AJANGIN MIES
Eräänä koleana lokakuun päivänä istuin kirjoituspöytäni ääressä sepittämässä poliisitutkinto-pöytäkirjaa, kun näin pihalle tulla tallustelevan vanhan, köyryhartiaisen miehen. Hän seisahtui keskelle pihaa ja näytti miettivän, mihin päin lähtisi. En muistanut miestä ennen nähneeni, mutta puvusta ja muista merkeistä tunsin hänet kotopitäjän järvikyläläiseksi. Vihdoin hän teki päätöksensä ja astui huoneeseeni.
Outo mies, en muista koskaan nähneeni.
Mutta vieras astui pöydän luo, ojensi kauhean leveän ja likaisen kämmenensä ja toivottaen hyvää päivää tervehteli:
"Terveisiä sieltä meidänkin paikoilta."
Koetin muistella miehen nimeä, mutta en saanut mieleeni. Hänen kasvonsa olivat hyväntahtoiset ja harmaat silmänsä kuin aina hymyssä. Hiukset olivat takkuiset, ja puvusta tuoksahti vereksen kalan lemu.
"Ei se taida vallesmanni muistaakaan! Vaan kyllä minä olen nähnyt montakin kertaa… Minä olen sieltä Ajangin järven rannalta… sanotaan Ajangin mieheksi. Vissiin olette kuullut puhuttavan?" esitteli hän, kun katsoin kysyvästi häneen.
Olinpa tietenkin kuullut puhuttavan paljonkin.
"No istukaa nyt… siinä olisi tuolia… kyllä minä nyt tunnen…"
Hän jysähti istumaan semmoisella painolla, että tuoli valitteli.
Olin kuullut "Ajangin miehestä" mainittavan, että hän oli siivo ja hiljainen mies, mutta karhu voimiltaan. Totena kerrottiin, että hän kerran oli paljain käsin mesikämmenen tappanut, ja Ajankiin menevän polun vieressä oli minulle näytetty julman isoa kiveä, jonka hän ypö yksin oli polulta vääntänyt. Häntä ei koskaan sanottu ristimänimeltään Heikiksi, ei isännäksikään koskaan. "Ajangin miehen" nimellä tunsivat hänet kaikki pitäjäläiset.
Pääsimme juttelemisen alkuun. Tiedustelin kuulumisia sieltä piirin kulmalta, vuodentulosta, kulkutaudeista ynnä muuta.
"Eipä sinne muuta, mutta oli siellä soma tapaus, kun se naapurin, Antti Paljukan, emäntä toisella viikolla synnytti kolme lasta, poikia kaikki…"
"Elävätkö kaikki?"
"Elävät ja virkkuja ovatkin. Alkaa sillä Antti-parallakin olla eläminen tiukalla. Ennestään on kahdeksan sikiötä, ja nyt nämä kolmoset… ja nuoret ovat vielä molemmat sekä Antti että Priita… saattaa tulla vielä saman verran lisää… Se onkin Priita semmosta antoisaa sukua. Niitäkin sisaruksia kuuluu olleen kaikkiaan kaksikymmentä", selitteli vieraani.
"Tuleepa sinne sitten väkeä Ajankiinkin. Työväkeä siellä tarvitaankin."
"Jo se. Kun ne jaksaisi elättää niin kauan, että työhön kykenevät."
Hän kertoi sitten juurtajaksain naapurinsa elämästä, mutta omastaan ei puhunut mitään. Itsekseni ihmettelin, mikä asia mahtoi "Ajangin miehellä" olla. Mitään maksuja hänellä ei ollut. Kun hän sitten taukosi Antti Paljukasta kertomasta, istui hän kauan ääneti ja poltteli piippuansa mietteissään. Arvelin jo hänelle sanoa, että minulla oli kiireellistä työtä tässä. "No, mitä se Heikki nyt mietiskelee? Olisiko sitä asiaa?"
"Ei sitä nyt juuri asiallista asiaa ole", tuumaili hän, lattiaan tuijottaen, "mutta ajattelin, että käyn mä häntä puheille, kun oli porvariinkin asiaa."
"Montako sitä Heikillä onkaan lasta?"
"Neljä niitä on sitä entistä vaimoa, ja tätä toista on yksi…"
"Vai niin! Heikki on toisissa naimisissa! En ole kuullutkaan. Mistä se
Heikki tämän toisen eukon sieppasi?"
"Se on Ison-Anttilan tyttäriä… Kaisa-niminen, jos olette kuullut puhuttavan…"
Olin kyllä kuullut. Kaisa oli kuuluisa rikkaudestaan, mutta vielä enemmän pahanilkisyydestään ja sisukkuudestaan. Hänellä oli ollut paljon kosijoita, mutta kukaan ei ollut uskaltanut häntä ottaa eukokseen.
"Vai Kaisa… olenhan minä kuullut puhuttavan…" vastasin minä, ja luultavasti vähä naureskelin, koska Heikki alkoi selitellä:
"Jo sitä menin minäkin syhymättä saunaan. Vaan mikä sen osasi uskoa, että vaimoihmisen sisussa niin paljon pirullisuutta on. Ottaa välistä miettimään, kun keskellä yötä alkaa mellastaa ja soimata ja kirkua, ettei yörauhaa saa."
"Sepä on ikävää. Hyvinhän Heikki entisen eukkonsa kanssa sopi?"
"No ei sanan riitaa yhtään kertaa, vaikka liki kaksikymmentä vuotta olimme naimisissa…"
"Taisi Heikkikin himoita Kaisan rahoja… rangaistus rikosta seuraa."
Siihen ei Heikki vastannut mitään, työnsi vain uutta tupakkaa piippuunsa. Mitä ihmettä hänellä saattoi olla oikein asiana? Näin hänestä, että hänellä oli jotakin sanottavaa, mutta vaikealta se tuntui.
"Tässä kerran kesällä, kun sattuivat maanmittarit kulkemaan meidän järven kautta", alkoi Heikki taas, "niin pyysivät ruokaa ja yösijaa makson edestä. Minä tietenkin lupasin. On siinä meillä huonompiakin miehiä yöksi laskettu, jopa sitten herroja. Mutta siitäkös Kaisa vimmastui ja haukkui minua koko yön. Herratkin olivat kuulleet ja heränneet nukkumasta, ja aamulla lähtivät aikaseen pois, eivät huolineet kahvistakaan… Olen minä Kaisalle kokenut puhua ja tyynnyttää, vaan siitä se yhä yltyy… Mitä hänelle pitäisi tehdä?"
"Antakaa hänelle kolme neljä kertaa hyvänlaisesti selkään… Luulen, että se on paras lääke semmoiselle eukolle", neuvoin minä ja naureskelin. Olihan hullua, että tuommoinen vankka mies antoi akan itseään kuranssata.
"No olisi se sekin. Vaan vallesmanni kun vielä on naimaton mies… niin ei ole kokemusta… On se hypännyt minulle silmillekin, ja kerran löi hiilisaksilla päähän reijän…"
"Selkään minä antaisin, jos minun akkani olisi. Kaikelle lihalle on kurista apu. Niin minä tekisin."
"En minä juuri itseni vuoksi perusta, mutta hävettää, kun se oudoille ihmisillekin… Jos vallesmanni varsinkin sattuisi käymään… se on sitten lisäksi vielä niin suukko, että haukkuu suvun ja synnyn."
"Jos minä olisin käymässä, ja jos alkaisi mellastaa ja suutansa soittaa, niin minä voitelisin, että tuntisi toisena päivänäkin käyneensä kruunun kourissa…"
Heikkiä vähän nauratti. Luultavasti hän ei olisi tullut kättänsä väliin panemaan.
"No olisi se", arveli hän.
"Mutta mitäpä Heikille olisi asiaa: pitäjän varakkaimpia asukkaita. Ei suinkaan ole kenellekään pennin velkaa, päinvastoin!"
"Vaan jos sattuisi olemaan kuitenkin… niin sitä varten minä läksin vallesmannin puheille…"
No nyt minä aloin ymmärtää, mikä miehellä asiana.
"Kyllä se niin on, että minulla on vähänen velka — kolmeensataan taitaa korkoineen nyt nousta — ja se on nyt hakemuksessa… Ehkä on jo päätös vallesmannin takana?"
"Ei vielä ainakaan ole."
"Sepä hyvä. Minä ajattelin noin… tuota… että minä maksaisin sen täällä kotona vallesmannille, ettei tarvitsisi tulla meille — ja kyllä minä vallesmannin vaivat silti suoritan… Jos saapi Kaisa tietää, niin siitä nousee semmonen pyry, että ei oleta koko talossa. Ja minä jättäisin nyt jo rahat valmiiksi, mutta se Kaisa…"
"Mitä niin? Tietääkö Kaisa velastanne?"
"Ei, Jumalan kiitos. Mutta se teki jo ensi päivänä, kun yhteen menimme, semmosen määrän, että hän rahat hoitaa… ja vei kukkaronkin silloin. Olisihan minulla omaa rahaa nytkin monet sadat markat, mutta ne ovat joka penni Kaisan takana. Mutta minä saan ensi viikolla tältä Yrjänäiseltä lainaan…"
"Ryöstäkää Kaisalta rahat pois ja ajakaa semmoinen akka hiiteen. Tuollainen vankka mies kuin te… Olkaa herra kotonanne, elkääkä antako akan elää yksinvaltiaana…"
Hän mietti hetken ja arveli sitten:
"Kyllä sen kuulee, ettette te ole naimisissa. Ei sille, hyvä vallesmanni, voi mitään. Ja minä koetan vaan parasta, että rauhan saisin…"
"Olettepa tosiaankin lammas mieheksi…"
Hän vaikeni hetkeksi ja aloitti taas:
"Niin, sitä minä, ettei vallesmanni missään tapauksessa tule 'panttaamaan'. Minä maksan reimasti teidän vaivanne ja ensi viikolla koko velan… Lupaako vallesmanni, ettei tule…?"
Hän katsoi minuun surkean pyytävästi, ja hänen hyväntahtoiset, hymyilevät silmänsä vesittyivät.
"Olisipa sitä soma ja hupainenkin puhutella, Kaisaanne", tuumasin
Heikille.
"Somako? Hupanenko? Sitä ette sanoisi, jos tuntisitte. Voi vallesmanni-kulta, sopiiko se niin? On pitäjällä sanottu teitä armeliaaksi mieheksi…"
Nyt hän melkein ääneensä itki.
"No olkoon. En minä tule!" lupasin hänelle.
Hän ilostui niin että laski leveän naurun, nousi seisomaan, tarjosi leveän, likaisen kämmenensä hyvästiksi ja vakuutti:
"Ensi viikolla tuon rahat. Kiitoksia nyt monta tuhatta ja voikaa hyvin, hyvä tuttavani!"
Ja kevein mielin lähti Heikki pois.
Seuraavalla viikolla tulikin päätös ulosotettavaksi.
Mutta saman päivän iltana tuli Heikkikin. Hänellä oli iso punainen kuhmu otsassa, ja posket olivat verinaarmuissa niinkuin kissa olisi kynsinyt.
"No, missä Heikki on tapellut?" tiedustin heti, vaikka aavistinkin, että se oli hänen armaan ainoansa kätten töitä.
Heikki kertoi:
"Oli saanut tietää asian, ja kun minä täältä kotia palasin, niin heti oli kimpussani… Jo minä meinasin suuttua… Palasin pois enkä vielä ole sitten käynytkään… Nyt minä maksaisin kaikki… Yrjänäinen antoi rahat lainaan…"
Hän maksoi ja sai velkakirjansa kuitattuna takaisin.
"No tohtiiko Heikki nyt mennä kotia?"
"Menen minä nyt. Jos tulee päälle, niin loukkoon istutan. Mutta jos saapi tietää, että olen Yrjänäiseltä rahat ottanut lainaan, niin siitä ei hyvä seuraa… Onni oli kuitenkin, ettei tarvinnut vallesmannin tulla… sitten siinä vasta elämä olisi alkanut. Jo minä polonen elämään joudin vanhoilla päivilläni", vaikeroi hän hyvästiä jättäessään.
Heikki-parka!
Katselin hänen jälkeensä, kun hän allapäin käveli maantiellä päin…