IX
— Se on nyt niin, että ellet sinä tapojasi paranna, niin saat lähteä talosta, kivahti Vanhala Heikille heidän aterioidessaan.
Heikki mutisi joitakin käsittämättömiä sanoja ja siirtyi, vielä pala suussa, uunin viereen jakkaralle.
— Niin, niin, jatkoi Vanhala, keittokupista ottamaansa luuta kaluten. — Hm. Tässä — tässä on tosi edessä. Sinä häpeemätön, varastat kotiasi. Viidettä sataa markkaa! — Hm. Sanoppas, mihinkä olet oikein ne tuhlannut? Viinaan kai ja huvitteluun! Ja sanoppas suoraan, kuinka paljon olet eläissäsi minua kavaltanut? Riittääkö edes viisi tuhattakaan!
— No, älä tuossa aina sitä summaa suurentele, tokaisi emäntä Heikkiä puolustaakseen.
— Su-suurentele! Aina sinä puolustat tuota junkkaria. Ilmankos siitä on sellainen kasvanut. Kun olisin hiukan ilkeämpi mies, niin ajaisin teidät molemmat talostani.
— Talostasi! Puhuthan aivan kuin tämä olisi isäsi perintö. Muisteleppas, mikä sinä olit tähän taloon tullessasi! Häh? Köyhä kuin kirkon rotta! Ei edes kunnollisia vaatteita ollut selässäsi. Kaikkien pilkkaama rengin rötäle olit. Häh? Mitäh? Etkö ollut?
— Mutta muisteleppas sinä, kuka tämän talon maat on laittanut kuntoon! ärähti nyt puolestaan Vanhala. — Ja sitäkin, kuinka köyhiä alkaessamme olimme. Enkö minä ole omaisuuttamme hankkinut?
— Sinä! Puuska!
— Olenpa mikä tahansa, mutta kieltämättä olen ollut mies! Enkö minä hankkinut rahoja lainaksi, että pääsimme kaupan alkuun, häh?
— Hyvähän oli hankkia, kun oli takana talo ja maat, jotka takasivat luoton.
— Siinä kunnossa kuin nämä silloin olivat, eivät ne olleet kovinkaan suuriarvoiset.
— Vähät siitä, kunhan vain olivat lainan saannin takeina. Sinä, tyhjä mies, et kuitenkaan olisi saanut, ellei olisi ollut takana tämä talo, sen maine ja minä!
— Sinä! Pyh! Ja tämän talon ja muka suvun maine. Tiedätkö sinä minkälaisessa huudossa sinä ja sinun entinen miehesi olitte? Kaikki sanoivat, ettette te koskaan velkojanne maksaneet. Minkä teille antoi, se meni kuin Kankkulan kaivoon.
— Tuhat turkkilaista! kivahti emäntä lopettaen syöntinsä. —
Sanoppas, kuka niin on sanonut! Sano, sano, sano!
Tiuskiessaan hän pudotti keittopadan liedeltä. Liemen räiskähtäessä tahrautuivat Heikin housut, joita puhdistelemaan hän siirtyi oven ulkopuolelle.
Nyt olivat riitakumppanit vähän aikaa vaiti. Isäntä pyyhkieli partaansa ja katseli ylimielisen näköisenä emäntää, joka kuivasi permannolle levinnyttä keittolätäkköä.
Saatuaan sen kuivatuksi istahti emäntä hengästyneenä Heikin äskeiselle paikalle ja loi vielä vihasta säihkyvän katseen isäntään, joka tyynen, mutta silti riidanhaluisen näköisenä latasi käyrävartista piippuaan. Emäntä ei voinut vieläkään hillitä kiukkuaan, vaan pisti hetkisen äänettömyyden jälkeen:
— Ettäkö sinä muka olisit niin loistavasti kaikki asiasi hoitanut! Et edes rahojasi osaa tallettaa sellaisiin pankkeihin, jotka eivät tekisi kuperkeikkoja.
— Taasko sinä vetelet sitä Maanviljelyspankin konkurssia?
— Eikö sitten kannata? Ei niitä viisiä tuhansia noin vain kannattaisi heitellä pankkiherrojen kitaan!
— Mikä mennyt, se on mennyt, siitä ei enää kannata puhua, ärähti
Vanhala yksikantaan.
— Mutta kannattaapas siitä, jos oma poikasi tuhlaa jonkun satasen.
— Kannattaa niin! Turhuuksiin eivät jouda rahat — eikä turmelusta tuottaviin…
— Vielä turhemmassa ne ovat pankkiherrojen —
— Älä natkuta aina sitä yhtä. Ja sanon minä sen, että ellei Heikki muuta tapojaan, niin… Eikä siinä tästä lähtien ole armoa sinullakaan. Sama tuomio. Kuulitko! Minä en kärsi, että te yksissä tuumin kavallatte minua. Jos olisitte vieraita, niin en ihmettelisi. Mutta kun oma väki viitsiikin varastaa! Olen jo pitkän aikaa huomannut. Teissä on kaikissa sitä vikaa, niin pienissä kuin suurissakin. Tuokin nuorin tytön kehveli, vaikk'ei vielä osaa erottaa hyvää pahasta, niin varastelemiseen sillä jo on taipumuksia. Ja se on sinun syysi. Sinä olet itse sellainen. Ei siis ihme, että lapsetkin oppivat. Vaikka sehän taitaakin olla perittyä.
— Häpeemätön nahjus, saituri, saivartelija! hihkui emäntä, joka ei mielestään löytänyt kyllin sopivia nimityksiä.
— Tuki suusi, sanon minä, kivahti Vanhala kimmoten seisoalleen. Hän asteli muutamia kiivaita askelia permannolla. Aikoi sitten ulos, mutta kun Heikki tuli ovessa vastaan, estyi hänen menonsa.
— Sinä kuulit mitä sanoin. Paina se mieleesi, murahti hän Heikille, pysähtyen tämän eteen uhkaavana.
— Kuulinhan tuon jo, äännähti Heikki alakuloisena, samalla siirtyen pois isänsä julman katseen alta.
— Hyvä että kuulit, jatkoi Vanhala entiseen tapaansa. — Mutta muista myöskin tästedes olla kajoamatta piikaan, jos sellaisen sattuisi saamaan. Olen koettanut kysellä, mutta eivät tytöt näy olevan halukkaita tulemaan meille. Sitä paitsi olemme sinun tähtesi joutuneet naurunalaisiksi. Emmekä suotta olekaan. No! Mitä toljailet? Laittau valjastamaan hevosta ja vedättämään pellolle lantaa. Mutta valitse sulempia paikkoja, mihin kaadat kuormat, äläkä hangelle. Yläpää peltoa on jo sulaa.
Sen sanottuaan Vanhala livahti ovesta ulos ja kotvasen kuluttua hän oli jo iljanteisella kujalla samoamassa Laitilan kylää kohti.
Kevätahava puhalteli hänen hartioihinsa ikään kuin kehoittaen häntä kiivaampaan käyntiin. Aurinko paistaa lekotteli täydeltä terältään, sulatellen hankia ja pehmitellen maassa olevaa routaa. Järvi kalisteli kahleitaan, ja suuria jääröykkiöitä ajautui Vanhalanpuoleiselle rannalle, josta levisi kosteankoleata ilmaa lähiseudulle.
Vanhalan lähdettyä istuivat äiti ja poika hyvän aikaa vaiteliaina, kunnes koulusta palaavat lapset katkaisivat hälinällään hiljaisuuden. Heikki nousi lähteäkseen, ja emäntä äännähti pitkäveteisesti:
— Olipas se tänään tulisella päällä.
— Oli, virkkoi Heikki lyhyesti. Ja meni.
* * * * *
Jo viikon päivät oli Heikki ollut kovin miettiväinen. Missä vain hän liikkuikin, niin aina askartelivat hänen aatoksensa toisaalla. Hän oli käynyt entistä harvasanaisemmaksi ja hitaammaksikin kaikissa liikkeissään. Hän näytti niin salaperäiseltä, että hänen äitinsä oli jo pari kertaa kysäissyt: — Mitä sinä oikein haudot?
Mutta suoraa vastausta hän ei antanut. Murahtipahan vain jotain ja meni menojaan. Isäntääkin jo vaivasi tämä nuhjailu ja salaperäisyys, ja hän alkoi epäillä pahinta. Rahoja hän ei uskaltanut pitää paljoakaan käsillä ja niitä vähiäkin käyttörahoja piilotteli ja varjeli kuin silmäteräänsä. Hän oli ruvennut epäilemään, että Heikki kenties kähveltää ja toteuttaa sitten jo aikoja uhkaamansa Amerikkaan lähdön.
Siitä päivästä lähtien hän sitä enemmän pelkäsi, kun tuo kova riita oli ollut ja hän tuli uhanneeksi ajaa pojan pois kotoa. Siinä hän katsoi olevan kyllin syytä pelkoon, sillä siitä astihan Heikin käytös oli ollut toisenlaista kuin ennen.
Päivä päivältä heidän elämänsä jännittyi, ja yhä enemmän he rupesivat toisiansa epäilemään ja pelkäämään, eikä oikein missään asiassa tahtonut puhe luistaa. Tosin tuo silloinen riita oli jo unohdettu ja isännän ja emännän välit ennallaan, mutta Heikin omituinen käytös antoi kumpaisellekin päänvaivaa.
Tänään he taas olivat tavallista hiljaisempia, kun Heikki äsken kylälle lähtiessään ei ollut vastannut heidän kysymyksiinsä. Mihinkähän se meni ja viipyneeköhän kauankin? aprikoivat he kumpainenkin, saamatta kuitenkaan vastausta.
Heikki kulki kylän kujalla pää kumarassa, suunnitellen lähtöä näiltä mailta. Helsinkiin hän oli päättänyt. Siellähän se Eino kertoi olevan jos jotakin kummallista. Saisihan tuota katsella maailmaa, ajatteli hän. Ellen viihdy siellä, niin tulenpahan takaisin. Pyydän ukolta ja äidiltä anteeksi, sillähän siitä pääsee. Eivät he niin kovia ole, etteivät takaisin ottaisi. Tunnenhan minä jo heidät. Ja onhan hauska peloitella äijää: näyttää, ettei sitä hänen armojensa alla eletä, ja että on sitä maata muuallakin! Se on päätetty!
Hän nosti äkisti päänsä ja ojensi vartaloaan ikään kuin pudistaakseen luotaan kaikki pelonaiheet ja epäilykset.
Kunpa nyt sattuisi se Kettusen Iivari olemaan kotona. Hän se on aina intoillut lähteäkseen. Nyt nähdään onko pojalla sisua.
Näissä ajatuksissaan hän oli ehtinyt veräjälle, josta erkani polku. Se johti peltojen poikki Kettusen talolle ja oikaisi melkein puolisen kilometriä. Polku oli nyt sitä paitsi parempi kävellä kuin veden vallassa olevat kujaset, vaikka se olikin toisin paikoin pehmeätä. Hän kiipesi yli veräjän ja kiiruhti ripein askelin Iivaria tapaamaan.
Lähetessään taloa hän näki vähän matkan päässä aitovierellä jonkun mieshenkilön ahertelevan aidan korjauksessa. Ensin hän luuli tätä Iivariksi, mutta tarkemmin katsottuaan tunsi hänet Amalian keskenkasvuiseksi veljeksi. Hän käänsi päätään ja mitään virkkamatta painalti ohitse ajatellen: mitähän tuo täällä — onkohan palkkautunut Kettuselle paimeneksi ja nyt kesää odotellessaan teeskentelee minkä mitäkin talon töitä?
Pihamaalla tervehti Heikkiä murahtaen talon tuuheakarvainen, isohko, hyvin syötetyn näköinen koira, joka hampaitaan näytellen asettautui hänen tiellensä. Mutta kun Heikki lausui koiran nimen, poistui se häntä koipien välissä pirtin portaiden viereen, asettuen siihen maata.
Pistäydyttyään pirttiin Heikki kohtasi odottamattoman henkilön: Amalian äitimuori istui isohkon pirtin peräseinällä olevan akkunan ääressä kehräten nyt keväällä kerittyjen lampaiden villoja. Hänet huomattuaan Heikki aikoi vetäytyä ovelta takaisin, mutta muori ehti huomata hänet ja äännähti silmiään siristellen:
— Heikki tulee vain peremmäksi — en minä syö.
— Mitäpäs minä… On vain vähän kiire… Eiköhän Iivari olekaan kotona?
— Kotonahan se… Eikö lie kujassa havunhakkuussa. Siellä tuo äsken oli. Mutta kovinpa ylpeäksi tämä Heikki on käynyt, kun ei enää hyvää päivääkään sano.
— Olin niin ajatuksissani, koki Heikki selittää.
— Ka, niinhän te nuoret. Ette välitä meistä vanhoista, semminkään ruotilaisista. Ja mitäpä minusta. Eiväthän ne rikkaat köyhistä. Mutta jumalan edessä olemme kuitenkin yhdenarvoisia, puheli muori ja polkaisi muutamia kertoja, että hänen käsissään ollut leve vetäytyi rukinrullan ympärille.
Heikki seisoi ovipielessä neuvottomana, pidellen kädellään kiinni ovesta ja kykenemättä vastaamaan. Hän olisi halusta poistunut muorin nuhdesaarnaa kuulemasta, mutta tuntui siltä, kuin jokin näkymätön olisi estänyt.
— No, mitä se Heikki siellä ovensuussa — käypi vain nyt peremmäksi, niin kerron kuulumisia ja terveisiä Amalialta.
— Lähettikö hän terveisiä? kysyi Heikki tylysti, siirtyen samassa keskemmälle. Hän tunsi olevansa utelias tietämään Amalian kohtalosta, vaikk'ei muuten hänestä välittänytkään.
— Lähetti, vastasi muori. — Hän sanoo antavansa kaikille anteeksi — sinullekin, vaikka oletkin hänet syössyt turmioon.
— Turmioon? kertasi Heikki kylmäverisesti, vähääkään kasvojaan väräyttämättä.
— Niin, kaikesta päättäen hän on hyvin onneton. Hänen kirjeensä on niin sekava, ettei siitä kaikin paikoin saa selvää.
— Missä hän nykyisin on? kysyi Heikki hetkisen kuluttua.
— Helsingissä. Silloin kun mökkimme ja tavaramme myytiin, hän meni Viipuriin. Palveli siellä pari kuukautta, mutta muutti sitten Helsinkiin erään toisen tytön kehoituksesta. Ja nyt on tyttöraukka ollut siellä palkattomana. Viikon päivät oli ollut jossain tupakkatehtaassa työssä, mutta sairastui ja täytyi jäädä pois. Nyt tuntuvat olevan hänen asiansa huonosti. Epäilen, että hän on…
Sanat takertuivat kurkkuun, ja muori pyyhki esiliinallaan kyyneleitä kurttuisilta poskiltaan. Heikkiin tämä kertomus ei tehnyt juuri minkäänlaista vaikutusta. Hän näyttikin ajattelevan jo aivan toisia asioita ja tähysteli akkunasta pihalle.
— Eikö se käy yhtään Heikin sydämelle? kysyi muori kyyneltensä lomassa.
— Minunko? Mitäpä minä toisista. Tässä on tietämistä itsestänikin.
— Kovin on kova. Vaikka juuri Heikin tähden olemme joutuneet mierolle, niin ei edes sääli.
— Minunko tähteni! kivahti Heikki. — Enhän minä teitä mökistänne häätänyt.
— Vaikk'ette, niin teillä siinä on suurin syy. Ellei Amalia olisi joutunut sellaiseen tilaan, että tuli siihen mökkiin meidän rasitukseksemme, ja ellei isänne olisi kiirehtinyt meiltä velkaamme, niin aivan hyvin me olisimme voineet maksaa maanvuokran, eikä kartanonherra olisi meitä vielä hätyyttänyt, ei ainakaan muutamaan vuoteen.
— Eihän ole minun syyni, että isäni ja äitini teitä siitä velasta ahdistivat. Ja ellei Amalia olisi ruvennut käräjöimään, niin he olisivat kyllä odottaneet.
— Vai emme me olisi saaneet edes koettaa onkia lapselle eläkettä!
Kyllä minun täytyy sanoa, että Heikki on aivan tunnoton!
Tätä ei Heikki ollut kuulevinaankaan. Jatkoi vain:
— Ja sitä paitsi oli herra sanonut isälle, että hän olisi jo muutenkin teidät käskenyt maaltaan pois — ainakin siltä paikalta, sillä hän rakennuttaa siihen huvilan. Oli kehunut sitä rinnettä kauniiksi.
— Se on väärää puhetta! Hän ei olisi vielä käskenyt, jos vain olisimme voineet maksaa vuokran. Se oli hänelle hyvä tekosyy. Isäsi ja äitisi olivat sitä paitsi yllyttäneet…
— Se ei kuulu minulle, ärähti Heikki matalasti ja kääntyi lähteäkseen.
Iivari tuli ovessa vastaan ja vetäytyi Heikin kehoituksesta takaisin eteiseen. Kursailematta Heikki kävi asiaan ja virkkoi:
— Nyt on Simo sillä päällä, että lähtee! Tuletko mukaan, kun aina olet uhkaillut?
— Nytkö? Een minä… En tällä kertaa. Joskus toiste sitten. Olemme nyt isäukon kanssakin sovinnossa, niin…
— Sovinnossa päivän pari ja sitten taas riidoissa!
— Ei tiedä. On kulunut jo useita viikkoja, ettei ole ollut väärää puhetta. Ukko on ruvennut antamaan perään. Eikä tässä sitä paitsi ole rahojakaan.
— Niistä ei huolta! Olen saanut kähvelletyksi lähes puolen tuhatta. Kyllä me jonkun aikaa pärjäämme. Ja pääseehän sieltä sitten takaisin, ellei vetele. Mutta kunhan saadaan ukoilta sisu pois. Ja näkeehän siellä vähän maailmaa.
— Ei, en minä nyt viitsi.
— Siispä lähden yksin.
— No, kirjoitahan, jos pitempään viivyt. Heikki aikoi lähteä ja oli jo ulkopuolella veräjän, kun hän taas näki Amalian veljen.
— Kuulehan, Iivari! huusi hän.
— No? kysyi tämä lähestyessään.
— Onko tuo poika ja muori nyt teillä?
— On. Ukko ne huusi.
— Eivät siis joutuneetkaan kirkonkylän Karvoselle?
— Eivät. Se peruutti huutonsa.
— Hihhih, vai peruutti, nauroi Heikki. — Et siis lähde?
— En.
— No, terve sitten.
— Terve.
Pettyneenä alkoi Heikki astella samaa tietä, jota oli tullutkin. Taas hän vaipui ajatustensa valtaan, ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä ahtaammalta hänestä nämä kotitanhuat tuntuivat. Kotitalonsa veräjälle hän pysähtyi ja heitti kaihoavan katseen kauas etäisyyteen. Ja kun hän asteli pirttiin ohi kujan, jossa Rusko rouskutteli päivällistään ja höristeli hänelle korviaan, niin hänen mielensä teki sanoa sille hyvästit sekä lisätä: ottaisin sinutkin mukaani, kun se vain kävisi päinsä.
Pirttiin päästyään hän oli niin hajamielinen, ettei osannut istuutuakaan, vaan tallusti akkunan ääreen ja tähysteli ulos, kuulematta edes äitinsä ensi äännähdystä:
— Mikä sinua vaivaa?
Vasta kun tämä oli toistanut samat sanat, kääntyi Heikki verkkaan ja sanoi:
— Mitä?
— Sitä minä vain, että mikä sinuun on mennyt? jatkoi emäntä.
— Ei mikään, vastasi Heikki huoahtaen ja istui.
Vähän ajan kuluttua laahusti Vanhalakin puodista ja uteli, mikä Heikkiä vaivaa, mutta tämä ei selittänyt sen paremmin asiata; keksipähän vain joitakin verukkeita ja pysyi omissa ajatuksissaan.
Illallisen aikanakaan ei Heikki ollut kotona. Oli lähtenyt naapuriin ja kulutti siellä iltansa. Vasta makuulle menon aikana kähmi vuoteeseensa.
Aamulla Heikki nukkui tavallista kauemmin, eivätkä vanhuksetkaan häntä herättäneet, kun tiesivät, ettei hän ole hyvällä tuulella.
Vanhala oli ehtinyt käydä jo pellolla tarkastuksillaan ja istui nyt pirtin penkillä katsellen savisia saappaitaan ja imeskellen juuri sammunutta piippuaan, kun Heikki vääntäysi kamarista pirtin puolelle katsomaan, oliko jäänyt kahvia.
— Istuhan! Minä laitan heti kahvia, liverteli emäntä. — Eikö se tuo ukkokin jo juone toisen kerran ja minäkin… Nousimme jo ennen auringon nousua, niin kyllähän se taas jo maittaakin, puheli hän kuppeja pöydälle asetellessaan.
Koko kahvinjuonnin aikana ei puhuttu halaistua sanaa. Juotuaan ja noustuaan pisti Heikki lakin päähänsä, painaen sen niin syvälle kuin voi, ja äännähti kylmäkiskoisesti:
— No, hyvästi nyt.
— Mihinkä sinä —? ehätti Vanhala, mutta Heikki oli jo silloin ovesta ulkona.
Emäntä hypähti pystyyn ja laahasi kiireimmän kaupalla lihavan olemuksensa portaille sekä huusi siitä Heikin jälkeen:
— Heikki, sinä! Mihinkä sinä —?
Mutta kujalla kulkija ei kääntänyt päätään, muutteli vain tavallista rivakammin jalkojaan, aivan kuin joku olisi häntä kiirehtinyt.
Vanhalakin oli vaistomaisesti noussut pystyyn ja katseli nyt akkunasta poikansa menoa.
Emännän palattua ja Heikin kadottua näköpiiristä istahtivat molemmat huoahtaen.
Kului kotvanen äänettömyydessä. Sitten emäntä äännähti:
— On se aika tuittupää!
— Sellaiseksipa sinä sitä kasvatitkin. No, kaadahan kahvia kuppiin.
Taas istuivat vanhukset pöydän ääressä, kumpainenkin vaiteliaana ja raskain mielin. Ulkona puhalteli kevätahava taivaan vetäytyessä synkkään pilveen. Variksetkin pellonpientareilla näyttivät alakuloisilta.