XI
Seuraava päivä valkeni tyynenä, pilvipoutaisena. Luonnossa oli hiljaista. Näytti siltä, kuin nuo vihreälehväiset puutkin olisivat levänneet ja odottaneet aurinkoa herättäjäkseen. Jonkinlainen raskasmielisyys verhosi kaikkea, ja tuntui kuin yli seudun olisi vedetty suruharso. Läheiseltä maantieltä kuului silloin tällöin kiitävän auton torven törähdys, ainaisen ihmismeren lainehtimisen merkkinä.
Perttu istui kivellä kulmiaan hieroen. Hän oli juuri äsken herännyt läheisessä heinäladossa ja muisteli nyt illallista juopotteluaan. Vähitellen hänelle selvisi missä oli. Hän oli melkein samoilla paikoilla, mistä poliisit eilen ajoivat heidät, vähän loitompana, ajatteli hän. Ja nyt hänelle alkoi selvitä, mitä varten hän oli tänne tullut. — Meidänhän oli puhe täällä tänään kokoontua, ja minä vakuutin olevani ensimmäinen mies paikalla. Niinpä näyn olevan. Mutta missähän ne toiset viipyvät? Vai eikö liene kello vielä kymmentä. No, ehkäpähän tulevat.
Hän heittäysi pitkäkseen karulle kalliosammalelle ja antoi aatostensa siirtyä toisiin asioihin.
Kyllä on kirottua tämä meikäläisen elämä, ajatteli hän ja oli jo vähällä lausua sen ääneen, mutta huomasi samassa olevansa yksin. Saamari sentään, melkein aina saa olla nälkäisin vatsoin. Sen lisäksi ihmisten kauhuna, mutta myöskin pilkkana, ylenkatsottuna ja halveksittuna. Ei helvetti soikoon! Tästä täytyy tulla loppu! — Hm. Mitä minä ajattelenkaan. Miksi lopettaisin tämän elämän? Ja kuinka. Koskaan ei minulle entisissä seurapiireissä arvoa annettaisi, vaikkakin parannuksen tekisin ja työllä rupeaisin itseäni elättämään. Ja tuskinpa elämäni siitä paljoakaan paranisi. Yhtä usein, vieläpä useamminkin näkyvät rehelliset, työllä itseänsä elättävät, rupeavan illallisetta maata. Helvetinkö hyötyä siitä sellaisesta työnteosta on, kun toiset sen tulokset kuitenkin vievät. Ei! Parempi näin! Eihän tarvitse edes sitä pahoitella, että toiset ansioillani rehkivät ja rellestävät ja päälle päätteeksi hymyilevät pilkallisesti ohikulkiessaan. Jumal'avita! Sitä en kärsi!
Sitten vielä olisivat asiat toisin, kun en olisi tähän joukkoon joutunut. Kun ei sitä helvetin tulilientä olisi ollut maailmassa. Se on syynä turmiooni; se on myrkyttänyt vereni, riistänyt minulta tahdon ja tarmon, repinyt, raadellut ja pirstonut kaiken ihmisyyteni. Se kirottu neste kiihoitti intohimojani ja raastoi minut tälle tielle. Sitä virtasi jo syntyissäni suonissani: isäni, isoisäni ja kenties hänenkin isänsä suonissa. Se on perittyä, siihen minulla on ollut synnynnäiset taipumukset, eikä niistä voi niin hevin luopua…
Hänen mieleensä johtui kadotettu koti, vanhemmat, siskot, veljet ja entiset ystävät, jotka nyt eivät ole häntä tuntevinaankaan. Ja niin yhä edelleen hän muisteli sinisilmäistä, pellavatukkaista armastaan ja nuorta rakkauttaan, jonka kohtalo niin säälimättömästä musersi.
Näitä ajatellessaan hän tunsi rintaansa polttavan, ja muutama kuuma kyynel vierähti hänen luonnottoman punoittaville poskipäilleen. Mutta hetkisen kuluttua hän nousi äkisti, ravisti itseään, ikään kuin karkoittaakseen nuo tuskalliset ajatukset, ja alkoi rallattaa:
"Surun minä heitän helkkariin ja ilon otan myötä, sun fralla la lei, sun fralla la lei ja ilon otan myötä!"
Pertun istuessa Fredriksbergin metsässä toisia odotellen käveli Jeremias kaupungin vilkasliikenteisiä katuja taistellen sisällistä taistelua. Toisaalta pakotti häntä velvollisuudentunto ja oma elämisen vaistonsa hankkimaan jollain tavalla elintarpeita, toisaalta hänen omatuntonsa ja rehellinen luonteensa nuhteli häntä niistä lupauksista, joita hän oli juomaveikoilleen antanut, sekä siitä suunnitelmasta, jota kohta olisi ruvettava täytäntöön panemaan. — Toiset ehkä parhaillaan odottelevat minua, ajatteli hän, sillä määräaika alkaa olla käsissä. Mutta kotona on vaimoni huolissaan, sillä hän aavistaa meillä olevan jotain salaista tekeillä.
Perhana, kun tulinkaan sanoneeksi hänelle, että tänään minä teen lopun tästä ainaisesta puutteesta. Tänään minun täytyy saada työtä ja ruokaa itselleni ja perheelleni! Ellen saa rehellisillä keinoilla, niin… Äs, mikä houkkio minä olinkaan antaessani hänelle vihiä aikeistamme! Nyt hän suree ja itkee siellä itsensä näännyksiin. Entäs lapset! Mitä he ajattelevat, kun isä on poissa ja äiti suree. Eiväthän heidän aivonsa jaksa käsittää asian oikeata laitaa, mutta jonkinlainen vaistomainen aavistus heillä sittenkin on. Saatoinpas minä sen heidän tietoonsa ja siten sieluntuskia hänelle… Maria, Maria, kyllä sinä olet saanut kelvottoman miehen! Ja te lapset huonon isän.
Tätä ajatellessa värähteli Jeremiaan leuka, ja väkisin pyrkivät kyyneleet silmänurkkiin. Jyrisevä raitiovaunun riento herätti hänet mietteistään.
Hän oli saapunut kauppatorille ja asteli nyt verkalleen siellä vyöryvässä ihmisvirrassa, joka surisi kuin ärsytetty ampiaisparvi pesänsä ympärillä. Ja tuolta surinan keskeltä kuului peloittavia ääniä. Vähän väliä törähti torvi tai kilahti kello varoituksena sinne ja tänne liikkuville ihmisille, jotka hyörivät vähääkään välittämättä, sattuiko jollekin tapaturma vai ei.
Siellä vilinässä Jeremiaskin unohti synkät aatoksensa ja eli hetkisen huoletonna elämän virrassa. Mutta kauan ei sitä kestänyt. Taas jysähti mieleen äskeinen ajatus, ja hän oli kuulevinaan tuolta surinan keskeltä muistutuksen: Joudu! Tule! Me odotamme!
Tuskaisena hän raapaisi korvallistaan. Sitten hän poikkesi yli kadun Esplanaadille ja heittäytyi siellä hervottomasti eräälle tyhjälle penkille.
Vähän aikaa siinä istuttuaan hän huomasi vierellään sanomalehden, jonka joku edellinen istuja oli siihen jättänyt. Hajamielisen näköisenä hän otti lehden, selaili ja käänteli sitä. Yht'äkkiä osui hänen katseensa huomattavilla kirjaimilla painettuun otsakkeeseen:
Miestappo.
Silmäys tekstiin sai Jeremiaan hämmästymään. Hän luki:
"Eilen illalla klo 9:n ajoissa löi Simonkadulla joutolaismies
Heikki Vanhala joutolaismiestä Edvard Pellistä puukolla rintaan.
Lyöty kuoli heti, ja murhaaja vangittiin. Tapahtuman sattuessa
olivat kumpainenkin juovuksissa.
Alustavassa kuulustelussa ilmoitti V. tehneensä teon kostoksi. Aikaisemmin päivällä he olivat riitautuneet korttipelissä, jolloin P. ja hänen toverinsa olivat pidelleet V:tä pahoin. Sitä paitsi olivat ensin mainitut puijanneet parin viikon aikana V:n rahat, joita lienee ollut useita satoja."
Jeremiaan käsi vaipui hiljaa alas, ja hänen mieleensä palasi Heikin kotiseutu, jossa hänkin oli ollut työssä ja loukkaantunut. Monta muutakin muistoa sieltä oli. Hän muisti ensi käyntinsä Heikin kotona, jossa hän tapasi Einon, tuon hyväsydämisen nuoren miehen, josta sitten tuli hänen avulias ystävänsä. Hän muisti siellä ensi kerran nähneensä tuon kalvaskasvoisen nuoren tytön, jonka Heikki oli pettänyt ja joka nyt maleksi täällä pääkaupungin kaduilla.
Jeremias huokasi ja aikoi uudelleen silmäillä lehteä, mutta samassa kajahti hänen edessään tuttu, lempeä ääni:
— No, terve!
— Terve, terve, sanoi Jeremias hämillään, nostettuaan päänsä. —
Mihinkä matka?
— Töihin, tuonne Vladimirinkadulle. Entäs sinä? Etkö vieläkään ole saanut työtä?
— Olinhan minä muutamia viikkoja valtiolla, mutta nyt taas olen ollut jo kolmisen viikkoa työttömänä.
— Ja kesäaika…
— Niin on. Mutta ei tuota näy saavan. Perkele näkyy kiusaavan minua enemmän kuin kestänkään.
— Sano kapitalistit. Nehän ne…
— Olkoonpa syy missä tahansa, keskeytti Jeremias, mutta kovin se minua koettelee!
— Oletko taas puutteessa?
— Tietysti. Ei niistä ansioista säästetty.
— Sen arvaan. Olisinhan minä mielelläni auttanut, mutta ei ole tällä kertaa. Mutta jos tulet sinne työmaalle, niin minä lainaan toisilta.
— Kiitos, mutta en oikein jouda nyt, enkä sitä paitsi sinulta ottaisikaan. Ethän sinä ole velvollinen minua elättämään. Olet jo siksi paljon auttanut, etten voi entisiäkään hyviä töitäsi palkita.
— Mitäpä niistä, ehätti Eino. — Auttaisihan sitä mielellään vaikka kaikkia, kun vain voisi! Mitä olen antanut, ei sinun niitä maksaa tarvitse. Mutta lähdehän kanssani, niin…
— Voinhan kävellä sinnepäin, mutta rahaa en sinulta ota.
Miehet lähtivät hiljaa kävelemään pitkin Esplanaadin hiekkakäytävää, jonka kahden puolen nurmi viherti ja kukat levittivät tuoksuaan, ja jonka keltaiseksi maalatuilla penkeillä istuskeli pyyleviä naisia ja herroja.
— Minulla on kiire, virkkoi Eino heidän vähän matkaa kuljettuaan. —
Päivällisaika loppuu kohta.
Kun Jeremias ei heti vastannut, jatkoi Eino:
— Mihinkä sinä aiot, kun sanoit, ettet oikein joutaisi?
— Tuonne vain, vastasi Jeremias epämääräisesti. He olivat ehtineet Vladimirinkadun kohdalle, josta Einon tuli erota. Kun he pysähtyivät, kysyi Eino:
— Etkö lähde?
— En, kiitos, vastasi Jeremias kuivasti. Nyt vasta hän muisti sanoa
Einolle lukeneensa sanomalehdestä Heikin kohtalosta. Eino vastasi:
— Luin sen tänä aamuna. Ikävä juttu, muuta en voi sanoa.
— Katsohan, sanoi Jeremias äkisti poiketen asiasta ja osoittaen heidän ohitsensa kulkevaa naista, joka ei näkynyt huomaavan heitä. — Siinä nyt on Amalia. Mene! Etkö halua puhutella häntä?
Eino ei osannut sanoa mitään, katsoi vain, ja hänen kasvoillaan oli synkkä, mutta samalla jälleennäkemisen mielihyvää ilmaiseva ilme.
Vähän matkan päässä nainen pysähtyi ja jäi puhelemaan erään häntä vastaan tulleen herrasmiehen kanssa. Kului tuokio. Eino yhä katseli naista.
— Hm, hymähti hän sitten ikään kuin heräten, riuhtaisi aatoksensa toisaalle ja kysyi äkisti:
— Minne sinä siis olet matkalla: menetkö työnhakuun?
— En, vastasi Jeremias, äänessä kolkko, päättäväinen sävy. Samalla hän käänsi päätään poispäin, antaen siten Einon ymmärtää, ettei hän ollut halukas siitä asiasta keskustelemaan. Tästä huolimatta Eino kysäisi uudelleen:
— Mihinkäs sitten?
— Tuonne vain, pääsi Jeremiaalta epämääräisesti. Samalla hän teki päällään osoittavan liikkeen ja jäi hajamielisen näköisenä tuijottamaan Aleksanterinkadun ihmisvilinää.
Mutta Eino ei vieläkään hellittänyt ajatustaan, vaan jatkoi merkitsevästi:
— Ole mies! Ja katso eteesi!
— Kylläpähän tiedän asiani, murahti Jeremias vähän loukkaantuneena, ojensi kätensä ja virkkoi:
— No, terve sitten!
— Näkemiin.
Hitaasti, pää kumarassa, Jeremias alkoi astella pitkin Heikinkatua. Eino aikoi poiketa Vladimirille, mutta kääntyessään hän kohtasi Amalian tutut kasvojenpiirteet, jotka olivat käyneet entistään terävämmiksi. Amalian vierellä seisoi se herra, joka oli häntä äsken puhutellut. He olivat keskustellessaan hiljaa hipuneet siihen suuntaan, jossa Eino ja Jeremias puhelivat. Jouduttuaan heidän kohdalleen oli Amalia huomannut Einon ja tahtomattaan pysähtynyt. Hämillään ja äänettöminä he seisoivat siinä toisiinsa tuijottaen.
— Eino! virkahti Amalia tuokion kuluttua, äänessä ihastusta, mutta samalla pettymystä ilmaiseva sävy. Eino katsoi häntä tutkivasti, jäykästi kasvoihin ja äännähti sitten matalasti:
— Amalia!
He puristivat toistensa kättä. Samalla he kumpikin tunsivat lämpenevänsä. Siinä kädenpuristuksessa oli jotain tutunomaista, jotain hellää, joka muistutti menneitä aikoja. He tunsivat, että heitä vieläkin yhdisti jonkinlainen salainen side, joka ei ollut helposti katkaistavissa.
— Olipa hyvä, että satuit, sanoi sitten Eino. — Olen usein toivonut, että kohtaisin sinut, olisi yhtä ja toista puhuttavaa kanssasi. Mutta nyt minulla ei olisi aikaa. Emmekö voisi kohdata jolloinkin?
— Miks'ei! Milloin vain sinulle sopii.
— Voisitko huomisiltana, kello — sanoisinko vaikka seitsemän, täällä?
— Kyllä.
Herra, joka oli Amalian seurassa, oli tällä välin siirtynyt syrjään ja odotteli siellä Amaliaa.
— Kuka hän on? kysäisi Eino päätään nyökäyttäen herraan päin.
— Eräs… eräs tuttavani, vastasi Amalia vähän punastuen. Mutta salatakseen sitä hän käänsi taas puheen toisaalle virkkaen:
— Minulla sitä on taas suruakin: äitini on kuollut, sain toissa päivänä kirjeen.
— Onhan se ikävää, pääsi Einolta osaaottavasti, mutta sitten hän lisäsi:
— Ehkä se oli sentään parasta hänelle. Pääsipähän lepoon. Ei tästä elämästä köyhällä suurtakaan nautintoa ole, ei nuorellakaan, saatikka sitten vanhalla. Entä veljesi, missä hän on?
— Siellä kotipuolessa. Eipähän hänestä vielä maailmalle ole.
— Ei niin. Kovin on vielä nuori. Ja kun arvaisi pysyäkin siellä maalla. Se olisi paljoa parempi.
— Taitaisihan se…
— No niin. Nyt on lähdettävä jo vihdoinkin. Terve! Siis huomenna tulet…?
— Tulen.