VIII
Oli sunnuntai-iltapäivä joulun alusviikolla. Kylmä tuuli puhalteli, ja astuessa narskui lumi jalkojen alla. Heikosti valaiseva aurinko näytti ikään kuin sairaalta laskeutuessaan vuorten ja metsäin taa. Viluisen näköiset kaupungin asukkaat liikkuivat virkeinä kaduilla. Nikolainkirkon kello kumahteli harvaan. Aleksanterinkatua pitkin kulki komea ruumissaattue, jota Eino Löytölä oli pysähtynyt hetkiseksi katselemaan. Mutta kauan hän ei siinä tarennut seisoa: tuima tuuli pakotti liikkeelle.
Astellessa kiitivät hänen ajatuksensa yhtäällä ja toisaalla, mutta pysähtyivät hetkiseksi Amalian kotimökille, siirtyen siitä viimesyksyisiin käräjiin. Hänen mieleensä palasivat ne katkerat ivasanat, joita siellä sai kuulla. Mutta samassa hän muisti Amalian kyyneltyneen, kiitollisen katseen, muisti hänen sydämellisen kädenpuristuksensa ja sanansa:
— En milloinkaan unohda sinua, Eino. Hyvästi…
Kuinka kelpo tyttö hän onkaan tuo Amalia…
Ajatustensa vallassa hän oli jo saapunut Mikon- ja Vilhonkatujen kulmaukseen. Tässä hän ikään kuin havahti, nosti katseensa ja kääntyi Vilhonkadulle. Hänen mielenkiintoaan herätti erään hänen edellänsä kulkevan miehen rivakka kävely. Tuo mies näytti takaapäin tutulta. — Olisikohan se hän, Jeremias? mietti Eino. — Mutta eihän hän ennen ole noin ravakasti liikkunut! Ehkä olen erehtynyt. — Hän katsoi, katsoi yhä vieläkin. Ei. Kyllä se on sittenkin Jeremias.
Eino joudutti kävelyään, saavuttaakseen tuon edellä kulkijan. Hän pääsi jo aivan taakse. Jeremiashan se…
— Terve, virkahti sitten Eino lyöden samalla Jeremiasta olkapäähän.
— Terve, vastasi Jeremias reippaasti, ennen kuin ehti kunnolleen kääntyäkään. — Kas, sinäkö se. No terve, terve. Mihinkä matka?
— Söörnäisiinhän minä, asuntooni. Mutta sinähän näytät kovin huolettomalta. Tulet ehkä hyvin toimeen. Olet kai saanut työpaikan?
— Vielä mitä, vastasi Jeremias kylmähkösti. — Sitä ei näy saavan, vaikka vähän maksaisikin.
Einon huomio kiintyi nyt erääseen ajajaan, ja hän melkein pysähtyi.
Jeremias kysäisi:
— Mitä sinä nyt?
— Katsohan, sanoi sitten Eino.
— Mitä niin? kysyi Jeremias silmiään siristäen.
— Etkö näe?
— Mitä minun pitäisi nähdä?
— Tuota kuormaa tuossa.
— Tuotako, jossa on kaksi ruumisarkkua?
— Juuri sitä.
— No, mitäs ihmettelemistä siinä on?
— Ei juuri ihmettelemistä, pääsi Einolta merkitsevästi. — Entäs, näitkö Aleksanterilla sitä — sitä saattuetta?
— Näinpä tietenkin. Tulenhan juuri sieltäpäin.
— No, vertaapas sitä ja tuota. Eikö noilla hautajaisilla ole iso ero?
— Sitäkö sinä tarkoitatkin?
— Sitä. Katsohan! Tuossa on kaksi vainajaa yhdessä reessä, mustissa, kömpelöissä arkuissa. Ja katsohan, mikä ero on ajopeleissä, hevosessa ja ajajassa. Entäs saattajia! Ei yhtään! Ellemme ota lukuun tuota perässä juoksevaa isoa koiraa.
He vaikenivat. Eino vaipui mietteisiin. Mutta Jeremias ei ottanut asiaa kovin syvälliseltä kannalta, koskapa hän pian käänsi katseensa toisaalle ja tokaisi Einolle:
— Eiköhän jatketa matkaa? Vastaamatta kääntyi Einokin ja alkoi astella Jeremiaan rinnalla.
— Mutta jospa niissä arkuissa ei ollutkaan ruumiita, sanoi Jeremias, heidän hetkisen käveltyään.
— Oli, sen tiedän. Ne ovat olleet köyhiä ja patologissa leikattavana. Niin niitä hautaan viedään, ellei kellä ole omaisia, jotka heidän hautauksestaan huolehtisivat.
Taas he kulkivat vähän matkaa vaiteliaina. Sitten Jeremias käänsi äkisti päätään aikoen sanoa Einolle jotain. Mutta tällöin Eino tunsi Jeremiaan hengityksessä voimakkaan alkoholinhajun. Hiukan ällistyneenä hän katsoi Jeremiasta ja virkahti:
— Mutta sinähän löyhkäät väkijuomille.
— Ehkä vähän.
— Vai kannattaa sinun juodakin!
— Minunko? Ei, ei minun kannattaisi, mutta kun ilmaiseksi saan, niin…
— Ilmaiseksi?
— Niin. Minulla on eräitä tuttavia, tuolla Punavuorella. Ne pojat, ne sitten juovat joka päivä.
— No, kuinka heidän kannattaa?
— Mene tiedä, mutta juovat ne vain ja laulavat. Ja perhanan hauskoja poikia ovatkin! Etenkin eräs Perttu-niminen…
— Taidat olla ihan juovuksissa?
— No, en kai. Mutta hiukan tuntuu kihisevän.
— Oletko sinä jälleen ruvennut juomaan. Sanoithan lakanneesi jo ainaiseksi.
— Sanoin, mutta hitto huoli kaikista sanomisista. Minä olen päättänyt, etten enää rupea suremaan. Minä tahdon elää!
— Onko se sitten elämistä, kun juo…?
— Onhan sitä silloin iloisempi, huolettomampi ja häikäilemättömämpi! Sinä et ehkä ole kokenut niin paljon kovaa kuin minä. Ja jos olet, niin älä ihmettele, miksi juon! Elämäni käy kirotun tuskalliseksi selvänä, mutta kun on hienossa hiprakassa, niin sitä vain hihkaisee kaikelle. Silloin ei ole köyhä eikä kipeä eikä…
— Mutta vaimosi ja lapsesi, kuinka he voivat? Onko heillä edes syötävää? ehätti Eino.
— Heillä on helvetti edessä. Kotona ei ole leivänpalaa, eikä tuota näy juuri saavan. Kykenisinhän minä jo työhön, mutta sitä kun ei saa! Viikon päivät olin Raitiotieyhtiöllä lunta luomassa, ansaitsin 18 markkaa, ajatteles, 18 markkaa! Olimmeko sillä autetut? Se ei riittänyt edes vuokraan. Meidät heitettiin kadulle. Ja ellemme olisi päässeet Hermanniin erään perheen luo väliaikaisesti, niin saisimme viettää yöt taivasalla. Tai olisimme jo jäätyneet kapulaksi. Yhteiskunta ei meidänlaisista näy kovinkaan huolehtivan; elleivät armeliaat ihmiset olisi auttaneet, niin jo aikaa sitten olisimme kuolleet. Ja tiedätkö, miltä minusta tuntuu armoilla eläminen? Ehkä tiedät, siksi en sitä selitäkään.
— No, etkö ole käynyt pyytämäsä kunnalta apua?
— Olen koettanut sitäkin. Monien juoksujen, rukoilemisten ja tarkastusten jälkeen heittivät sieltä muutamia murusia, jotka me söimme hyvin kolmessa päivässä, mutta joiden olisi tullut riittää kuukaudeksi. Ajattele, kuukaudeksi kolmen päivän ruoka, hahahaa! — Hän nauroi katkerasti. Jatkoi sitten: — Antaessaan nämä muutamat armopalat he vielä haukkuvat silmät korvat täyteen. Nimittelevät laiskaksi, lurjukseksi, joka ei viitsi tehdä työtä. Heidän päähänsä ei mahdu se, ettei sitä saa. He vain inttävät, etten ole hakenutkaan, vaikka viikkokaudet olen juossut työn etsinnässä ja ollut juoksusta väsynyt kuin koira, joka päivän on ollut jäniksen ajossa. Tämä kaikki koettelee kärsivällisyyttä, paisuttaa sappea, paisuttaa siksi, kunnes se kohoo yli äyräittensä. Pelkään, että minut on jonkun ajan kuluttua suljettava hulluinhuoneeseen.
— Älä menetä toivoasi, hyvä mies, sillä siten teet elämäsi yhä vain mustemmaksi. Toivo edes jotain. Odota ja luota tulevaisuuteen. Eihän tuo sinunkaan kohtalosi toki niin kova liene, että kurjuuteen kuolet.
— Minä olen jo puolikuollut; minun sieluni ainakin tapettu, revitty, raadeltu. — Entäs perheeni! Se nääntyy nälkään. Mutta siitä ei välitä kukaan, ei kukaan muu heistä huolehdi kuin minä! Mutta mitä minulla on heille antamista? Ei mitään, ei yhtään mitään!
— Johan sanoin, että älä ole noin toivoton. Etköhän sinä nyt jonkinlaista työpaikkaa saane. Minä koetan hankkia.
— Ei, ei tarvitse. Minä en enää tarvitse heidän töitään. Miks'eivät niitä ajoissa antaneet.
— Mitä? Etkö aio enää töihin tarttuakaan?
— En!
— No, miten aiot itsesi ja perheesi elättää?
— Sittenpähän nähdään.
— Taidat olla aika hiprakassa, vaikk'et siltä näytä — ja siksi puhut noin. Eiköhän sittenkin olisi parasta, että heittäisit tuon juomisen. Silloin saisit työpaikankin paljoa paremmin.
— Saa sitä rahaa muutenkin eikä vain työnteolla! On täällä Helsingissäkin paljon sellaisia, jotka elävät ilman työtä — tarkoitan köyhiä niin kuin minä ja moni muu — mutta tulevat toimeen kuin — mitkä sanoisinkaan…
— Tarkoitat kai noita kaikenlaisia markkinahuijareita, kortinpelaajia, varkaita, roistoja…
— Niitäkö lienevät.
— Ettäkö aiot lyöttäytyä heidän joukkoonsa?
— Enpä tiedä, vaikka…
— Mies, sinä et ole järjissäsi, sanoi Eino pysähtyen samassa.
He olivat tulleet Einon asuntotalon kohdalle, jossa piti erota, mutta jäivät vielä kuitenkin siihen tarinoimaan.
— Vai sellaisia olet ajatellut, jatkoi Eino äskeistä ajatustaan. — Sitä en olisi sinusta uskonut. Varmaankaan ne, joiden luota nyt tulet, eivät ole kunnon ihmisiä.
Jeremias vavahti, mutta samalla hän tekeytyi tyyneksi, aivan kuin tuo sana "kunnon ihmisiä" ei olisi häneen lainkaan vaikuttanut. Eino sen kuitenkin huomasi ja jatkoi:
— On parasta, että ajoissa luovut heidän seurastaan.
Jeremias ei vastannut, tuijotti vain jäisellä käytävällä olevia hiekkajyväsiä. Kului hetkinen. Sitten Eino jatkoi:
— Sanoit, ettei kotonasi ole mitään. Vaimosi ja lapsesi ovat ehkä nälässä. Minä voin antaa sinulle muutaman markan, vaikk'ei itsellänikään ole paljoa. Mutta enhän tarvitsekaan tällä kertaa. Minulla on työpaikka, ja sitä paitsi ehkä parin viikon kuluttua menen sairaalaan, sillä päivä päivältä olen käynyt heikommaksi. Kävin lääkärillä. Sain suosituksen ja pääsen ehkä vapaalle paikalle.
Hän kaivoi rahakukkaronsa ja antoi viisimarkkasen Jeremiaalle. Tämä otti sen vastaan kädet liikutuksesta vapisten ja kiittäen.
— Kun sinulla olisi nyt aikaa, niin lähtisit käymään meillä, lapset ovat kovin ikävöineet sinua, puheli Jeremias. Ja taas oli hänen sanoissaan entinen hellä ja sävyisä sointu.
Tuo viisimarkkanen muutti miehen mielen, ja äskeinen raaka, melkeinpä hurja ja välinpitämätön ilme katosi hänen kasvoiltaan. Humalakin oli vähitellen haihtunut ja synkät ajatukset poistuneet. Mutta olisipa tuon rahan antanut joku toinen, niin se ei olisi tehnyt samanlaista vaikutusta.
— Nyt ei minulla ole aikaa, mutta ehkä pistäydyn siellä kotonasi tässä jonakuna päivänä. Osoitteesi?
Jeremias mainitsi sen. Sitten miehet erosivat toverillisesti kättä puristaen.