IV

Auringon noustessa ja kellon viidettä käydessä sunnuntaiaamuna Jeremias heräsi parin tunnin unen jälkeen. Hän yritti kohottautua, mutta sivuihin koski ja jalkaa alkoi pakottaa. Nyt hän muisti, missä oli ja mitä oli tapahtunut. Hänen mieleensä palasivat edellisen päivän poltteet ja tuskat; peloittavina, kaameina ne kierivät hänen silmäinsä ohitse. Hän muisti työtoverinsa ja Jaskan, joka häntä auttaessaan oli loukannut kätensä. Kuinkahan hänen laitansa nyt mahtoi olla? Mutta sitten hän kuitenkin muisti, ettei Jaska niin kovin pahoin loukkaantunutkaan. Tosin hän muutamiksi viikoiksi menetti työkykynsä, mutta saa sen sentään takaisin. Toisin on minun laitani, ajatteli Jeremias. Jalkani on pahoin ruhjoutunut ja kaksi kylkiluuta katkennut. — Jeremiasta kauhistutti. Hän koetti käännähtää, mutta silloin sivuihin ja jalkaan koski: pakotti — poltti. Vaivoin sai hän päänsä käännetyksi. Viereisessä vuoteessa lepäsi heikko sairas. Tämän pää oli kääreessä, niin ettei saattanut erottaa muuta kuin kasvojen alaosan. Hän oli parraton — vasta elämänsä alussa. Nyt Jeremias muisti kuulleensa hoitajien yöllä puhuvan, että naapuri oli jossain konepajassa loukkaantunut. Työn uhri. Tästä johtuivat hänen mieleensä ne monet työn vaarat, joita hänkin oli nähnyt, joista oli kuullut ja sanomalehdistä lukenut. Väkisinkin hänen ajatuksensa kiitivät tehtaisiin, teollisuuslaitoksiin ja kaikenlaisille työmaille. Hänen mielikuvituksensa niitä monenlaisia vieritti hänen silmäinsä eteen. Muutamien minuuttien kuluessa hän oli kulkenut helvetillisten helskeiden ja sekamelskain lävitse…

Hän näki jättiläismäisten suurten vauhtipyöräin vinhan pyörinän, kuuli rattaiden rämisevän, remmien rätisevän, kuuli kalketta kaikenlaista; vihlovan vinkuvia, natisevia, kitiseviä ja hurjasti ulvahtelevia ääniä. Näki luita ruhjoutuvan, ihmisiä silpoutuvan, kuuli voihketta, valituksia, itkua, naurua, kirousta ja kiljuntaa. Näki nälän näännyttämiä, työn rasittamia miehiä, naisia ja lapsia; näki mahtavien herrojen jakelevan määräyksiä apulaisilleen, jotka vuorostaan niitä työpaikoilla äreästi panivat täytäntöön. Kaikkialla hän näki tulista kiirettä, aivan kuin olisi pelätty maapallon sinkoavan pois paikoiltaan, elleivät ihmiset ehtisi sitä estämään. Tuossa rytäkässä sortui satoja, tuhansia, miljooniakin. Koneet raatelivat hoitajiaan ja käyttäjiään kuin nälkäiset sudet saalistaan ja nielivät sekä syöksivät kidastaan suunnattomia määriä tuotteitaan, jotka sitten valta-asemassa olevat kasasivat ja kätkivät aarreaittoihinsa; vain hiukan, senkin ylenkatseellisesti, heittivät työntekijöille. Toiset nureksuen, toiset tyytyen tarttuivat he saamaansa. Mutta oli joukossa sellaisiakin, jotka uskalsivat koroittaa äänensä ja ilmaista tyytymättömyyttä…

Siihen hän ikään kuin heräsi.

Jo korkealla oleva aurinko loi kullankellertävää valoaan sairashuoneen avoimesta akkunasta sisään. Se tuntui suloisen rauhoittavalta. Ulkoa kuului hevosen kavioiden kapse. Siitä ohitse meni kotiinsa yön ajossa ollut pika-ajuri. Mies kai torkkui kuskipenkillä antaen hevosensa oman tahtonsa mukaan kaputella. Vähitellen vilkastui kaduilla liikenne. Kolina ja meteli paisui. Se oli merkki ihmisten hereillä olemisesta ja uuden päivän alkamisesta.

Vähän aikaa nautittuaan aamun sulosta muisti Jeremias yht'äkkiä kotinsa, vaimonsa ja lapsensa. Raskas painostus täytti hänen mielensä heitä ajatellessaan. — Kuinka voinevat ja miten kauhistunevat, kun saavat tietoonsa kohtaloni? Entäpä jos en ilmoittaisikaan? Mutta huolestuvathan he kuitenkin, ellei minulta mitään tietoa tule. Kuolevat ikävään. Ah, niin, enhän voi salata, sillä varmasti ovat toverini jo kirjoittaneet heille. Voi rakkaitani, kuinka he mahtanevatkaan säikähtää! Ja kuinka he tullevat toimeen, jos minun täytyy täällä kuukausia maata, ventovieraitten parissa…

Hän ajatteli edelleen. Mutta sitten hoitaja hiipi hänen vuoteensa viereen ja kysyi vointia. Jeremias vastasi.

Mutta heti sen jälkeen kääntyi heidän huomionsa tuohon konepajassa loukkaantuneeseen nuoreen mieheen, tämä kun pari kertaa karmivasti korahti.

Hoitaja siirtyi sen vuoteen ääreen, mutta kääntyi pian, ja hänen kasvoillaan oli harras, vakava ilme, kun hän ääntään hilliten lausui:

— Kuollut.

Jeremias tunsi omituisten väreiden käyvän läpi ruumiinsa. Sitten hiipi syvä, kammottava hiljaisuus avaraan huoneeseen. Kului aikaa.

Eräänä päivänä hoitaja ilmoitti Jeremiaalle, että hän saa vieraita. Eikä aikaakaan, kun ovelle ilmestyivät Jeremiaan työtoverit ja heidän joukossaan Eino.

— Peremmä, peremmä, käykää peremmäksi, hoputti Jeremias hyvillä mielin. Siihen yhtyi hoitajakin kehoittaen:

— Niin. Menkää vain sinne vuoteen luo. Minä tuon istuimia lisää.

Miehet noudattivat kehoitusta ja toverillisesti kättä puristaen tervehtivät Jeremiasta.

— No terve, terve! Miten jaksat? Etkö ala olla jo terve? puheli
Jaska.

— En vielä. Mutta paranemaan päin, vastasi Jeremias. — Mitäs hyvää teille kuuluu? Ja — kas, Löytöläkin! Kuinka sinä tänne eksyit?

— Otin sieltä maalta pienen urakan, jonka aion tehdä odotellessani käräjiä — minut näes kun haastettiin todistajaksi erääseen lapseneläkejuttuun. Ja sitä työtä varten täytyi tulla kaupungista väriaineiden ostoon — niin — ja kun satuin näiden toveriesi kera yhteen matkaan, niin…

— Vai niin, vai… No, hyvä että tulit. Täällä kun on elämä niin yksitoikkoista, niin sitä ihan kaipaa, että joku käväisisi… No, entäs te toiset, mitä kuuluu? Onko sinun kätesi jo terve, Jaska?

— No, melkein. Viime päivinä jo auttelin näitä toisia vähin. Sitä työtä, näethän, koetimme jouduttaa.

— Onko jo valmis?

— On, pääsi toisilta kuin yhdestä suusta. Jaska jatkoi:

— Äijä perhana meinasi pirättää viitosen siitä — siitä kun näes hänen hevosellansa ajoimme.

— Hävytön, mutisi Jeremias.

— Niin, sanos muuta, sanoivat toiset.

— Ei meinannut maksaa, mutta kun ma tartuin tolla terveellä kärellä hänen krivelihinsä, niin —

— Niin maksoi ja vapisi, ehätti eräs miehistä.

— Sinulla sitä on sisua, pääsi Jeremiaalta.

— Mutta ne herrat, äännähti nyt eräs. — Mitä rikkaampia, sitä riivatumpia.

— Niinhän sitä sanotaan, äänsi taas edellinen.

— Ja se sana pitää paikkansa, liitti Jaska itsetietoisen näköisenä.

— Niin, tuota noin, virkahti taas äsken äännellyt. — Me sitä lähdemme tänään iltajunassa Helsinkiin.

— Vai jo tänään, pääsi Jeremiaalta, äänessä kaihomielinen, katkera sävy. — No, viekäähän sitten terveisiä sinne minun kotiväelleni ja sanokaa, että muutaman viikon kuluttua minä täältä tulen. Älköön Mari pahasti surko. Sanokaa, että hyvin minä voin. Ja lapsilleni sanokaa, että isä lähetti terveisiä.

Tätä sanoessa värähteli Jeremiaan ääni, ja kyynel kiilsi hänen silmänurkassaan. Kuitenkin hän koetti salata liikutustaan ja jatkoi:

— Ostakaa puodista mennessänne vaikka karamelleja — minun rahallani.

— Kyllä meilläkin sen verran rahaa on, ehätti Jaska. — Meneväthän ne meirän pennimme väliin turhempaankin.

— Niin no. Kuinka itse haluatte, mutta kunhan vain viette.

— Kyllä vierään, vakuutti Jaska.

— Kyllä, kyllä, pääsi toisiltakin.

— Minä myöskin lähetän jotain, virkahti Eino.

— No, ei sen niin väliä. Eihän teidän toisten tarvitse — minun lapsieni tähden.

— Lähetän minä, intti Eino. — Käynpähän sitten kerran heitä katsomassa ja kysyn, mille ne maistuivat.

— Terve tuloa vain, kun Helsinkiin tulet. Tarjotaanhan siellä kuppi kuumaa, ellei muuta ole. Sen verran sitä kuitenkin löytyy, vaikka köyhäkin koti on, jos vain minä vielä kynnelle kykenen.

— Vähät siitä, mutta onhan hauska tavata tuttavia, sanoi Eino yksikantaan.

— Tuota noin, oikeastaan me tulimme… tulimme tuomaan sulle rahaa, sanoi taas Jaska kääntäen keskustelun toisaalle.

— Vai niin. No, sehän on hyvä! Mutta minä olen ajatellut, että tehän ne pennoset voisitte viedäkin sinne…

— Miks'ei, sanoi Jaska, jos vain meihin luotat.

— Teihinkö en luottaisi. Melkeinpä kuin itseeni.

— Mutta jospa sattuisimme juomatuulelle ja ryyppäisimme jok'ainoan pennin, hihihih…

— Emme, totta jumal'auta! Ohoh — täällähän ei saisi kirota. Niin, sitä emme tekisi. Niin kauan kuin minulla on päässä tämä järki, niin sellaista tekoa en tee. Miehen tulee olla mies asiassa. Ken sellaisia konnan töitä tekee, niin hirteen minä tuomittisin, jos vain minun vallassani olisi.

— No ei nyt sentään hirteen, onhan niitä ihmismäisempiäkin rankaisutapoja, arveli Eino.

— Muuta eivät ansaitse sellaiset kelmit, jotka oman toverinsa rahat kadottavat.

Toiset katsoivat kummastellen Einoa ja vaikenivat.

Hetkisen kestäneen äänettömyyden jälkeen Jeremias sanoi:

— No, kai te ne perille toimitatte?

— Kyllä, pääsi kaikilta.

— Mutta tarvitsethan sinäkin kai jonkun verran? kysyi Jaska.

— Ehkä parikymmentäviisi markkaa, mutta loput…

— No niin! Puhuttu ja päätetty! tokaisi Jaska. — Me olemme muuten päättäneet antaa yhteisesti sinulle viisikymmentä markkaa vaivoistasi ja…

— Joutavia!

— Ei mitään joutavia! Me olemme sen päättäneet, ja tieräthän ettemme me puhettamme peruuta.

— Sen kyllä tiedän, mutta…

— Älä suotta jankkaa! Kipeämmin sinä tarvitset kuin me.

— No, kiitos vain! Kyllähän minulle raha hyvää tekee. Mutta…

— Niin, no. Mitäs pitkistä puheista, lopetti Jaska jankkauksen.
Sitten hän kääntyi toisiin päin ja sanoi äkisti:

— Eiköhän meirän ole piakkoin lährettävä?

— Eiköhän, sanoivat toiset.

Vielä pienen aikaa pakistuaan kättelivät miehet ja poistuivat.

— No minä sitten pistäydyn teillä, kun Helsinkiin tule, virkkoi Eino
Jeremiaalle, astuessaan miesten jälkeen.

Jeremias ei ehtinyt vastata. Kun kaikki olivat poistuneet, heittäytyi hän vuoteeseensa ja nukkui kohta.