V
— Isäni voitti arpajaisista moottoriveneen. Miehet ovat sitä asemalta hakemassa, puheli Einolle noin kolmetoistavuotias poika. Hän oli solakka, kaunis, punaposkinen ja aina iloinen, hilpeä ja puhelias. Hänen pukunsa oli siisti ja kuosikas, käytöksensä reipas, vaikka lapsellinen, eikä Eino voinut olla ihailematta hänen terveyttään ja huolettomuuttaan, vaikka hän samalla sitä hiukan kadehti.
— Vai voitti, pääsi Einolta pienen ajan kuluttua.
Poika ei jatkanut.
Eino teki työtään ajatellen: nehän ne rikkaat aina parhaat voitot voittavat. Niitä näkyy onni suosivan, ei meikäläistä. Eikähän noita kannata arpojakaan ostaa. Ja jos milloin muutaman irti saa, niin ei niillä kuitenkaan mitään voita.
Olisinpa minäkin voittanut niistä raittiusseuran arpajaisista päävoiton, niin hätäkös tässä olisi. Tai edes jotain arvokasta. Mutta kun onni potkaisi neljänkymmenen pennin arvoisen piipun!
Olisinpa sen sijaan voittanut muutamia tuhansia, niin heti paikalla olisin lähtenyt johonkin parantolaan tai ulkomaille, esimerkiksi Italiaan tai Sveitsiin. Siellä raittiissa vuoristoilmanalassa ne kuuluvat usein keuhkotautisetkin toipuvan. Kun vielä saa hyvän ja riittävän ravinnon. Ja silloinhan saisi, kun rahaa olisi. Kuinka suloista siellä mahtaisikaan olla. Saisi kiipeillä noilla ihailluilla kukkuloilla, tähystellä alas vihreihin laaksoihin, joissa purot pulppuavat, linnut laulavat, yrtit, kukat ja metsät tuoksuvat, saisi milloin mieli tekee, laskeutua sinne luonnon helmaan.
Niin, olisinpa voittanut! Silloin saisin mennä sinne. Vaikka olisihan sitä silloin täälläkin nähtävyyksiä, täällä tuhansien järvien maassa. On huminoivia, pihkaisia honkametsiä, on leppeitä, vilpoisia lehtoja, kanervaisia kankaita, kukkaisia niittyjä ja marjaisia mättäitä. Laulavathan täälläkin linnut, solisevat purot, lammet ja järvien laineet…
Niin ajatteli Eino työtä tehdessään, mutta kysyi sitten äkisti pojalta:
— Onko isäsi nyt kotona?
— On, kotona on, virkkoi poika. — Sanonko minä hänelle, että kysyitte häntä?
— Ei, ei tarvitse. Muuten minä vain kysyin.
Lopetettuaan työnsä ja kasattuaan kampeensa Eino istahti huvilan seinävierelle ja sytytti savukkeen.
Siinä istuessaan yhtä ja toista mietiskellen hän muisti taas Amaliaa, joka nyt oli tässä huvilassa toisena, mutta vain tilapäisenä palvelijana. Eino tiesi, että hän oli rannassa pyykkiä huuhtelemassa, ja lähti kävelemään sinne.
"Yksin istun ja lauleskelen, kun aikani on niin ikävä. Vesi seisoo ja linnut laulaa, eikä tuulikaan vedätä."
Nuo säkeet kaikuivat Einon korviin hänen laskeutuessaan rantaan päin viettävää rinnettä alas. Hän tunsi äänen, se oli Amalian — mutta miten suuresti muuttunut! Ennen ei se helissyt noin pehmeästi ja tunteellisesti kuin nyt. Saattoi selvästi tajuta, että hän tuon kansanlaulun avulla tulkitsi omia sydämensä sointuja, jotka sisällisestä pakosta pyrkivät ilmoille.
Ehdittyään tielle, joka kulki rinteen poikki huvilan ja järvenrannan välitse ja vei naapurikylään siellä liittyäkseen valtamaantiehen, Eino pysähtyi ja kuunteli laulun loppuun. Sitten hän hiipivin askelin lähestyi Amaliaa ja päästyään aivan lähelle kysyi:
— Oletko ikävissäsi?
— Kas, Eino! virkahti Amalia käännähtäen ja jatkoi: — No, en juuri.
— Et puhu totta. — Mutta älä sure. Eiväthän asiat surren parane, sen tiedät.
— Tiedän. Mutta suru on niin kaunista… Se… se antaa edes jotain sisällystä elämälle, puheli Amalia miltei kiihkeästi ja katsoi Einoa sädehtivin, ikään kuin ymmärtämystä rukoilevin silmin.
Eino ei voinut vastata. Hänessä heräsi omituinen tunne, samanlainen kuin silloinkin, kun hän kietoi kätensä Amalian vyötäisille tuolla saarella, joka nyt oli vain kilometrin päässä heistä — saarella, jolla he olivat nauttineet lemmestä ja kesäillan sulosta ja joka nytkin vihreänä ja salaperäisen näköisenä kohosi keskeltä sinistä järveä.
Kummaa tenhoa tunsi Amaliakin, kun heidän katseensa olivat kohdanneet toisensa. Hän tunsi sydämensä sykinnän kiihtyvän ja sai palavan halun tunnustaa Einolle, että sammunut lempi oli hänessä uudelleen leimahtanut liekkiin. Mutta samalla hän myös tunsi oman itsensä ja asemansa ja muisti, kuinka oli Einon hyljännyt. Se muisto sai hänen jäsenensä ikään kuin herpaantumaan, ja vaiteliaana hän painoi päänsä alas. Sitten hän ryhtyi jälleen työhönsä ja aivan kuin vihoissaan, vimmatusti hölskytteli vaatteita vedessä.
Einokin, aivan kuin olisi koettanut riuhtaista aatoksiaan toisaalle, ojentautui, otti savukkeen, sytytti sen ja voimakkaalla kädenliikkeellä heitti sammuneen tulitikun maahan. Sitten hän istahti rantakivelle ja katseli Amalian työntekoa.
— Oletko kuullut, etteivät Vanhalan raha-asiat olekaan niin loistavalla kannalla kuin luulisi? kysyi Eino pitkän vaitiolon jälkeen.
— Olenhan minä, vastasi Amalia päätään kääntämättä. — Ihmiset kertovat, ettei ole kaukana konkurssi. Mutta kukapa ne toisten asiat tietää, semminkään minä, joka en niistä ymmärrä hölynpölyä… Toiset taas — jatkoi Amalia pusertaessaan vettä eräästä vaatekappaleesta — sanovat, että siinä on käynnissä kiero peli. Mene ja tiedä.
— Niin, eihän niistä toisten asioista tiedä, virkkoi Eino, katseli sitten tielle päin ja äännähti äkisti, puolittain itsekseen: — Mutta eikös — eikös tuo ole Vanhalan Heikki, joka tuolta tulee?
— Sehän tuo on, sanoi Amalia kuivasti, tähystettyään tulijaa.
— Poikkeaakohan tänne? tuumi Eino.
— Eiköhän, kun sinä olet täällä. Olettehan te ystävyksiä.
— Olemme olleet, mutta siitä kai tulee kohta loppu, kun hän saa tietää, että tulen todistajaksi sinun puolellesi.
Mutta ennen kuin Amalia ehti siihen mitään sanoa, oli Heikki jo paikalla. Silmiään siristäen ja hattuaan syvemmälle painaen hän tokaisi:
— Terve! Kas vain, kuinka täällä kuherrellaan. Mutta kuulehan, Eino, minulla olisi sinulle vähän asiaa.
— Sen arvaan, ajatteli Eino, mutta ääneen sanoi: — No, anna kuulua.
— Se olisi kahdenkeskistä. Tule vähän syrjempään niin…
Vastenmielisesti Eino seurasi Heikkiä tielle ja kysäisi:
— Minne olet matkalla?
— Tuohon läheiseen huvilaan vain, vähän asioille. Niin, tuota — aioin sinulta kysyä, että tuletko todistajaksi…
— Miks'en, keskeytti Eino. — Olen saanut jo haasteen.
Heikki vähän punastui ja kylmähköllä äänellä virkahti:
— Vai niin. Mutta ethän sinä kai suoraan sano…?
— Miks'en sanoisi? Kaikki puhun mitä tiedän ja mikä on totta.
— Sanot nähneesi?
— Tietysti. En suinkaan rupea väärää valaa tekemään.
— Eihän sinun… voisithan lähteä täältä… Minä antaisin matkarahat.
— Häpeä vähän. Ettäkö minä, köyhä, onneton, rupeaisin toista onnetonta polkemaan. En! Usko se. Ja eikö sinua omatuntosi soimaa tuollaisista teoistasi? Ajattelehan!
— Mitä hän on sitten niin hävytön.
— Hävytön? Amaliako sinua kohtaan? Millä lailla?
— Että huutaa ympäri pitäjää ja rupeaa käräjöimään.
— Mitä hän muutakaan voisi tehdä, kun sinä hylkäsit hänet etkä edes ole siitä asiasta puhumaankaan antautunut.
— Kuka sen on sanonut, Amaliako? Sanokoon! Mutta tietäköön, että minä käräjöin vaikka senaattiin asti. Eikö hän mahda ennemmin väsyä.
Heikin suupielessä väikkyi ylenkatseellinen hymy, mutta Einon huoahdus ja läpitunkeva, rehellinen katse sai sen pian siitä poistumaan.
— Mutta kuulehan, Eino! Sinä olet ainoa todistaja, joka jotain tietää. Etkö sinä sittenkin —?
— En. Etkö jo kuullut. Sanoit ainoa. Sanoohan Amalia olevan toisiakin kaksi.
— Eeva ja Ellikö? Naapurimme, jotka ovat meille alituisesti velassa. Puhukootpahan vain. Tehkööt sen. Mutta tietäkööt myös, ettei heille silloin aivan suloisesti käy, hahah…
— Nyt vasta minä sinut oikein tunnen, Heikki. Näen, ettei sinulla ole lainkaan sydäntä. Köyhien tyttöparkojen kohtaloilla sinä leikit häpeämättömästi, konnamaisesti. Aavistatko mihin tämä peli heidät johtaa? Et, luulen. Sinä tuotat heille sekä ruumiin että sielun tuskia, saastutat ja myrkytät heidän elämänsä, teet heidän kohtalonsa kurjaakin kurjemmaksi…
— Älä saarnaa! pääsi Heikiltä kärsimättömästi.
— Se on totta. Ei maksa vaivaa. Eihän se sinuun tehoa. Paras että eroamme. Terve!
Hammasta purren kääntyi Heikki. Eino palasi rantaan.
— Mitä se puhui sinulle? kysyi Amalia vähän ajan kuluttua.
— Puhuipahan vain, vastasi Eino matalasti. Amalia katsahti kummastellen Einoa, mutta ei jatkanut enää. Oli hiljaista; vain järven laineet loiskivat salaperäisinä rannan hietaa ja kiviä vasten, ja linnut lehdossa livertelivät iltavirttään.