VIKLUNDIN "HURRA"

Ylpeimpiä miehiä pitäjässä oli Sakari Viklund eli Taalin Sakke.

Hän omisti pitäjän parhaimpia maatiloja, ja rahaa sanottiin hänellä olevan pankissa vaikka kuinka paljon. Pomona ja pönäkästi hän aina esiintyikin, komealla hevosella ajaen ja itse kuin herrat puettuna.

Hän halveksi kaikkia muita ihmisiä, ja köyhästä miehestä hän ei välittänyt enempää kuin kenkärajasta. Ja virkamiehiä hän halveksi sydämensä pohjasta. Ja varsinkin vallesmanneja.

Hänelle ei ollut mitään asiaa. Mitäpä hänelle olisikaan: rikkaalle miehelle, joka huolehti kaikin käsin kuntoon asiansa.

Mutta kerran oli hänelle sattunut kumma juttu. Markkinoilla oli oltu, ja Sakkekin oli tavallista ylpeämmällä tuulella. Mellasti ja kehui "Hurraansa", sen erinomaisia tapoja ja juoksulahjaa. Mutta sattui siinä olemaan muuan etelänpuolen mies, Jaanus Kalleksi kutsuttu, jolla oli mainio juoksija. Ja kun Taalin Sakke yhä kehui ja pyöri keskellä kapakan lattiaa kuin kukko parvessaan, oli Jaanus Kalle sanonut:

"Mitä tuossa tyhjää kehuu, lähdemme ajamaan kilpaa. Sata markkaa lyödään veikkaa…"

"Minä en niin pienen rahan tähden liikuta hevostani", oli Sakke siihen ylpeästi vastannut.

"No… olkoon menneeksi. Pannaan kaksisataa", oli Jaanuskin äkäpäissään luvannut.

Ja silloin löivät vetoa.

Ja kävi niin, ettei Viklundin "Hurra" riittänytkään juoksussa Jaanus Kallen "Linnulle", joka oli kahdesti palkittu juoksija. Mutta Viklund ei maksanutkaan. Jaanus haastatti ja sai päätöksen.

Oli syksy, lokakuussa, kun tuo Jaanus Kallen päätös saapui minulle, ruununvoudin määräyksen seuraamana. Vieläpä oli ruununvouti tilitysajan pannut lyhemmäksi kuin tavallisesti.

Kun kerroin Lauri lautamiehelle asiasta, arveli Lauri:

"Kyllä siellä vaan nousee nyt eri pyry. Sakke on itsekin löylynlyömä, mutta vaimo sillä on täysi hullu, ja niin suukko, ettei täälläpäin toista tiedetä."

Kun Taaliin ei ollut pitkä matka, läksimme kävellen Laurin kanssa asiaa ajamaan.

"Kumma mies, kun ei maksanut. Selväähän se oli, että tuomitaan semmonen", puheli Lauri.

"Luuli varmaan Sakke, ettei tuomita", vastasin minä.

Taalin talo oli lähellä maantietä vähäisellä mäenkukkulalla. Se oli komea ja varakkaan näköinen talo jo päältäkin nähden. Talli ja navetta varsinkin vetivät huomiota puoleensa uutuutensa ja kokonsa vuoksi.

Me kävelimme pihaan. Huomasin Laurista, että tämä matka ei häntä miellyttänyt. Näytti aivan kuin hän olisi pelännyt mennä Taaliin.

Juuri kun ehdimme pihalle, tuli emäntäkin navetasta.

"Hyvää päivää, emäntä", toivotin minä.

En saanut selvää, vastasiko emäntä vai ei, mutta sen minä näin, ettemme olleet tervetulleita. Kukapa muuten muukaan ikävöi vallesmannia ja lautamiestä!

Emäntä mennä tuijottikin sen enempää virkkamatta asuinrakennukseen.
Mutta hetken perästä ilmaantui hän taas pihalle.

"Onko isäntä kotona?" kysyin minä ja koetin olla niin virallisena kuin suinkin mahdollista.

"Ei ole. Mitä on asiaa?" tivasi emäntä vastaan. "Eipä taloon pitäisi olla tuommosilla herroilla asiaa. Minä luulen, että meillä eletään omista. Eikä juosta naapurista lainaamassa niinkuin kuuluvat eräät tekevän… (tuo viimeinen oli kohdistettu Lauriin) leivistä asti lainailevat…"

"No elkää nyt, hyvä emäntä… Tämä asia on isännälle…"

"Olkoon! Kumma, ettei noilta rakkikoirilta saa koronaankaan rauhaa", tiuskasi emäntä ja näytti yhä enemmän vimmastuvan.

Minä selitin, mikä oli asiana, ja että minun nyt täytyi kirjoittaa ulosottoon jotakin irtainta.

"Vai niin. No, kirjoittakaa, että semmoista asiaa ei ikinä makseta…"

"Jos panisimme jonkun lehmän?"

"Ei puhettakaan! Lehmiä! Minun on joka ainoa lehmä."

"No pannaan sitten 'Hurra'. Sehän on isännän?"

"Pankaa vaikka perkeleitä, mutta pois meidän pihalta!… Pian!"

Ja emäntä polkaisi kiukkuisesti jalkaansa.

Mutta me menimme Laurin kanssa yhdessä talliin nähdäksemme, oliko "Hurra" siellä. Siinä se seisoikin parressaan, uljas raudikko ori. Ja niin kirjoitettiin "Hurra" ulosottoon.

"Olkaa hyvä ja sanokaa isännälle, että hän käy maksamassa velan, muutoin myydään 'Hurra' pakkohuutokaupalla", sanoin emännälle.

"Niin tehkää… nälkäherrat…!"

Ja hän käänsi selkänsä meille ja meni ylpeästi rakennukseen.

Oli kulunut pari viikkoa. Mutta Viklundin Sakkea ei kuulunut puheille. Minä kuulutin pakkohuutokaupan, ja kun hyvin tiesin, ettei Taalille ketään huutajaa uskaltaisi tulla, ilmoitin kuulutuksessa, että "Hurra" myydään kievaritalossa.

Mutta seuraavana päivänä tulikin Sakke luokseni. Hän oli hirveän vihassa, hänen arvoansa ja kunniaansa oli mitä hävyttömimmällä tavalla solvaistu. Hän aikoi kysyä kunniansa perään ja sitäpaitsi valittaa kuvernöörille, että olin kaikin tavoin laittomasti menetellyt. Hän tunsi lakia myöskin.

"Ja jos uskallatte 'Hurran' myydä… niin linnaa saatte", vakuutti hän lopuksi.

"Ellei laillista estettä tule, niin 'Hurra' myydään kuulutettuna huutokauppapäivänä, että paukkuu", vakuutin hänelle.

"Mutta kuka sen uskaltaa huutaa, minun hevoseni! Varjelkoon kalloaan se mies", uhkaili Sakke.

"O'jaa. Kyllä semmoisella hevosella aina huutajia on", vakuutin minä.

Ylpeänä ja pönäkkänä hän läksi, ja mennessään jankkaili:

"Sitten se nähdään… sitten se nähdään."

Minä koetin vielä kuistissa selittää, ettei hän tällaisesta asiasta pääse muutoin kuin maksamalla. Tarpeetonta ja turhaa oli ruveta riitelemään ja kuluttamaan lisää.

Mutta hän ei uskonut.

Määrättynä päivänä panin kaksi poliisikonstaapelia noutamaan "Hurraa" kievariin, johon uteliaita oli kokoontunut piha puolilleen. Tappelutta oli Sakke "Hurran" antanut monen todistajan läsnäollessa. Mutta kovat olivat olleet uhkaukset, ja linnaa oli luvannut meille kaikille. Ja aikonut oli lähteä tuomareita puhuttelemaan ensiksi.

No, niinpä niin. Kestikievarin pihalle talutettiin "Hurra", ja huutokauppa alkoi…

"Paljonko tarjotaan?"

Ei kuulunut hiiskaustakaan, vaikka joukossa oli varakkaita talokkaitakin.

"No… tarjotkaa, miehet… hyvä on hevonen ja komea ja lihava…
Paljostako aletaan?"

Siinä näkyi olevan joukossa Maksniemen Viljaamikin, itsellismies, mutta varakas ja säästäväinen ja aika taitava hevoshuijari. Hevoskaupoilla sanottiin hänen rikastuneenkin.

"Olkoon neljäsataa markkaa", kuului vihdoin Viljaamin ääni väkijoukosta.

"Neljäsataa… neljäsataa markkaa… neljäsataa ensimäinen… neljäsataa toinen kerta… jopa menee liika halvalla noin pulska ja hyväikäinen hevonen… pankaa lisää… neljäsataa… neljäsataa toinen kerta… soo, pojat… eikö hevosen tarvitsijoita olekaan… neljäsataa… jo menee… ja neljäsataa kolmas kerta!"

Ja vasara paukahti pihalla olevaan kärrynrattaaseen.

Siihen keräysivät nyt "Hurran" ympärille kaikki ja hokivat:

"Jopa sai Viljaami halvalla hyvän hevosen…"

"Aivan ilman. Tuhatta markkaa on Sakelle menneellä viikolla
Piippuliinin patruuni tarjonnut…"

"Sillä on oma onnensa tuolla Viljaamilla…"

Ja kukin tunkeusi "Hurraa" tunnustelemaan ja silittelemään.

Mutta Viljaami tarttui riimunvarteen ja talutti "Hurran" seinään kiinni, ja solmiessaan hän puheli:

"Mahdoitte lisätä… kyllä siihen lisää olisi sopinut vaikka kaksituhatta… ja suuhan teillä on niinkuin minullakin…"

Sitten hän kääntyi minuun päin ja kerskaten virkkoi:

"Vallesmanni on hyvä ja lähtee sisälle, niin maksan huutoni… ja kuitin tietenkin saan päälle."

Ja Viljaami löi mahtavasti polvelleen, jossa pullotti paksu rahalompakko.

Hän maksoi ja sai kuitin.

Viikon päästä tuli Sakari Viklund toisen kylän lautamiehen seuraamana luokseni. Hän oli julmaa julmemman näköinen, ja tulta iskivät hänen silmänsä. Hän oli puhutellut lakimiehiä ja saanut kai hyvin vähän lohdutusta.

Koetin olla Sakelle niin kohtelias kuin suinkin voin, mutta hän ei edes huolinut tarjoomastani istuimesta, vaan seisoa jurotti ovensuussa.

"Minä lähdin noutamaan hevostani pois!" sanoi hän kiukusta vapisevalla äänellä.

"Jaa-hah… 'Hurra' on myyty, ja sen on huutanut Maksniemen Viljaami.
Kysykää Viljaamilta."

"Niin, niin, mutta hän ei aikonut sitä samasta hinnasta antaa, vaan tahtoo kaksisataa markkaa enemmän. Vaan minä en maksa…"

"Se on teidän asianne…"

"Vaan eikö Viljaamin ole pakko antaa! — Minä vaadin, että nimismies lähtee heti ottamaan hevosen pois… Minun hevoseni tuommosella hunsvotilla…"

"Asia ei enää kuulu minuun."

Selitin Sakelle laajalti ja niin ymmärrettävästi kuin voin, että hevonen nyt oli Viljaamin, joka sai sille määrätä minkälaisen hinnan tahtoi. Jos Viljaami vaati hevosesta kahtasataa markkaa enemmän kuin itse oli maksanut, niin se asia ei ollut minun korjattavissani.

"Oma hevoseniko minun siis pitää ostaa… vaan minä näytän, että…"

Lautamieskin koetti Sakelle asiaa selittää. Vihoviimein näytti hän käsittävän, ja kiukkuisena ja raivoissaan löi hän pullottavaa poveansa kämmenellään ja kiljaisi:

"Sen minä sanon, että pois minä hevoseni semmoselta lurjukselta otan, vaikka kymmenentuhatta maksaisi… Mutta senaatissa minä käyn… täällä on vielä lantinjäännöksiä jälellä!"

Ja hän löi toisen kerran povelleen. Hyvästi jättämättä hän lähti.

Maksniemen Viljaami antoi "Hurran" takaisin kuudellasadalla markalla, — ei penniäkään siitä helpottanut.

Ikuisen vihamiehen sain minä Sakari Viklundista. Monta vuotta olemme "Hurran" takia käräjöineet. On käyty kihlakunnassa, kuvernöörissä, hovioikeudessa ja senaatissa. Varmaan on "Hurran" juttu tullut Sakelle maksamaan kauniit summat, kun on käyttänyt monta asianajajaa.

Nyt hän kuitenkin on herjennyt käräjöimästä, mutta joka kerta kun tulemme vastakkain, katselee hän metsään päin eikä ole minua näkevinäänkään.

"Hurra" hänellä vielä on, ja yhtä ylpeästi, yhtä pönäkästi ajelee hän kylän läpi kuin ennenkin.