KUN VIINANMYYJIÄ RANGAISTIIN
X:n nimismiespiiri on tavattoman laaja, laajimpia koko Perä-Pohjolassa, ja kesän aikana ovat matkat piirin laitapuoliin jotensakin hankalia ja rasittaviakin. Pyörryttävien salojen halki vieviä polkuja kuljetaan, suurten sinisten järvien yli soudetaan, ja välisti kahlataan kaasikkoisen korven poikki, johon jalka uppoaa polvesta asti.
Mutta ne olivat hauskimpia minusta, tuommoiset retket. Luonto on niin suuri ja satumainen. Toisen vaaran huipulta siintää toinen, välistä näkyy järviä, mustia korpia ja korpien lomissa surumielisiä soita. Mutta jos nouset tunturimaisen vaaran korkeimpaan huippuun, niin näet ympärillesi penikulmittain, näet suuria järviä, joiden pohjukoista siintää sieviä kyliä ja saloa silmän siintämättömiin…
Olin tapani mukaan yksin matkalla. Palasin Kinasjärven rannalta, missä ei ollut kuin yksi talo ja kaksi torppaa. Sinnekin oli ollut ulosotto.
Matka oli kovin vaivaloinen, mutta nuori mies, jolla on hyvät kintut, menee, että vinkuu. Ei häntä pidätä heiluvat jänkät, eivät korpien kaulamättäät eivätkä pienet purot.
Oli kevätkesä, ja tukinuitto metsäjo'illa oli parhaillansa. Soilla ja pimeiden korpien kuusikoissa vastasi vielä talven routa, ja yökylmät olivat ankaria. Kovilla mailla ja vaarojen rinteiltä noustessa piti panna pikku juoksua, jotta lämpimänä pysyi.
Varhainen aamu oli, kun saavuin Raitikoskelle, jossa silloin parhaallaan laskettiin tukkeja. Kun tiesin tukkilaisten joukossa olevan sellaisia miehiä, joilla vielä oli ruununverot rästinä, päätin käyttää tilaisuutta ja käydä heiltä veroja "purraamassa". Nyt ne olivat rikkaimmillaan tukkilaisetkin.
Raitikoski on salon villi lapsi, joka on eksynyt erämaahan. Se on jyrkkä ja kevättulvan aikana voimakas. Mutkikkaana ja vihasta vaahdoten siinä vesi kiehuu kivikkouomaansa pitkin. Sen vuoksi oli täytynyt rakentaa tukeista ränni, vasitulla pohjalla, jota pitkin tukit yksi erältään laskettiin kosken alle. Kosken niskassa on tammi, ja tammen kautta päästetään tukit ränniin. Sen molemmin puolin seisovat tukkipojat, keksit käsissä, tarkastamassa etteivät tukit korvauksissa saa puskea rännin seiniin.
Hauskaa oli nähdä noiden metsän jättiläisten kuohuissa keinuvan ja mutkikkaassa rännissä tulista vauhtia kiitävän. Ne kiitävät peräkkäin, sillä kahta tukkia ei uskalleta yhtaikaa tammen päältä hellittää…
"Tämä Raitikoski on pahin ja juonikkain koski näissä vesistöissä", kertoi minulle uittopäällikkö. "Tässä oli viikon työ ennenkun saimme tämän rännin valmiiksi, ja vaikka koetimme sen laittaa niin hyväksi kuin ymmärsimme, särkyy se sittenkin… ja kallista aikaa menee hukkaan…"
Kosken rannalla, korkealla törmällä, on kahvinkeittäjillä somat kotansa, ja tulella on lakkaamatta nelijalkainen, korkearintainen kahvipannu. Siinä kulkee miehiä kahakäteen, millä keksi, millä kanki olalla. Toiset seisovat korvauksilla. Mikä laulaa, mikä veisaa, kuka noituu ja minkä mitäkin ilvettä pitää, sillä työtä ei oikeastaan ole mitään…
Se on kirjavaa ja hauskaa elämää. Monta sataa miestä on siinä yhdellä näkösällä, ja toiset — eli ne, jotka ovat yövuorolla olleet — ovat asettuneet nukkumaan rankavalkean viereen. Pääpohjasena ja patjana on havuja ja peitteeksi takki riisuttu. Jalat tulta vasten siinä nukkuvat, nukkuvat makeasti, vaikka tuuli puhaltelee savua ja väliin kipunat tarttuvat vaatteisiin, ja mies herää vasta sitten kun ihoa polttaa. Pitää siinä vain olla rautainen terveys, kun kirsimaan päällä nukkuu, housut ja sukat märkinä…
Viivyin koko päivän Raitikoskella oikein tutustuakseni tukkipoikain elämään, ja kun inspehtori, joka oli vanha tuttava minulle, vaati yötäkin olemaan, suostuin tarjoukseen.
Kosken rannalle, korkeimmalle paikalle, oli kyhätty hongista jonkunlainen pirtin tapainen, jossa oli kivinen takka loukossa, pöytä akkunan luona ja seinillä lavitsat. Mutta lysti ja lämmin siinä oli oleskella. Me keitimme kahvia, söimme ulkonakuivattua poronlihaa ja elimme kuin herrat.
Sitä sanottiin konttoriksi, ja sieltä kävivät pojat rahaa noutamassa. Usealta onnistuin minäkin saamaan ruununveron, sillä inspehtori piti minun puoltani. Muutamat äkäisimmät noituivat, mutta suostuivat lopulta maksamaan.
"Tänne se riivattu nyt arvasi tuon kirotun rästilistansa kanssa tulla", kuulin Heiskas-Pekan sanovan, kun "konttorin" pihalla puheli toisten kanssa.
"Mitä sinä hullu maksoit… eipä saanut minulta", kuului joku muu arvelevan.
"No, se on siivo mies tämä varavallesmanni… Maksaa sille pitää… se on aina jätkäin puolella eikä välitä, jos vähä hutikassa kiljaseekin", kuului muuan kehuvan.
Iltamyöhäsellä vaihtuivat miehet, ja yövuoro alkoi. Oli kirkas ja kolkko yö. Täällä erämaassa oli kovin kylmää, maa jähmettyi ja lammikot jäätyivät, mutta tukkipojat huvittivat toisiaan lauluilla, ja tukkeja laskettiin lakkaamatta.
"Konttoriin" koetimme me inspehtorin kanssa laittaa vuoteen, ja takassa paloi taukoamatta rankavalkea.
Aamupuoleen yötä olin minä nukahtanut, väsynyt kun olin kahden edellisen yön valvonnasta, ja heräsin siitä, että ulkoa kuului tappeluksen melskettä, kirouksia ja uhkauksia. Inspehtori oli poistunut vuoteeltaan, ja hänenkin äänensä kuului joukosta. Kiireesti olin minäkin pönkilläni ja riensin katsomaan, mistä oli kysymys. Oliko joku ollut huolimaton toimessaan, vai oliko ränni särkynyt?
Mistä tämä mellakka varhaisena aamuhetkenä?
Mutta ulos päästyäni huomasin osan miehistä olevan humalassa ja haastavan tappelua. Inspehtori koetti heitä rauhoittaa ja pyyteli työhön menemään. Jotkut lähtivätkin, ja riita näytti loppuvan.
"Eilen illalla on tänne ilmestynyt viinakauppiaita, — parhaat miehistä, taitavimmat tukkipojat, ovat juovuksissa", kertoi minulle inspehtori huolissaan. "Muuan tunti tekee monta sataa markkaa yksistään miesten palkoissa, ja kun näillä tukeilla on tavaton kiire meren suulle, niin pitäisi koettaa kuletusta jouduttaa minkä sielu sietää. Menneellä viikollakin niitä lurjuksia oli liikkeellä, ja toiset puolet miehistä olivat rokulissa koko päivän… Viivytystä tuli siinäkin… Jos niillä nyt on enemmän viinaa, niin tästä koskesta emme heti pääse…"
"Missä he sitten piilevät, ne lurjukset… Niiltä pitää ottaa viinat pois ja ajaa ne h—ttiin", sanoin minäkin innoissani.
"Niistä on paha saada selvää, kun miehet eivät sano", tiesi inspehtori, mutta lisäsi sitten:
"Koeta sinä ottaa selvä."
Samassa tulla kompuroi Heiskas-Pekka konttoriin. Pullo pullisteli hänen povessaan, ja hän oli aika lailla hutikassa.
"Saakelin miestä… on pannut vettä puoleksi, ja seitsemän markkaa ottaa kelvoton litrasta. — Vaan kyllä minä näytän…" Hän lähestyi minua ja kuiskasi korvaan: "Vallesmanni lähtee mukaan… ryöstetään niiltä viinat pois… ei ne tästä kaukana ole… Kulkulaisia, Ruotsin puolen miehiä ja perkeleitä… lähetään heti!"
Heiskas-Pekka töksähti istumaan viereeni lattialle. Hän kai oli juonut kovasti, sillä hän oli ylen väsynyt, silmät pikkusen raollaan.
Minä aloin innostua. En ollut koskaan sattunut yhteen tuollaisten kulkulaisten kanssa, vaikka kyllä usein olin kuullut, että heitä tukkijoella viinakaupalla kulki.
"Ja sitä onkin näillä kauppiailla enemmältä. Niin kehuivat, ettei lopu, pojat! Niillä on Särkänivassa koko astia, ja sinne kuuluu yksi mies kantavan yötä päivää", tolkutti Heiskas-Pekka, mutta hän oli niin päissään, ettei hän kyennyt mihinkään. Hän torkahti kyljelleen ja mörisi: "En minä nyt… mutta Iso-Iivari tietää ja moni muu .." Ja hän ummisti silmänsä eikä enää vastannut mitään. Me jätimme hänet siihen nukkumaan ja riensimme ulos. Olin tehnyt päätökseni ja selitin sen inspehtorille.
"Loppu niiden kaupasta ainakin tällä kerralla tulee", sanoin lopuksi.
Inspehtori laskeusi alas törmältä ja meni puhelemaan Ison-Iivarin kanssa, joka sattuikin keksineen seisomaan aivan lähellä.
Yhtäkkiä oli ympärillämme parikymmentä reipasta tukkilaista, nuoria, rotevia miehiä kaikki.
"Selkäänsä ne tarvitsevat joka mies… valaneet vettä liemeensä ja ottavat semmosen hinnan", arveli Iso-Iivari, joka tuntui maistelleen kelpo lailla.
"Ainakin otamme viinat pois ja kaadamme maahan", sanoin.
"Elkää saakelissa maahan… juodaan miehissä suuhumme", pyyteli Jussi
Härkönen, tunnettu viinamies.
Sovittiin, että hiljaisuudessa lähestytään paikkaa, jossa viinakauppiaat majailivat. Joka haaralta oli kierrettävä, etteivät pääse pakoon. Erottiin eri joukkoihin, kaksi ja kolme miestä kussakin. Iso-Iivari ja minä läksimme yhdessä, ja määrä oli, että me ensiksi lähestymme salakapakoitsijoita, ja toiset ryntäävät sitten esiin.
Kivistä, polutonta kangasta kulki Iivari, minä jälessä.
"Ne taitavat olla Ruotsin puolelta?" kysäisin Iivarilta.
"Sieltä ne ovat kaikki. Eräs heistä on muinakin vuosina täällä kulkenut, kyllä minä hänet tunnen, mutta nimeä en tiedä. Satoja markkoja se lurjus minultakin on saanut… Peeveli vie… nyt yölläkin sai kolmattakymmentä markkaa… Minä otan pois rahani… piru vieköön!"
Ja Iivari pui kauhean leveää nyrkkiään ja uhkaili. Varovaisuuden vuoksi otin minäkin revolverin tupesta ja työnsin sen oikean takin taskuun.
"Niillä näkyi olevan revolveri, ainakin yhdellä", sanoi Iivari,
"Ollaan kavalana, osta sinä muka viinaa. Kun toiset tulevat, niin otetaan heiltä revolverit ensiksi pois", esittelin minä sotasuunnitelmaa.
"Se passaa. Tästä tulee hauskaa lopuksi", iloitsi Iivari.
Kivikkokangas oli muuttunut pehmeäksi kuusikkokorveksi, joka paikoitellen oli niin sakea, ettei läpi tahtonut päästä.
"Jo ollaan likellä", sanoi Iivari.
Palasen matkan päässä nousi sauhu hirveän ison ja tuuhean kuusen juurelta. Siinä näytti havujen päällä kaksi miestä nukkuvan, mutta kolmas istui mättäällä, piippua poltellen ja tuijottaen tuleen. Siinä oli vieressä, kuusen tyveä vasten, kolme pulleata laukkua, ja niiden alta kiilui läkkisen astian kiiltävä kylki…
Kun Iivari lähestyi, säpsähti istumassa oleva mies, mutta rauhoittui tuntiessaan Iivarin. Samassa hän huomasi minut ja kysyi hätäisesti Iivarilta:
"Kuka se tuo sinun kumppanisi on?"
"Onpahan muuan. Mitä se sinuun kuuluu! Paneppas nyt viinaa, mutta jumal'auta, jos olet vettä sotkenut kuten yölliseen…"
Samassa kuului risujen räiskettä aivan likeltä, ja miehiä näkyi puiden lomitse.
Ne kaksi nukkuvaakin heräsivät. Silloin juoksi viisi miestä metsästä, ja ennenkun osasin aavistaakaan he karkasivat nuotiolle ja tarttuivat kiinni nukkumassa olleihin miehiin. Iivari oli käynyt istuvaan mieheen käsiksi, tarttunut kurkkuun rautakourallaan ja pusersi, jotta mies mustana naamaltaan muljotti.
"Vai sinä vesiporvari", arveli Iivari vain ja yhä kuristi kurkusta.
"Ottakaa heiltä aseet pois!" huusin minä ja riensin paikalle. Kaikki muutkin miehet kävivät esiin, ja pian oli miehiltä riistetty sekä revolverit että puukot.
Nähtyään, ettei mikään auttanut, rupesivat he rukoilemaan armoa…
Siinä syntyi kauhea hälinä ja meka. Kuului kirouksia, rukouksia, huutoja ja itkuakin. Muutamat miehistä repivät puukoillaan laukkuja auki, ottivat pulloja esille ja joivat.
"Nyt pojat… antakaa vallesmannillekin…"
"Täällä on… tässä on kolmen tähden konjakkia… Leikatkaa tuo laukku helvettiin… Lyökää naamaan niitä… elkää armahtako…"
"Lyökää… lyökää…"
Jussi Heiskanen koetti kurkottaa laukkujen alla olleita läkkisiä astioita, onnistuikin saamaan yhden ja pötki sitten aika vonkaa tiehensä. Siinä ei auttanut mikään. Tukkilaiset olivat siksi villiintyneet, ettei heille ollut kiellosta apua.
Minä koetin särkeä pulloja minkä ehdin, ja kahdesta läkkiastiasta sain viinan maahan kaadetuksi, mutta sitten syntyi semmoinen temmellys pullojen ympärillä, ettei siihen ollut hyvä mennä…
"Saatanaa, kun särkee kaikki", huusi jo eräs ja pui nyrkkiään minulle.
Iso-Iivari ja kolme muuta miestä pieksivät onnettomia viinakauppiaita, jotka rukoilivat armoa ja aikoivat paikalla poistua.
"Ei. Kiinni teidät pannaan ja viedään linnaan. Eikö niin, vallesmanni?" huusi Iivari.
"Antakaa, hyvät miehet, heidän jo mennä. Kyllä ne nyt täältä pysyvät poissa", koetin minä. Rääkätyt miehet olivat verissään, kasvot turvonneina ja vaatteet repaleina. Pelkäsin pahempia seurauksia ja koetin kaikin voimin asettaa Iivaria, joka oli kaikkein rajuin.
"Vieläkö panet vettä viinaan? Häh? Vieläkö panet vettä viinaan, häh, häh, häh?"
Ja läksiäisiksi antoi Iivari vielä miestä korville, jotta läiske kuului.
Nopeasti poistuivat miehet metsään päin, surkeasti valitellen. Mutta tukkipojat olivat vallanneet kaikki pullot ja jatkoivat juontia. Laukut olivat tyhjät ja puukoilla leikeltyjä moneksi kappaleeksi.
"Antakaapas nyt minullekin konjakkia, muuten tässä tulee tappelu", karjaisi Iivari, kun meni joukkoon.
Hänelle ojennettiin monesta pullosta ja Anttilan Ville huusi:
"No, nyt tulivat herrain päivät, Iivari, — juo että vatsanahka paukkuu!"
"Elkää hyvät miehet kaikkia juoko, me tulemme liiaksi humalaan, ja Raitikoskella on tarkkaa työtä ja tukeilla kova kiire", koetin minä esitellä.
Mutta sitä ei otettu kuuleviin korviinkaan. Heikkilän Jaakko, joka oli parhaita laulumiehiä, alkoi loilottaa, ja toiset yhtyivät samaan:
Tukkijunni se sahan laittoi pienillä varoillansa, tiluranttantaa, tiiuranttantaa, pienillä varoillansa. Ja tukki se kulkea hyssyttää, ja raamit on kallellansa, tiluranttantaa, tiluranttantaa, ja raamit on kallellansa.
Se oli pitkä ja ryöttä laulu, oikein alkuperäinen, kaikkine kummallisine ajatuksineen ja loppusointuineen. Korpi kajahteli heidän kirkumisestaan, ja kaiku kierteli vaaran laelta toiselle.
"Lähetään pojat koskelle ja aletaan keittää kahvia", ehdotti joku.
Siihen suostuttiin.
"Ei, mutta, pojat, kyllä meidän pitää halata tuota vallesmannia, kun se laittoi meille näin komeat kalaasit", huusi muuan lyhyt ja paksu tukkipoika, Napa-Tuomaaksi mainittu.
Se kunnianosoitus jäi kuitenkin sikseen, sillä yleinen väsymys näytti tulevan. Lähdettiin koskelle päin. Kaksi ja kolme kulki vierekkäin, kaulatusten, ja armaasti ja rakkaasti keskenään haastellen. Väliin kaatuivat suin päin korpeen, nauroivat ja pönkkäilivät uudestaan pystyyn.
Iso-Iivari oli hänkin saanut päänsä täyteen. Hänen kävelynsä oli peräti vaivaloista. Vähäväliä hän tupsahti silmilleen, noitui, ponnisteli uudestaan pystyyn ja koetti pysyä tasapainossa.
Olimme päässeet korven poikki ja tulleet männikkökankaalle. Aurinko oli korkealla, ja tuntui tulevan lämmin päivä. Kosken pauhukin kuului jo selvään.
"Tässä levähdetään. Mihinkä sitä on kiirettä valmiissa maailmassa?" tuumailivat jotkut, retkahtivat istumaan petäjän tyviä vasten, retkahtivat voimattomina, silmät puoliummessa.
Ja useimmat siihen nukahtivat, ja aurinko lämmitti väsyneitä miehiä. Ainoastaan kolme miestä kykeni seuraamaan minua koskelle, mutta päästyään nuotiolle nukkuivat hekin, ja muut veivät heidän pullonsa ja joivat suihinsa, mitä jälellä oli.
* * * * *
Sinä kesänä ei näkynyt yhtään viinakauppiasta muissakaan savotoissa. Ei kuulunut tappeluita, ei miesmurhia eikä mitään sopimatonta tukkipoikien elämästä. Mutta tuosta tapauksesta Raitikoskella tiesivät huhut kertoa valettakin kaiken kesää.
Syksyllä myöhään tapasin Ison-Iivarin kirkolla.
"No, mitä kuuluu Iivarille?"
"Eipä häntä. Mitä vallesmannille itselle?"
Iivari oli kuin vähän häpeissään.
"Oletko tavannut niitä kesällisiä viinaporvareita?"
"Tapasin minä yhden Haaparannalla. Mukisi se ja noitui… mikä lie ollut mielessä… mutta pois siitä katosin minäkin… Eikä ole niitä miehiä enää näkynyt täällä päin viinankaupalla."