalaiset ahkeraa ja toimeliasta väkeä. Kylässä oli yhteensä kahdeksan verotaloa. Mökkejä ja torppareita oli sitäpaitsi melko määrä kylän laidassa mäen päällä.
"Hyvät täällä pellot ovat… paljoa paremmat kuin kirkonkylässä", sanoin Laurille.
"Hyvät näyttävät olevan. Tässä on oivaa peltomaata, ja sitten joka talon pellot viettävät etelään, niin onko kumma…" tuumaili Lauri.
"Mutta näethän, että pellonojatkin ovat kiitettävässä kunnossa…"
"Näkyvät olevan…"
"Ja että joka talossa on kesätunkioitakin."
Siihen ei Lauri enää vastannut mitään. Hänestä kai tuntui vastenmieliseltä kuulla kiitettävän kuusirantalaisia.
Kylään tullessa ensimäisen talon nimi on Kuusela, ja kuuluikin olevan kylän vanhin talo. Siihen ajoimme pihalle.
Useimmat kylän isännistä minä tunsin, vaikka oli niin sattunut, etten ennen ollut kylässä käynyt.
Hyppäsin kärryistä kartanolle, virkalaukkuni riippuen hihnasta olan yli kupeellani.
Samassa tulla tupsahti isäntä melkein puoli juoksua pirtistä ja tervehtimättä ja pitämättä minkäänlaista "johdantoa" alkoi kummastella:
"Mikä maailmanen on pannut varavallesmannin liikkeelle meidän kylään? Ja lautamies muassa! Eipä pitäisi minun puumerkkiäni olla kenenkään arkun loovassa…"
Hän oli aivan kalpea ja niin säikäyksissään, että puhuessa ääni vapisi ja kädet tutisivat…
"No eikö täällä vieraisilla saa käydä… teitäkin katsomassa, että kuinka te täällä hyvin voitte", ilvehti Lauri.
"Vieraisilla! Ette te sitä varten ole liikkeellä… kyllä teillä on joku muu piru mielessä… Eipä tähän kylään ole 'haaralakkisilla' ollut asiaa…" [Haaralakkisiksi nimitti kansa ennen vallesmanneja, ainakin Pohjan perillä.]
Ja isäntä vapisi yhä enemmän. Pirtistä ja vainiolta kokoontui ympärillemme koko talon väki ja naapuristakin lapsia, kaikki katsellen ja kummastellen suut selällään, mistä oli kysymys.
"Kyllä se nyt taisi tulla asia tähänkin kylään", ilkkui Lauri, sillä häntä huvitti Kuuselan isännän mielenliikutus.
Kauhistuksissaan loi isäntä Lauriin nöyrän ja rukoilevan katseen.
"Eivät nämä, hyvä isäntä, ole isoja asioita. Markan toista asioita", lohdutin minä.
Ja kun minä sitten juurta jaksain selitin, mistä oli kysymys, ei hän ensi eikä vielä toisellakaan kerralla päässyt käsitykseen. Viho viimein hän älysi ja mainoi:
"No en minä ole kuullut… en minä ole kuullut… Markan toista asia… Mutta vallesmannin vaivat sitten… hyvä isä kuitenkin, kun en ole tiennyt…"
Epätoivossaan kun oli, putosi häneltä piippukin hampaista, mutta yhtäkkiä hänen kasvonsa saivat kuin päiväpaistetta, ja hätäisesti hän kysyi:
"Onko muillakin taloilla samanlainen rästi…?"
"Joka taloon. Millä on enempi, millä vähempi."
Hän riemastui siitä niin että laski pitkän naurun, huomasi maassa, jalkainsa juuressa, piippunsa, otti ylös sen ja hyvillään puheli:
"Olipa se Jumalan kiitos hyvä, että on muillakin… Olipa pakana vie…"
Hänen käytöksensä muuttui heti. Hän vaati meitä sisälle, vei vierashuoneeseen ja komensi emäntää kahvia keittämään.
"Jo tämä oli kummaa… jo tämä oli kummaa… vai joka taloon. Mitähän ne muut sanovat?" mainoi hän yhä.
Ja hän haki avaimet, otti piironkinsa laatikosta vanhan, hyvin resuisen pikku lompakon ja porisi:
"Ei sentään vallesmannin tarvitse mitään kirjoittaa. Enköhän minä sentään… paljonko siitä menee vallesmannin vaivain kanssa… Kyllä minä luulen, että täältä löytyy…"
Lompakko oli aivan täynnä seteleitä, pienempää, isompaa.
Kun minä ilmoitin, ettei asiasta mene kuin viisi markkaa neljäkymmentä penniä, ojensi hän sadan markan setelin ja tuumasi:
"Eipä tässä näy olevan pienempää…"
"No on kai teillä pienempääkin…"
Hän pisti setelin takaisin lompakkoonsa, jota käsitteli siten, että mekin Laurin kanssa saisimme havaita, että rahaa sitä kyllä on… Ja taskustaan hän sitten maksoi ja arveli:
"Eipä ole yhtään vallesmannia käynyt tässä talossa ennen, ei isävainajankaan aikana…"
Mutta pian oli kylälle levinnyt huhu meidän tulostamme ja tieto, että joka taloon oli asiaa. Vähän ajan kuluttua alkoi toisten talojen isäntiä saapua Kuuselaan. He tulivat hengästyksissään ja pelokkaan näköisinä. Kaikilla heillä oli rahaa, että notkui. Millä oli iso lompakko, millä kukkaro täpösen täynnä seteleitä.
"Paljonko vallesmannin vaiva tekee?" kysyi Aaron Jussi.
"Kyllä tuommoiselta rahamieheltä vähä enempi menee kuin muilta", vastasi hänelle Lauri minun puolestani.
Tämä oli todella hauskaa. Kelpaisipa käydä ulosotoilla, kun tämmöisiä kyliä olisi, missä velalliset itse hakevat ulosottomiehet ja melkein riitelevät keskenään, kuka ensiksi ehtii maksamaan.
Mutta kuitti piti heidän kunkin saaman. Ja kun minulla oli hyvää aikaa, kirjoitin jokaiselle eri kuitin.
Ja koko ajan kun kirjoitin, päivittelivät he sitä, että kun eivät olleet tienneet… Varpulan ukko, joka oli kylän vanhin isäntä, muisteli olevan kuusikymmentä vuotta aikaa siitä kun vallesmannilla oli ollut tähän kylään asiaa.
"Opiksi tämä oli meille kaikille. Mutta kuka sen arvaa että maanmittarillekin… olisihan tuo maksettu, jos olisi tietty", puheli Laukkalan isäntä.
"Tästä asiasta on kirkossa kuulutettu ja vissiksi päiviksi määrätty vallesmannille maksamaan. Miksette käy kirkossa? Oma asianne", vastaili heille Lauri.
"Eihän sitä jaksa joka sunnuntai kirkossakaan käydä."
"Oma asianne! Ei tässä kylässä muuta vahinkoa tapahdukaan", rähisi
Lauri yhä.
Kun sitten Laurin kanssa ajelimme kotia päin, virkkoi hän ikäänkuin puoleksi moittien:
"Mahdoit oikein nylkeä niitä lurjuksia…! Paljonko otit vaivoistasi kultakin?"
"Neljä markkaa…"
"Neljä! Lempo, jos minä olisin ollut, niin neljäkymmentä olisin ottanut… Sinä olet kumma mies… Tämmöistä tilaisuutta ei koskaan enää satu."
"Kyllä minäkin niin luulen."
"No niin. Mahdoit sitten pitää silmät auki!" Lauri oli kovin tyytymätön, etten ollut "nylkenyt".
Mutta itsekseni minä ihmettelin kuusirantalaisia.