VII
Taivas oli tummanharmaa. Kolea tuuli tohahteli, ja tihusade himmensi akkunaruudut, niin että Amalian kotimökin jo ilmankin puolipimeässä pirtissä hädin tuskin erotti peräseinällä olevaa öljypainotaulua: "Jeesuslapsi ja Neitsyt Maria".
Pirtissä oli hiljaista. Amalian lapsi nukkui vielä yöuntaan, ja Amalia itse istui pöytään nojaten ja ulos tähystellen kuin kiihkeästi odottava, aina vähän ajan kuluttua pyyhkäisten hikeä akkunaruudusta.
Muori, Amalian äiti, seisoi hänkin akkunasta ulos katsellen, odotellen.
Nyt — nyt hän tulee, välähti Amalian mielessä yht'äkkiä, samoin muorin, kun he näkivät kaukana kylänkujalla jonkun hevosmiehen ajavan heille päin. Nyt, nyt, yhä vieläkin he ajattelivat, ja heidän kasvoistaan laukesi odotuksen jännittynyt ilme. Mutta yhä he katsoivat. Ajaja läheni. Jo alkoi kuulua kärryjen jyrinää. Kohta, kohta hän on tässä — lähenee, lähenee…
Muori sieppasi vipupuun päältä likaisen vaateriekaleen, kiiruhti akkunan luo, pyyhkäisi hikeä ruudusta ja sen tehtyään tuijotti tulijaa.
Kului tuokio.
Ajaja läheni.
Ei, ei se olekaan hän, ajattelivat molemmat pettyneinä, huoahtivat, painoivat päänsä alas, mutta eivät vieläkään sanoneet toisilleen sanaakaan.
Kun he nostivat päänsä, väreili heidän kasvoillaan taas odotuksen jännitys.
Ulkona tuuli, tohisi, tihkui ja rapsahteli. Ajaja ajoi ohi, jyrinä vaimeni — vaimeni kuulumattomiin.
— Mutta eipäs sitä Einoa vain kuulu, virkahti vihdoin Amalia nousten ja luoden samalla taas katseensa akkunaan.
— Eipä kuulu, ei, pääsi muorilta huokauksen yhteydessä. — Ja kello on jo seitsemän. Moneltako sinä sanoitkaan sen istunnon alkavan?
— Yhdeksältä, vastasi Amalia akkunasta päätään pois kääntämättä.
— Mutta sinnehän olisi nyt jo lähdettävä. 22 kilometriä, ei se ole noin vain ajettu. Kyllä hänen nyt jo tulisi olla täällä, puhui muori puoliksi itsekseen. — Mutta minä pelkään…
Amalia kääntyi äitiinsä päin äkisti ja kysyi:
— Mitä?
— Niin… ilman minä vain… omia luulojani…
— Pelkäättekö, että hän ei tulisikaan?
— Niin — sitähän minä. Ei tiedä, vaikka Heikki olisi saanut hänet lahjotuksi.
— Olisikohan sittenkin? välähti Amaliankin aivoissa. — Olisikohan?… Ei, ei, se ei voi olla mahdollista! Mutta missä hän viipyy?
— Onhan sellaista ennenkin tapahtunut, jatkoi muori äskeistä ajatustaan.
— Mutta nyt ei! Ei, ei! pääsi Amalialta tuskansekaisesti.
— Enhän väitä sitä, mutta…
Taas ilmestyi ajaja näköpiiriin. Amalian kasvot saivat kirkkaamman ilmeen.
— Nyt se on kuitenkin hän! Muorikin astui taas akkunan luo.
— Taitaapa olla. Mutta ei tuo ainakaan Pellonperän hevoselta näytä.
Eikö hän sanonut sitä tilanneensa?
— Sen, vastasi Amalia lyhyesti ja katsoi, katsoi.
— Hän se on, hän se on, pääsi sitten Amalialta, ja hän alkoi kiireesti pukeutua.
Eikä aikaakaan, niin rattaat pysähtyivät veräjälle.
Eino yksin siinä perässä istui, kyytimies edessä, piippunysäänsä imien. Eino ei edes astunut rattailta alas, viittasi vain Amaliaa. Mutta heti oli hänkin valmis, ja taival alkoi.
— Kylän kohdalla kovasti, metsätiellä hiljaa, komensi Eino, hän kun arvasi, että akat akkunoista katselevat.
Vanhalan väki oli niin ikään käräjiin lähdössä, valjastivat juuri hevosta, kun Eino ja Amalia ajoivat ohitse. Emäntä näkyi hymyilevän pirullisesti ja kuiskaavan jotain Heikin korvaan.
Jo viitisen kilometriä he olivat ajaneet kohtaamatta ainoaakaan kulkijaa. Mutta heidän ehdittyään valtamaantielle liittyi heidän jälkeensä ajaja ajajan perään. Nyt alkoi matka kulua rattoisammin, sillä jälkipään ukot pitivät kovaa ääntä. Se olikin heistä mieleistä, he kun jo pitkän matkaa olivat kulkeneet vaiteliaina. Missä lienee syy ollut, mutta ei heiltä vain oikein puhe luistanut.
Käräjäpaikan pihamaalla seisoi kymmenittäin märkiä, valjaissa olevia hevosia, korvat luimussa heiniä pureskellen. Istuntosalin eteisessä leijaili paksu savupilvi, tunkeutuen puolittain avoimesta ovesta ulos, siellä häipyäkseen avaruuteen. Mutta yhä uutta savua tupruttelivat joutilaan näköisinä istuskelevat ukot, jotka olivat tulleet liian varhain ja kuluttivat nyt aikaansa tupakoiden.
Eteisen ovipielessä olevassa isohkossa leipäuunissa räiskyivät närehalot rivakasti palaessaan, ja yhä kiihtyvä puheensorina kuului ympäri huonetta. Ukot ja akat kiistelivät, syyttäen toisiaan turhasta rettelöimisestä; jokaisella oli olevinaan oikeus puolellaan, eikä kukaan tunnustanut olevansa väärässä. Kinastelu paisui niin valtavaksi, että järjestystä valvovan poliisimiehen täytyi sekaantua asiaan.
Amalian, Einon ja heidän kyytimiehensä astuttua eteiseen hymyilivät muutamat ukot voitonriemuisesti, heidän sukupuoleensa kuuluvan kunnostautumisesta. Mutta naisväki katseli pikemmin säälien Amaliaa, ja muutamat heistä kävivät häntä puhuttelemassakin. Oli heidänkin joukossaan sentään sellaisiakin, jotka nyrpistelivät nenäänsä ja katsoivat halveksien sekä mumisivat, että tuollaiset ne pilaavat koko naisväen maineen.
Kun vielä oli hetkinen kulunut, niin jo ilmestyi ovensuuhun Vanhala emäntineen ja Heikki.
— Kas, täällähän sinä olet, pisti emäntä Einolle. — Missäs se sinun…? Ahaa! Tuollahan se. Vai tänne te tulittekin! Ja minä kun luulin, että olitte pappilaan menossa, hahahaa.
— Hihihii, kuului yhtäältä, hahahaa ja hehehee toisaalta.
Ja eräs äännähti:
— No, kyllä se tuo Vanhalan emäntä osaa… Eino käänsi selkänsä ja siirtyi uunin luo. Mutta Heikki ja Amalia! Näytti siltä, kuin he eivät olisi tunteneetkaan toisiaan, niin välinpitämättömiä he olivat ja niin hyvin osasivat itsensä hillitä. Vanhalan väen jäljestä tulivat Eeva ja Elli, Amalian toiset todistajat.
Eeva, iäkäs, melkeinpä keukkaleukainen, ryppykasvoinen ja kumaraharteinen, astui arastellen naisten joukkoon, ensin tervehdittyään Vanhalan väkeä. Samoin Elli, nuori, yhdeksäntoistavuotias tyttö. Ei hänkään ollut Amaliaa näkevinään. Heitä katsellessaan alkoi Amalia aavistaa, ettei hänen juttunsa onnistu. Hän näki noiden kahden kasvoilla aran, raukkamaisen ilmeen. Mitä enemmän hän heitä katseli, sitä tuskallisemmalta hänestä tuntui ja sitä enemmän hän kiinnitti toisten huomiota. Heikkikin, joka istui vastapäisellä seinämällä, katsoi häntä pirullisesti virnistellen. Hän näytti Amalian mielestä niin voitonvarmalta, että hän olisi mielellään huutanut: "Konna! Heittiö! Sinä sittenkin olet lapseni isä! Jumalan ja omantuntosi edessä sinun täytyy se tunnustaa, vaikk'et nyt täällä sitä tekisikään." Amalia tunsi itsensä niin kiihtyneeksi, että hänen oli vaikea olla. Hänestä tuntui, kuin joku olisi häntä kuristanut kurkusta. Häntä ahdisti, ja muutamia hikipisaroita ilmestyi hänen otsalleen. Hän olisi jo tuskasta huudahtanut, ellei Einon katse juuri silloin olisi osunut häneen.
Se helpotti. Se sai hänet ajattelemaan, että onhan hänellä edes yksi ystävä, vaikka kaikki nuo toiset olisivatkin hänen vihamiehiään. Sitten hän ikään kuin havahtui kuullessaan hillityn, mutta vihaisen, hampaiden välistä tulevan äänen:
— Onko nyt mielesi hyvä? Kirkastuiko kunniasi sillä, että sait minut sakotetuksi? Mutta muista sinä se…
Vanhalan emäntä se niin intoili riitakumppanilleen oikeussalista ulos astuessaan. Hän heristi nyrkkiään kantajan edessä, puri hammasta, oli punainen kuin keitetty krapu ja aivan värisi vihasta.
Toinen vain hymyili voitonriemuisesti, ja sekös sapetti emäntää.
— Seuraava: Amalia Aholainen — vastaan Heikki Vanhala, kaikui väliovelta virallinen ääni, jossa oli kuiva, yksitoikkoinen sävy.
Amalia kavahti pystyyn, samoin Heikki, ja he menivät perätysten oikeussaliin. Tuokion kuluttua huudettiin todistajatkin sisään ja kuulustelu alkoi.
— Valalle ensin, sanoi tuomari, samalla viitaten kädellään.
Reippaana, pystypäisenä Eino astui pöydän luo, laski sormensa kirjalle ja odotti rauhallisena. Eeva ja Elli ensin arkailivat, mutta tuomarin kiirehdittyä seurasivat Einon esimerkkiä. Valan jälkeen saivat Eeva ja Elli käskyn poistua. Eino jäi kuulusteltavaksi. Tuomarin kysyttyä:
— No, mitä todistaja Löytölä tähän asiaan tietää? ojensi Eino kirjallisen todisteen.
Tuomari luki:
"Todiste.
Ollessani viime kesänä työssä kauppias Vanhalalla eli Heikki Vanhalan kotona, jossa myöskin asuin, oli minulla tilaisuus tehdä vastaajan ja kantajan välisistä suhteista seuraavia havainnoita: että he usein kisailivat, jonka ensin luulin olevan vain tavallista nuorten, elämänhaluisten leikkiä, mutta sittemmin tulin huomaamaan, että siinä piili muutakin kuin viatonta seurustelua ja telmimistä. Ennen pitkää käsitin sen rakkaudeksi eikä vastaajakaan sitä kieltänyt, kun kerran sitä häneltä kysyin; että parina tai kolmena iltana näin heidät istumassa puutarhassa, kädet kiedottuina toistensa kaulalle; ja että he useat illat ja lomahetkensä kuluttivat toistensa seurassa. Tämän lisäksi näin kerran myöhään illalla vastaajan hiipivän kantajan viereen, jossa tiedän hänen viipyneen ainakin kolme tuntia. Otaksun heidän harjoittaneen sukupuoliyhteyttä; ja koska mainittu aika sopii hyvin lapsen syntymiseen, olen vakuutettu, että kantajan lapsen isä on vastaaja.
Edellä kertomani voin valallani vahvistaa.
H:n pitäjän K:n kylässä elokuun 23 p:nä 1913.
Eino Löytölä."
Luettuaan rypisti tuomari otsaansa, katsoi Einoa ja sanoi hetkisen vaiti oltuaan:
— Jaa! No, mitä vastaaja sanoo tähän todistukseen?
— Että se on valetta! Hän valehtelee, sanoi Heikki epävarmasti.
— Sinä valehtelet, mutta hän puhuu totta! huusi Amalia epätoivoisen tavoin, mutta hillitysti.
— Hiljaa! ärähti tuomari tuimasti. Sitten jatkoi: — Kyllä ne vastaajat tällaisissa asioissa useimmiten valehtelevat, mutta te siis yhä edelleen kiellätte olleenne kantajan kanssa suhteissa?
— Kiellän!
— Entä todistaja. Pysyttekö todistuksessanne?
— Pysyn.
— Saatte mennä odottamaan, sanoi tuomari Einolle viitaten ovea kohti.
Eeva kutsuttiin sisään.
— Mitä te tiedätte tähän asiaan?
— Mi-mi-minäkö?
— Niin, juuri te!
— Eeenhän mi-minä siihen mitään tiedä! Mutta kun tämä Amalia. Niin nähkääs, herra korkea tuomari ja laki ja oikeus… että minä kun sanoin tälle Amalialle, että… tuota, että…
— Että, että! Puhukaa asiaa, ärähti tuomari.
— Ka, asiaahan minä. Niin että tuota… soperti Eeva vavisten.
— Ei täällä pelätä tarvitse!
— Eenhän minä, ka, tiedänhän minä, ettei herra tuomari minua syö, ka, että ei syö! Enkähän mi-minä pel-pel-kää-kään…
— Asiaan!
— Ka, asiaahan tämä onkin. Että tuota…
— Että tuota, että tuota! Siitä ei tule sen valmiimpaa!
— Ka, miks'ei tulisi. Mutta kun minä vanha ihminen…
— Vaikka olisitte vieläkin vanhempi. Se ei kuulu minulle! Asiaan, asiaan, sanon minä! huusi tuomari lyöden nyrkillään pöytään.
Eeva vavahti, ja sanat takertuivat entistä enemmän kurkkuun. Vihdoin hän sai taas soperretuksi:
— Herra laki ja tu-tuomari. Minä en tiedä tähän asiaan mitään. En kerrassa mitään, en vaikka minut hirtettäisiin.
Tämän jälkeen Eeva jo hengitti vähän keveämmin, mutta vapisi vielä.
— Ettekö siis tiedä mitään, ettekö ole nähnyt heitä vierettään tai…
— En, jumala varjelkoon! Vai vierettäin! Mitä se tuomari nyt sellaisia…
— Sanoittehan te tietävänne. Ja kylläpä kylällä tiesitte, ehätti
Amalia.
— En ole tietänyt! Mutta sinähän nyt olet — kylällä…
— Hiljaa! huusi taas tuomari ja samalla viittasi Eevaa ulos. Elli sai tulla sisään. Hän ei tiennyt enempää kuin Eevakaan; sanoi jyrkästi, ettei hän tiedä mitään.
Kaikki käskettiin eteiseen ja taas vähän ajan kuluttua sisään päätöstä kuulemaan. Tuomari luki:
— Oikeus on käsitellyt tätä asiaa ja harkinnut oikeaksi toteennäyttämättömänä kumota kanteen sekä määrätä kantajan suorittamaan kaikki kulut.
Päätöksen kuultuaan Amalia parahti katkeraan itkuun. Heikki hymyili.
Järjestystä valvova poliisi kehoitti heitä pian poistumaan.
— Eikö vihittykään? pisti Vanhalan emäntä Amalialle, tämän päästyä eteiseen. Sitten hän astui Einon luo ja jatkoi: — Huono puhemies!
Eino rypisti otsaansa, puraisi huultaan ja aikoi juuri sanoa jotain, kun eräs lautamies löi häntä olalle ja sanoi:
— Oikein, että piditte köyhän tyttöparan puolta ja rehellisesti, pelkäämättä kerroitte kaiken. Jos hänellä olisi ollut toinen sellainen todistaja kuin te, niin aivan varmasti hän olisi voittanut. Mutta eihän sitä yhdellä…
— Olisi vedonnut, sanoi eräs. Toinen jatkoi:
— Ei maksa vaivaa!
Usealle läsnäolijalle oli tämä juttu mielenkiintoinen, ja useat keskustelivat nyt vain tästä.
— Raukka, sopersi Amalia itkunsa lomassa. — Sinä olet, jumalan ja omantuntosi edessä sinä olet lapseni isä, vaikka kuinka koetatkin kieltää.
— Eiköhän lähdetä jo, virkkoi Eino Amalialle ja käski kyytimiehen hevosta kääntämään.
Tyrskien ja riehuvin tuntein asettautui Amalia rattaille. Raskas oli mieli Einolla ja kyytimiehelläkin, sillä he olivat sydämestään toivoneet, että Amalia olisi voittanut.
Heidän lähdettyään käräjätalon pihalta räkätti harakka heidän päänsä päällä, ja taivas kaartui yhä vieläkin synkkänä, vettä tihkuen.