X
— Onko päällä?
— On, kuului kolmesta suusta yht'aikaa. Mutta neljäs sanoi:
— Ei! Älähän vielä. — Hetkisen selattuaan kahta korttia hän jatkoi:
— No, pata pitää!
— Eipä pitänytkään, äännähti ensin puhunut voitonriemuisesti ja löi samassa ruutusotamiehen kivelle.
Toisten kasvot vetäytyivät happamen näköisiksi, kun voittaja veti rahat taskuunsa.
— Jo viides katko, murahti eräs tyytymättömänä. — Onkohan tämä vain rehellistä peliä!
— Rehellistä, matki voittaja. — Tee työ ja opi pelaamaan!
— Ei se ole minun työni, jamasi taas edellinen. Jamaaja oli Heikki
Vanhala.
— Onhan. Minä tein viimeksi.
Heikki otti korttipakan ja alkoi sekoittaa sitä. Toiset tiputtelivat äänettöminä rahoja kivelle, ja kun Heikin silmä vältti, iskivät he toisilleen silmää ja vaihtelivat kortteja.
Pelaajia oli viisi. He istuivat puolitiessä kallion rinnettä sokkelontapaisessa muodostumassa. Vähän alempana kallionkielekkeellä loikoi kaksi kohta keski-iässä olevaa naista päivää paistattaen.
Toista heistä nimitettiin Pensas-Leenaksi ja toista Turun-Kaisaksi. He olivat väsyneen ja elämäänsä kyllästyneen näköiset, ja kumpaisenkin poskipäillä oli juovikas, ruskeahko juoponpuna, joka selvästi erottui ohuen ihomaalikerroksen alta. Kaisan nenän vierustat ja silmänalustat olivat sinertävät, todisteena elostelusta, kasvot kaidat ja poskilihakset kuihtuneet. Hänen ohuet, tiukasti yhteenpuristetut huulensa olivat kellertävänpunaiset ja tekivät nyt, hänen elottomien harmaiden silmiensä tuijottaessa, melkeinpä inhoittavan vaikutuksen.
Leena sitä vastoin oli verevämpi, pyöreäposkisempi, eikä näyttänyt aivan niin rappeutuneelta kuin edellinen. Eivätkä hänen silmänsäkään olleet yhtä elottomat, vaan kajasti niiltä väsymyksen ilmeestä huolimatta jonkun verran elämänhalua, vieläpä iloisuuttakin.
Naisten vieressä virui Jaska, aina vähän väliä kääntäen kylkeänsä ja pakisten minkä mitäkin rivouksia naisille, jotka välinpitämättömän näköisinä, kuitenkin silloin tällöin hymähtäen, häntä kuuntelivat.
Kallionhuipulla oli pyöreähkö, muutaman leiviskän painoinen kivi. Tätä vasten, auringonpuoleisella sivulla, nojasi keskikokoinen, terveeltä näyttävä, noin 25-vuotias nuori mies. Hänellä oli tuuheat, vaaleat kulmakarvat ja samanväriset pienet, kiverät viikset, jotka näyttivät hyvin hoidetuilta, vaikkei hänen muu ulkomuotonsa ollutkaan kehuttavassa kunnossa. Hänen pukunsa oli tumma ja niin lian tahraama, että hädin tuskin saattoi erottaa sen alkuperäisen värin. Housut olivat kovin huonot, takapuolella löi riekale riekaletta, ja jaloissa oli hänelle liian isot kengänrisat. Siinä lojuessaan verestävin silmin, karkeine parransänkineen ja likaisine kasvoineen, hän teki kolkon, melkeinpä peloittavan vaikutuksen. Mutta kun lähemmin tarkasti hänen pystynenäänsä, joka kiilsi ja punoitti, ja kun syvemmälle katsoi häntä silmiin, niin hänestä sai aivan toisen käsityksen. Hänessä näki veitikkamaista huolettomuutta, joka kuitenkin saattoi aavistamaan, ettei hän ole syntyisin aivan näistä piireistä, joissa hän nyt eleli. Hän oli jonkun verran sivistynyt, mutta rappeutunut pikkuporvarin poika ja oli jo vuosia kulutellut täällä juoppojen, huonomaineisten, varkaiden, porttojen, markkinahuijareiden y.m. rikoksentekijäin ja vankila-asukasten parissa.
Hänen nimensä oli Perttu Pennala. Hänellä oli heleä ääni, ja usein hän lauluillaan ilahutti toisia. Nytkin hän siinä puoliviistossa istuma-asennossa hyräili jotain rekilaulua ja maistoi silloin tällöin pullostaan, jonka aina asetti kalliolle seisoa töröttämään.
Päivä oli helteinen. Kultaisena keränä vieri aurinko taivaalla, jossa vain muutamia valkeita pilvenhattaroita leijaili kevyinä kuin joutsenet lammikossa. Laaja, matalan havumetsän ympäröimä kallio hohti kuumuutta kuin kokkotulen hiillos, ja nuo kodittomat ihmiset näyttivät tässä helteessä tyytyväisiltä. Näki selvästi, että he ihan nauttivat vapaudesta, mutta samalla kuvastui jonkinlainen pelko jokaisen kasvoilla, ja vähän väliä he höristivät korviaan ja aivan kuin vavahtivat kuullessaan outoa ääntä. Aina silloin välähti kaikkien mieliin pako ja vaistomainen aavistus tämän rauhaisan piilopaikan kadottamisesta. Tämä oli siksi paljon syrjässä, että vain kaukaisena huminana kuului tänne kaupungin melu ja hälinä.
Kului aikaa.
Naiset ja Jaska olivat jo hetkisen nukahtaneet ja heränneet taas. Jaska haukotteli ärjähdellen ja ojenteli jäseniään. Sitten hän taas vaihtoi muutamia sanoja Leenan kanssa. Vähän ajan kuluttua he siirtyivät jotain rahasta puhuen metsään.
— Sinulla ei ollut herttaässä päällä, vasta jälkeenpäin muutit! kuului Heikin vihasta sähisevä ääni.
— Älä mökötä, sanoi toinen.
— Mikäs on mököttäessä, kun uskaltaa! kivahti taas Heikki.
— Älä sinä nulikka kinastele aikamiesten kanssa! ärähti eräs vanhempi joukosta. — Ei tässä kukaan ole vääryyttä tehnyt!
— Mutta on! Taidatte olla kaikki samassa juonessa.
— Tuki nyt ajoissa suusi, muutoin sinun ei käy hyvin, poika.
Nyt kuohahti Heikin sisu. Hän meni aivan sanattomaksi, veti puukon tupestaan ja aikoi hyökätä riitakumppaninsa kimppuun, mutta samassa hän sai takaapäin niin voimakkaan iskun, että kaatui ja ase kimposi hänen kädestään loitolle. Ylös päästyään hän hyökkäsi käsiksi vihamieheensä, mutta taas he miehissä löivät hänet maahan ja alkoivat piestä.
— Hei pojat, helkkarissa! Ketä te peittoatte? kaikui vasemmalta kallionrinteeltä käheä ääni.
Kurittajat keskeyttivät ja käänsivät katseensa tulijaan.
Hän oli pienehkö, laiha ja kalvas keski-ikäinen mies. Hänen tummat, harvat viiksensä räpättivät suun päällä, ja hänen pienet tihrusilmänsä säteilivät iloa, mutta samalla jonkun verran pelkoakin. Vaatteet olivat risaiset ja lian tahraamat, ja päässään oli hänellä leveälaitainen huopahattu, joka oli päältä rikki. Reiästä pisti esiin muutamia hiuskarvoja, jotka tekivät hänet lystikkään näköiseksi. Hänen nokisia kasvojaan pitkin virtailivat hikikarpalot piirrellen uomia, joista tummahko iho pääsi pilkistämään.
— No, eikö totta vie olekin Tanu! Mutta missä helkkarissa sinä olet rypenyt? Olethan musta kuin kekäle, puheli eräs miehistä.
— Eikä ihme, vastasi Tanu vielä läähättäen ja astuen lähemmäksi toisia. — Olinhan kekäleelle kuuluvassa paikassakin.
— Missä, missä? utelivat toiset melkein kuin yhdestä suusta.
— Selitähän toki mistä tulet ja mikä lempo sinut noin on noennut.
— Jaa, että mistäkö tulen! Kiirastulesta, hyvät ystävät.
— Siltä näyttää kuin sieltä tulisit. Poltit nahkasi?
— Kärähti vähän. Olisittepa vain olleet sellaisessa pätsissä kuin minä, niin eipä jumankavit olisikaan ikenenne irvessä. Niin, niin! Hyvä sitä täällä on lekotella ja päivää paistattaa ja odotella valmista! Mutta nyt tulee, pojat, minun vuoroni huilata ja te saatte hankkia. Ensi viikolla minä makaan kuin lehmä suossa enkä nosta päätäni muulloin kuin ruoka-ajoilla.
— Hoo! Taisipa onnistaa, koska noin kerskailet, puheli eräs. —
Mutta älä ylvästele. Olet sinäkin meidän ansioillamme elänyt.
— Olet niin, äännähti toinen sylkäisten pitkän tupakkasyljen.
— Mutta kukas on kahdella viimeisellä viikolla hankkinut, häh? Kuka?
No, vähät siitä, virkkoi Tanu sitten muuttaen äänensä sävyä. —
Arvatkaapas, missä minä olin.
— Hiisikö sinun teitäsi tietää. Lienevät käyttäneet sinua sutina jotain savupiippua nuohotessaan.
— Etpä suuresti erehtynyt, riemastui Tanu. — En aivan sutina ollut, mutta en paljon muunakaan. Olin nähkääs höyrykattilan tulipesässä. Niin, niin, aivan totta.
— No, ka, eihän sitä kukaan epäilekään, hihihihi! nauroi eräs, ja toiset säestivät.
Metsässä risahti. Tanu vavahti ja pälyili ympärilleen. Tämän huomattuaan kysäisi eräs:
— Näetkö kärpäsiä?
— Mitä helkkarin kärpäsiä? kysyi Tanu ihmeissään. — Mitä sinä oikein meinaat?
— Että olisiko päästäsi irtautunut joku ruuvi.
— Kuinka niin?
— Kun vilkuilet tuonne, vaikk'ei siellä ole mitään!
— Pelkään, että jos poliisit… Ja sinulle minä sanon, että pidä vain omasta knupistasi huoli äläkä minun pääkoppani ruuveista.
— Älähän suutu! Leikkiä se vain oli.
— No, olkoon! — Mutta sanon minä sen, että ellei raha rupea helpommalla heltiämään, niin en jatka tätä ammattia.
— Oho! Ethän vain aio papiksi? pisti eräs.
— Vaikka lukkariksi! Mutta pois minä tämän ammatin heitän.
— Mene helvettiin! kuului etäämpää Kaisan ärtyisä ääni.
— Se on oikein! Iske sitä talonjussia päin kuonoa, kehoitti äskeinen
Heikin tappelutoveri.
— Niin pitäisi pirua, virkkoi taas Kaisa. — Ensin häviää kortilla rahansa ja sitten mouruaa siitä minulle. Minun pitäisi hänelle…
— Iske jo, kehoitti edellinen. Huomattuaan, että toiset häntä vihaavat, hipui Heikki pitkin kallion sivua ja alkoi painautua metsään.
Samassa tulivat toisaalta Jaska ja Leena.
— Mikä tomppeli se tuo oikein on? kysyi eräs miehistä osoittaen menevää Heikkiä.
— En minä tiedä. Jaskahan sen tuntee.
— Jaska, mistä ja mikä se on tuo, joka tuolla menee?
— Se on Karjalasta erään talonjussin ja kauppiaan poika. Varakkaasta kodista, mutta lähti maailmalle, kai oppiakseen…
— Oppirahoja se on saanut maksaakin. Viime viikolla voitimme siltä toista sataa, kerskui eräs.
— Missä ne rahat ovat? kysyi Tanu.
— Kysy itseltäsi! Olithan osallisena juomassa.
— Hihihii! nauroivat toiset. Jaska jatkoi:
— Se mies sietäisi pirusti rokkiinsa. Se on kelju. Siellä kotipuolessaan veivaili palvelustyttöjä eikä huolehdi lapsista. Eikö tuo niitä tekosiaan lienekin paossa.
Tämän sanottuaan Jaska heittäysi kalliolle pitkälleen, ja hänen antamaansa esimerkkiä seurasivat kaikki toiset paitsi Tanu, joka yhä seisoi siinä hajasäärin, likaisen näköinen käärö kainalossaan.
— Minustakin se on niin keljun ja lehmämäisen näköinen mies, että oikein iljettää, puheli eräs.
— Kun se pahus ei vain menisi antamaan ilmi sitä meidän suunnitelmaamme, epäili toinen. — Hänhän kuuli keskustelumme.
— Kuuli, sanoi Jaska haukotellen. — Mutta jos hän sen ilmaisee, niin pannaan henki pellolle kuin hiireltä.
— Se tehdään, myönsivät toiset. Mutta Tanu äänsi:
— Ei helkkarissa! Siitä voi joutua linnaan. Ja mitä me hänen hengellään… Parempi kun panemme pakaroille!
— Aina sinä niistä pakaroista… Niitä sinä olisit aika poika pehmittämään. Mutta vähät niistä! Mitä sulla siinä käärössä on?
— Tässäkö! Siinä on kolme pulloa holia, pari reikäleipää ja muutamia maksanpalasia, jotka ostin toriämmältä tullessani. Sitten siinä on tupakkaa ja kimpale voita ja läskiä, jotka löysin erään sekatavarakaupan kellarista.
— Löysit?
— Niinpä kyllä. Tai oikeammin otin omin lupini.
— Ja mitä siinä vielä on?
— Ei mitään. Eikö siinä jo olekin täksi kertaa?
— On, on, myönsivät toiset.
— No, aukaisehan se, että saamme maistaa. Tanu istuutui miesten viereen ja alkoi aukoa kääröään.
— Op helkutti, kun vesi jo valuu kielelle, äänteli eräs.
— Älä nuolaise, ennen kuin tipahtaa, sanoi Tanu kiskoessaan pullosta korkkia.
— Lyö vain kaikki auki yksin tein, puheli taas eräs. — Kyllä ne kuitenkin juoduksi tulee.
Tanu levitti ruokavarat kalliolle, asetettuaan ensin siihen sanomalehden. Sitten hän aukaisi toisetkin pullot ja virkahti:
— No nyt, pojat!
Ahnaasti tarttuivat miehet ruokaan ja tyytyväisyydestä myhäillen nauttivat saalistaan.
— Tuota, kuinkas sinun sitten kävikään, Tanu, sillä retkelläsi? Kerrohan! Hyödyitkö muuta kuin nämä ruokavarat? äänteli harvaan syöntinsä lomassa eräs miehistä.
— Tosiaankin, virkahti Tanu kuin heräten. — Kysyit, sainko muuta. Sain! Rahaa sain, mutta en tiedä kuinka paljon. Ei ole ollut aikaa laskea.
— Onpa ollut kiirettä, virkkoi Jaska. — Sielläkö sinä sen tehtaan konttorissa käväisit?
— Siellä. Sain kaapin auki ja pari kourallista ehdin pistää taskuuni, niin kasööri perhana yllätti.
— Os saakeli! pääsi toisilta.
— Akkunastako pääsit sisälle?
— Niin, se oli auki. Siihen saakka kävi kaikki hyvin. Kasöörin lähdettyä päivälliselle hypähdin minä sisään. Viereisestä huoneesta kuului ääniä ja tehtaan puolelta kolinaa, mutta niistä en välittänyt. Arvelin, etteivät sinne toiset tule kuin kasööri, ja hänhän oli juuri lähtenyt. Mutta se peijakas palasikin takaisin. Lienee unohtanut jotain —
— Entä sitten?
— No sitten tietysti minulle kelpasi tie. Ei ollut aikaa katsoa mistä ulos pääsisin! Ovi oli lähinnä, siis siitä! Se johtikin viereiseen huoneeseen. Konttoristit hypähtivät ylös kuin ammutut. Ennen kuin he kerkisivät ällistyksestään tointua, painalsin minä ovesta… Ja vie sun helvetti, taas väärästä… Se vei näet tehtaaseen… Oli alkanut vimmattu takaa-ajo. "Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni!" kuulin huudettavan. Minä pujottelin kuin kärppä kivikossa, hyppelin kuin orava… Se oli villiä tanssia, pojat!
— Sen uskomme, myönsivät toiset.
— Pääsin viimein pannuhuoneeseen. Lämmittäjä oli onneksi hiiliä kärräämässä. Näin, ettei toisessa tulipesässä ollut tulta. Pälkähti päähäni pistäytyä sinne. Ellen sitä tehnyt, olisin aivan varmasti poliisien käsissä.
Päästyäni tulipesään vedin luukut perässäni kiinni ja painausin pesän pohjalle. Tuhat lempparia, kuin siellä olivat paikat kuumat ja nokiset! Arvattavasti se oli jätetty jäähtymään puhdistamisen tarkoituksessa, eikä siitä pitkää aikaa ollut kulunut, kun siellä oli ollut tuli.
Peräpakaroitani poltti niin vietävästi, mutta ei auttanut ähkiä eikä liikkua, vaikka hikoilin pahemmin kuin saunan löylyssä ja vaikka siihen paikkaan olisin paistunut.
— No, sitten?
— Kun he aikansa olivat turhaan etsineet, niin palasivat töihinsä.
Pidin silmällä, milloin lämmittäjä ei ollut saapuvilla, ja tulin ulos
sekä samalla painalsin metsänpuoleisesta avoimesta akkunasta tieheni.
Ja nyt olen tässä!
— Oletpa — oletpa ollut kiipelissä.
— On se ollut, myönsivät toiset.
— Eivätköhän poliisit ole jäljilläsi?
— En luule olevan.
Samassa osui Tanun katse Kaisaan, joka yhä lojui kalliolla, ja hän sanoi hiukan ihmetellen:
— Tuossahan tuo Kaisa on, vaikka Jeremias sanoi, että poliisi häntä eilen kuljetti.
— Olivat laskeneet vapaaksi, tiesi eräs.
— Sanoit Jeremias, yhtyi Jaska puheeseen. — Milloin näit hänet?
— Tänä aamuna Kaartin torilla. Eikö hän ole käynyt täällä?
— Ei. Lupasiko tulla?
— Lupasi, vastasi Tanu kaataen pullonpohjassa olleen nesteen kurkkuunsa.
— Minä vähän epäilen sitä Jeremiasta, virkahti kulmiaan rypistäen eräs miehistä, jonka nimi oli Anttoni ja joka tunnettiin ovelaksi taskuvarkaaksi.
— Kuinka niin? kysyi Jaska kellistäen itsensä kalliolle.
— Muuten vain. Hän näyttää niin aralta ja kömpelöltä. Ja aina hän puhuu vaimostaan ja lapsistaan ja rehellisyydestään ja katuu, että tuli lyöttäytyneeksi joukkoomme. Voiko sellaiseen mieheen luottaa? Kun hyvin sattuu katumapäälle, niin menee ja ilmaisee aikeemme. Silloin olemme kiipelissä joka sorkka.
— Ei mene. Ole huoletta, vakuutti Jaska. Ja jatkoi pienen vaitiolon jälkeen: — Minä tunnen miehen. Jyrkkä ja suoraluonteinen, pitää sanansa, sen takaan. Onhan hänestä tietysti ensin outoa tämä tällainen elämä — oli se minustakin — mutta pian hän tähän tottuu. Ja silloin saamme uskoa, että joukossamme on mies eikä vain paljaat housut.
— Kyllä hänestä ennemmin mies tulee kuin pienestä pojasta, sitä mieltä minä olen, yhtyi eräs. Mutta toinen taas jatkoi:
— Epäilen sitä. Sillä ei pieni poikakaan vuodata kyyneleitä, jouduttuaan joukkoomme, niin kuin Jeremias. Hän toissa päivänä itki ihan selvästi.
— Siitäpähän karaistuu. Tässä tapauksessa kyyneleet tekevät hyvää jälkeä. Itkiessä katkeroituu mieli. Se lisää sisua ja nostattaa vihaa. Se on poikaa se. Sitä tarvitaan tässä ammatissa enemmän kuin kivitöissä, puheli Jaska harvakseen.
Toiset vaikenivat.
Vähän ajan kuluttua kysyi eräs joukosta:
— Missähän se Perttu —?
— Tuollahan se kuorsaa, tuolla kiven kupeella, sanoi toinen osoittaen ylös kalliolle.
— Perttu hoi! Nousehan ryypyille! huusi Tanu. — Peijakas, kun unohdimme parhaan miehen. Hei, Perttu! Kuulitko!
Hän oli todellakin helteen ja pullonsisällyksen vaikutuksesta nukahtanut ja kähmi nyt öristen ylös.
— Mikä siellä on hätä?
— Tule ryypyille!
— Enpä välitä nyt. Minulla on itsellänikin. Kyllähän te miehissä ne vähät juotte.
— Kyllä niin, mutta ajattelin, ettei se tuohesta ole sinunkaan suusi.
— Ei niin! Ja hyvähän tuo on, että muistitte minuakin raukkaa…
Viimeiset sanat tulivat laulamalla.
Miehet muuttivat puheenaihetta, ja jokaisen kieli alkoi laulaa entistä ehommin. Pohmeloisiin päihin oli tuo vähäinenkin juoma vaikuttanut, niin että he olivat jo hienossa hiprakassa. Perttu asettautui taas entiseen asentoonsa ja lauloi:
"Yhdeksän vanhana kotoani läksin. Oliko se vieläkin aikaista —"
— Kitas kiinni! ärähti Kaisa. — Saat mölinälläsi poliisit niskaamme.
— Paljonko tahdot, jos olet hiljaa etkä sekoita lauluani, pisti
Perttu ja alkoi taas alusta:
"Yhdeksän vanhana
kotoani läksin —"
Pitemmälle hän ei ehtinyt, kun Kaisa jo taas sanoi:
— Lieneekö sinulla kotia ollutkaan!
— Olisinhan silloin sinun veroisesi, sinun, joka olet roskalaatikosta löydetty. Sellainen oli sinun synnyin majasi, ja eiköhän sinua sieltä kuollessakin tavata. Sinun ei kannata puhua minun kanssani. Ethän tiedä edes isäsi nimeä — tuskin äitisikään. Eikä sitä tiedä, vaikka olisit taivaan lintujen tipauttama!
— Älkää te viittikö riirellä, sanoi eräs miehistä siirtyessään naisten luo.
Perttu oli hetkisen vaiti. Sitten hän kohottautui kivelle, asetti kätensä poskelle ja kyynärpään polvensa varaan ja katseli kaihomielisen näköisenä kaupungille päin auringon kultaaman metsikön yli. Vähän aikaa siinä istuttuaan hän alkoi laulaa ääntään hilliten:
"Vanki raukka, valjuposki joskus lauluun laukeaa. Ääni särkyy sellin seiniin, kaltereihin kajahtaa."
Ennen kuin hän oli päässyt säkeistön loppuunkaan, kiilsi hänen silmänurkassaan kirkas kyynel. Viimeistä säettä laulaessa värähteli hänen äänensä, ja rinnassa oli pelon, kaihon ja muistojen synnyttämä polttava tunne. Hänen mieleensä palasi vankila, jonka muurit nyt tuolta auringon valaisemina hänen silmiinsä kangastivat. Hän muisti siellä oloaikaansa: pientä koppia, jossa hän rangaistustaan kärsi ja jonka pienestä ristikkoakkunasta aurinko silloin tällöin pilkisti, synnyttäen katkeran vapaudenkaipuun; tuo sama aurinko, jota hän nyt saa vapaudessa ihailla ja joka häntä hyväilee.
Tukalalta tuntui olo siellä, mutta ei suloiselta täälläkään, jatkoi hän ajatuksiaan. Olihan siellä edes ruokaa, joka aika, jota ei ole täällä vapaudessa. Sen pieni, ahdas piha, kaikuvat käytävät ja ankarat vartijat, ne olivat tulleet jo tutuiksi, ja melkeinpä nytkin nämä olosuhteet niihin jälleen vaihtaisi!
Kun hän tähän asti oli päässyt ajatuksissaan, silloin yht'äkkiä kuului metsästä aivan läheltä hevosten jalkain kapsetta. Kaikki miehet ja naiset hypähtivät pystyyn huudahtaen:
— Ratsupoliiseja!
Samassa nämä hyökkäsivätkin kallionrinnettä ylös, ja etumainen ärjyi:
— Täälläkös te senkin roistot nyt majailette! Piiskat vingahtelivat ilmassa, ja kalliolla lojuneet pakenivat kuin henkensä edestä.