VANHA TARINA
Syyskäräjäin tuli huomenna alkaa. Istuin kamarissani ja olin parhaillani lukemassa syyttäjälle kuuluvia pöytäkirjoja, kun sisälle melkein hiipien tuli nuori, noin parinkymmenen vuoden vanha tyttö.
Hän sanoi nöyrästi hyvää päivää ja jäi oven suuhun seisomaan. Hän oli erinomaisen kaunis, melkein ihana. Vartalo oli pitkä ja solakka, mutta silti tarpeeksi täyteläinen. Tukka oli tumma ja silmät sinisen harmaat. Koko kasvojen muoto oli miellyttävän soma, mutta silmien ilme oli kärsivä, ja alakuloisuuden leima koko olennossa.
Käskin häntä istumaan ja kysyin nimeä. Muistelin kyllä joskus nähneeni samat kasvot, mutta en tiennyt missä. Siitä vain olin varma, että hän oli Perä-Pohjolan tyttäriä, sillä täällä on kosolta pulskaa väkeä, ja joskus kohtaa synkimmässäkin kiveliössä komeita kaunottaria.
"Minä olen sen Sammalvaaran Aleksin tyttö… Kyllä vallesmanni vissiin isän tuntee! Isä, joka on monasti ollut teillä oppaanakin, kun olette poikkimaisin kulkenut Kivijärveen", aloitti hän, ja hänen äänensä soi niin kumman pehmoiselta ja lempeältä, ja pyöreiden huulien takaa näkyivät tasaiset, valkeat hampaat.
Minähän olin hyvä tuttava Sammalvaaran Aleksin kanssa, jolla oli torppa kruunun maalla, kaukana toista pitäjää vasten. Monta kertaa olin käynytkin Sammalvaarassa ja monta "mokka"-kuppia juonut, poronjuustoa nisuna.
"Olenhan minä Sammalvaarassa käynyt, vaan enpä minä ole teitä siellä nähnyt", sanoin ja katselin mielihyvällä kaunista, ujon näköistä tyttöä. Minä rakastan kaikkea kaunista, näinpä sitä sitten missä hyvänsä: luonnossa tai ihmisessä. Kaikki kaunis on sielun ruokaa.
"Minä en ole sattunut olemaan kotona; jo yhdentoista vanhasta olen ollut palveluksessa. Näinä viime vuosina olen palvellut Perälän kylässä, kuluneena vuonna Isossa-Anttilassa…"
Hänen näytti olevan vaikea jatkaa, ja kun katsoin häntä suoraan silmiin, punastui hän korviin asti. Erittäin hyvin ja siististi oli hän puettu, kuten yleensä peräpohjolaiset, ja sinisen harmaa huivi sopi hänen kasvojensa väriin.
"Vai Isossa-Anttilassa. Se taitaa olla rikas talo?"
"Kyllä niin sanotaan… ja toista rikastuvat. Kirkkoväärti sanoi tuonnottain, että Anttilan ukko oli epäilemättä rikkain mies koko seurakunnassa."
"Saattaapa niin olla… olen minäkin samaa kuullut…"
Hetken me olimme äänettöminä kumpainenkin.
Vihdoin sanoi hän melkein kuiskaamalla ja punastui taas kovasti:
"Minä tahtoisin kahden kesken puhutella vallesmannia."
Suljin muihin huoneisiin vievät ovet ja kävin uteliaaksi. Tämähän tuntui oikein romantilliselta. Pakana, kuinka kaunis hän olikin, tuo tyttö!
"Kyllä kai vallesmanni on kuullutkin, kuinka minulle on käynyt", aloitti hän nyt, mutta pillahti samassa itkuun.
"Ei, en minä ole kuullut. Istukaa nyt, koettakaa rauhoittua ja kertokaa, kuinka teille on käynyt", koetin sanoa hänelle ystävällisesti ja aloin aavistaa asiaa.
Hän nyyhki kuitenkin vielä, mutta uudelleen tyynnytettyäni hän kertoi:
"Niinkuin sanoin olen viimeksi palvellut Isossa-Anttilassa. Te vissiin tunnette Anttilan pojista jonkun. Antti ja Heikki ovat jo naimisissa, mutta nuorin poika, Arvo, on vielä naimaton. Tunnetteko te Arvoa?"
"Olen hänet nähnyt jonkun kerran, mutta puhutellut en ole. Mikä teidän on ristimänimenne?"
"Sofia Maria minä olen. Niin. Kun sitten tulin Anttilaan palvelukseen, alkoi Arvo minua hyväillä, ja joka kerta kun pihallakin näki, niin vakuutti rakastavansa minua eikä ketään muuta. Iltasin oli meillä tilaisuus meidän piikain huoneessa olla kahden kesken, ja siellä hän esitteli, että menisimme naimisiin. Hän antoi minulle sormuksen, mutta kielsi kenellekään sanomasta. Minä otin sen, luotin varmasti hänen vakuutuksiinsa, ja minulle hän oli niin rakas… Tuli sitten kesä, ja kaikki oli hyvin. Uskon minä vieläkin, että se silloin oli oikeaa hänenkin puoleltaan… Syksystä se muuttui, ja talvesta saakka en ole Arvolta sanaa saanut… Menin kotiani Sammalvaaraan ja kerroin vanhemmilleni kaikki… Siellä se on Sammalvaarassa pieni poikani…" Hän alkoi taas itkeä.
"Sofia koettaa nyt tyyntyä. Semmoistahan se on ihmiselämä: toivoja ja pettymyksiä, suruja ja kärsimyksiä", koetin häntä lohduttaa.
"Ovat he minulle anteeksi antaneet. Mutta isä on vannonut ikuisen vihan Arvoa vastaan ja pakottanut minut haastattamaan Arvolta lapselle eläkettä. 'Arvon kunnia ei ole parempi kuin sinunkaan', — sanoo isä. Arvo on nyt haastettu, mutta nyt en saa ketään oikeuteen ajamaan asiaani. Hän on kai lahjonut ja vehkeillyt. Kaikki, joita olen pyytänyt, sanovat, että kun minulla ei ole selviä todistuksia, niin he eivät rupea ajamaan. Isä lähtisi minun puolestani, mutta hän on niin hirveän vihanen ja kiivas — niinkuin vallesmanni tietää, — ettei hän uskalla mennä oikeuteen. Mutta nyt lopuksi neuvoi isä, että minun pitää lähteä varavallesmannin puheille… ja pyytää häntä. 'Köyhien ja sorrettujen ystävä hän aina on ollut', sanoi isä. Ja sitä varten minä nyt olen lähtenyt vallesmannin puheille."
Hän katsoi minua niin rukoilevasti ja pyytävästi, etten koskaan muista ihmiskatseessa sellaista ilmettä nähneeni. Minun kävi sanomattomasti sääliksi häntä, ja sydämeni lämpeni niin kummasti, ettei ollut kyyneltyminen kaukana minustakaan.
"Minä en omasta puolestani olisi tahtonut, mutta isä on niin vimmoissaan, ettei hän anna yhtään rauhaa. Elätän kyllä yhden lapsen, jos Jumala terveyttä antaa."
"Mutta ehkä Arvo sentään katuu tekoaan… Voisittehan mennä vieläkin naimisiin!"
"Ei, hyvä vallesmanni. Ennenkun lapsi syntyi, kirjotin minä Arvolle monet kerrat — hän ei päästänyt puheilleen — kuinka asiani ovat ja rukoilin, ettei hän jättäisi minua häpeään. Mutta ei yhtään mitään hän ole vastannut. Kukapa portosta ja köyhästä huolisi!"
"Onpa todella roisto mieheksi. Parasta on, että koetatte unhottaa koko lurjuksen. Ei Sofia hänen kanssaan kuitenkaan enää onnelliseksi tulisi."
Hän ei siihen mitään vastannut, mutta huomasin hänen silmiensä taasen täyttyvän kyynelistä.
… Sofia rukka! Tuo vanha tarina ihmiskunnan lapsuuden ajoilta — tarina murtuneesta sydämestä ja särkyneestä sielusta — — synkkä, sydämetön tositarina…
Kun äänettömänä tuijotin pihalle omiin ikäviin ajatuksiini vaipuneena, alkoi Sofia puhua:
"Siihen asiaan olisi ollut kaksi erinomaista todistajaa, mutta ovat kumpanenkin nyt kesällä menneet Amerikkaan. Maailma puhuu, että Arvo heidät on sinne toimittanut ja matkarahat antanut. Kuinka lienee, mutta heti lähtivät, kun Arvo haastettiin."
"Eikö ole muita todistajia, — huonompiakaan?"
"On varmaan kaksi, jos oikein puhuvat. Hildan Heikki eli Heikki
Suopanki ja Oskari Härmä. He olivat kumpanenkin silloin renkinä
Anttilassa, ja he kyllä tietävät."
"Jaha. Niin, mutta onhan Sofialla Arvon sormus… eikö niin?"
Taas hän punastui ja melkein kuin häpeissään kertoi:
"Eräänä päivänä, vähää ennen kun minut ajettiin pois, otti Arvo sen minulta ja sanoi lähettävänsä kultasepälle korjattavaksi. Ja sen tien perässä se on…"
"Katsos konnaa, minkä teki!"
Taas tuli äänettömyys. Vaivuin omiin ajatuksiini, ja kummallisia kysymyksiä tuli mieleeni. Mikä oli ollut se mahti, joka oli saanut Arvon luopumaan noin herttaisesta morsiamesta? Ja mikä se voima, joka voi repiä isän tunteet sydämestä? Hän saattoi olla sydämettömin julmuri, jolla ei itsellään ollut hellyyttä toiselle antaa ja jonka omatunto oli niin pimeä, ettei siihen minkäänlainen valo päässyt tunkeutumaan…
Puhelimme sitten vielä yhtä ja toista asiaan kuuluvaa, ja minä lupasin ottaa sen ajaakseni.
"Paljonkohan minä olen vallesmannille sitten velkaa?" kysyi hän ja näytti olevan kovasti hyvillään.
"No, puhumme sitten siitä, kun näemme kuinka asia alkaa luistaa."
"Minä sitten maksan teille… Vielä minulle johtuu mieleen, että olen kuullut puhuttavan Arvon sanoneen, etteivät tiedä Heikki Suopanki eikä Oskari Härmä mitään, — hän kyllä, Arvo, siksi pojat saapi puolelleen…"
"Vai niin. Katsotaanpas! Tuleekohan Arvo itse asiaa vastaamaan."
"Huihai!… Asiamies kuuluu hänellä olevan jo tiedossa", tiesi Sofia.
Kun vielä olin tiedustellut häneltä yksityisseikkoja ja suunnilleen päässyt selville, mitä asiamiehen piti tietää, lohdutin häntä ja vakuutin, että tahdoin koettaa parhaani.
Hän kiitteli, näytti olevan hyvillään, ja äskeinen kärsivä ilme silmistä oli kadonnut. Hyvästellessä tulin tarkanneeksi hänen käsiään. Ne olivat näppärät ja sievät ja kalvosesta valkoiset ja pehmeät kuin puuvilla.
"Minä sitten käyn viikon päästä täällä kuulemassa… Hyvästi vain, ja monta tuhatta kiitosta jo etukäteen", toivotti hän.
"Hyvästi, hyvästi! Sofia on vain hyvässä uskossa, kyllä me asianne kanssa tulemme toimeen."
Hän läksi. Akkunasta katsoin hänen jälkeensä. Hän käveli reimasti ja keveästi, ja sorea vartalo notkahteli kävellessä niin miellyttävästi…
Ylen apea oli mieleni.
* * * * *
Vasta viimeisenä istuntopäivänä oli Sofian ja Arvon asia oikeuden tutkittavana. Kumpikin Sofian todistajista, renkimiehet Heikki Suopanki ja Oskari Härmä, olivat saapuneet käräjille.
Arvo Anttila oli hankkinut lakimiehen asiaansa ajamaan. Arvoa itseään ei käräjäpaikalla näkynyt. Käräjäyleisö oli kovin uteliaana tietämään, miten asiassa alkaa käydä, sillä yleisenä luulona tuntui olevan, että Arvo oli parhaat todistajat toimittanut Amerikkaan. Mikä oli Arvon puolesta, ja mikä taas kiivaasti puolusti Sofiaa. Koko käräjätuvan porstua oli yhtenä ainoana äänenä.
Kaiken lainopillisen kykynsä koetti Arvon asiamies panna liikkeelle, sotkeakseen vierastenmiesten todistukset. Mutta pojat eivät sekaantuneetkaan puheissaan ja olivat yhtä hyviä kumpainenkin, varmoja siitä mitä olivat kuulleet ja nähneet. He tiesivätkin paljo enemmän kuin Sofia oli luullutkaan, ja asia tuli aivan selvästi toteennäytetyksi. Arvo määrättiin ensi käräjiin tuotavaksi.
"Lähti eläke lapselle kuin hyllyltä. Emme me rupea muutaman markkakymmenen takia väärin vannomaan", sanoivat pojat, kun oikeudesta tulimme.
"Niin, ja köyhä se on Sofia yksin ruokkimaan lastansa, yhdessä tehty, yhdessä elätetään", arveli herrastuomari.
"Oikeaa jälkeä se meni. Ei se auta aina rikkaan raha. On se köyhälläkin kunniansa", kuului arvosteluja.
Muutamia viikkoja oli kulunut käräjistä. Satuin asioilleni Perälän kylään, ja kun juuri olimme Ison-Anttilan kohdalla, sanoi kyytimieheni:
"Tästä se meni Anttilasta menneellä viikolla poika Amerikkaan."
"Vai niin. Minkä nimellinen poika se oli?"
"Se oli Arvo. Sama poika, joka sille Sammalvaaran Sofialle on lapsen tehnyt. Ja sen vuoksi sanotaan lähteneenkin."
Sofia raukka!
Monta vuotta on jo kulunut Arvon Amerikkaan-menosta, eikä ole onnistunut Sofia saamaan tietoonsa osoitettakaan. Niin tarkoin on se kyläläisiltä salassa pidetty.
Usein olen käynyt jälkeen päin Sammalvaarassa. Sofian poika on jo juokseva veitikka. Ja Sofia melkein vielä komeampi kuin koskaan ennen.
Mutta vieläkin uskoo hän Arvon kohtaavansa, eikä häneltä sitä uskoa kukaan saa riistetyksi.
Tulevaisuuteen ei kuitenkaan kukaan näe.