XIII
Vielä tänäänkin oli taivas paksujen pilvien peittämä. Sakea usva leijaili ilmassa, joka tuntui painostavalta, raskaalta. Kaupungin tuhansista savupiipuista nouseva savu laskeutui alas ja sekoittui sumuun, tehden sen kirpeän pistäväksi. Useat ihmiset näyttivät alakuloisilta, ja liikenne kaduilla oli tavallista hiljaisempaa.
Eräässä laitakaupungilla sijaitsevan talorähjän pienehkössä huoneessa asui Amalia kahden nuorenpuoleisen naishenkilön kanssa, joista toinen, Helmi Hentonen, oli hänen entinen palvelustoverinsa, mutta sittemmin ilotytöksi joutunut. Se ei kuitenkaan ollut hänen varsinainen ammattinsa, vaan hän kävi eräässä tupakkatehtaassa työssä. Mutta muutama päivä takaperin oli hänet sieltä erotettu. Työttömyyttään hän ei kuitenkaan surrut. Uhmaava, huoleton ilme oli hänen puuteroiduilla kasvoillaan, ja uhkamielinen, mutta samalla hiukan leikkisä hymy väreili hänen suupielissään, kun hän katseli sängyn laidalla mietteissään istuvaa Amaliaa, joka tällä kertaa näytti katuvalta syntiseltä. Kolmas asuintoveri oli vielä unessa.
— Mikä sinua oikein vaivaa? kysyi Helmi vetäessään akkunasta uutimia syrjään, jotta himmeä päivänvalo pääsi hämärää huonetta valaisemaan.
— Oo, kello on jo puoli yksitoista, jatkoi hän sitten, kun Amalialta ei kuulunut vastausta.
— Niin on, virkahti Amalia hiljaa, ensin tahtomattaan silmättyään nurkkapöydällä tikittävää kelloa. Sitten hän asetti jälleen kyynärpäät polviensa varaan ja päänsä käsiensä väliin sekä raskaasti huoahtaen virkkoi:
— Kunpa nyt vain tulisi ilta.
— Hm, hymähti toinen istuutuen. Sitten hän katsoi kysyvästi Amaliaan, mutta kun tämä ei näyttänyt olevan halukas keskustelemaan, niin hänkin vaikeni.
Ja niin seurasi pitkä, kiusallinen äänettömyys.
Ulkona tipahteli vesi räystäistä. Somasti solahtaen yhtyivät pisarat lätäkköön, jatkaakseen siitä matkaansa matalaa uomaa pitkin katukäytävälle ja niin yhä edelleen, ties minne.
Vähitellen alkoi sentään taivas seestyä, niin että kirkasta sineä vilahteli jo harmaiden pilvien lomasta. Huonekin kävi valoisammaksi. Ja tuntui siltä, kuin sen asukkaiden mieliala olisi tästä valkenemisesta reipastunut. Amaliakin nousi, astui akkunan ääreen ja katsoi kaihoten ulos. Sitten hän puhkesi puhumaan:
— Kummalliset ilmat ovat tänä kesänä. Aina vain pilvistä ja synkkää.
Tulleekohan tuosta selvää päivää lainkaan. Mielikin käy niin apeaksi.
— Eivät ne ilmat sinun mieltäsi apeaksi tee. Joku muu se on.
— Mistä sinä sen tiedät?
— Näkeehän tuon. Ei luulisi sinunlaisesi naisen enää rakkaudesta hourailevan!
— Kuinka niin? kysyi Amalia äkisti.
— Et kai ole saanut miehistä vielä tarpeeksesi. No, odota. Tulee se sellainenkin aika, ettet heihin edes toisella silmälläsi vilkaise.
— Etpä tuota vielä sinäkään ole tarpeeksesi saanut.
— Sitä en väitäkään.
— Mitäs sitten puhut.
— Mutta en minä vain tuolla tavoin unelmoi kuin sinä. Pyh, ei kannata! Mikä lienee maalarin ketku, Kitti-Ville. Minä en vain sellaisista välittäisi.
— Ettäkö ne sinun puotipuksusi ovat parempia? Tai jotkut konttoristit tai sitten joku ihravatsainen herrasmies, jolla on akka ja lapsilauma?
— On se kunniallisempaa niiden kanssa olla kuin…
— Ei yhtään! Vielä viheliäisempää, ehätti Amalia kääntyen. Sitten hän taas siirtyi vuoteensa laidalle ja vähän äkämystyneenä jatkoi:
— Tiedätkö, minä melkein inhoan sinua!
— Oho, mampseli! Mistähän se johtuu? Siitäkö, että pelastin henkesi. Ellen piilottanut myrkkypulloasi ja saarnannut sinulle järkeä, niin olisit jo aikaa sitten maatunut Malmilla. Kiitos!
— Ei ansaitse, sinä… sinä… miksi sinua oikein sanoisinkaan.
— Sano kyykäärme!
— No niin juuri! Sen nimen sinä hyvin ansaitset, sillä sinä olet myrkyttänyt elämäni! Ellen sinua olisi tullut tuntemaan, niin en näillä teillä olisi enkä näin syvälle lokaan vajonnut. Sinä olet syypää siihen! Sinä! Sinun seurassasi minä aloin luisua sinne, jossa nyt olen. Muisteleppas tarkoin, etkö sinä esitellyt minua sille roikaleelle. Petit! Ja yhdessä valehtelitte minulle päin kasvoja. Hän oli muka siisti, sävyisä nuori mies ja rakasti minua! Eikö näin ollut asia, eikö?
Helmi ei vastannut. Hänen suupieliinsä ilmaantui katkera ja samalla voitonriemuinen hymy. Mutta syvältä silmistä heijastui jotain katuvaa, anteeksianovaa, vaikka hän koettikin sitä salata. Pienen vaitiolon jälkeen hän puhui katkerasti:
— Enemmän vain sellaista! Enemmän! Se virvoittaa, se on ikään kuin vaihtelua tässä yksitoikkoisuudessa. Anna tulla vain, en loukkaannu siitä, koska en pidä itseäni syyllisenä. Olisit katsonut eteesi!
— Sinun olisi tullut minua varoittaa eikä päinvastoin, sillä olinhan outo enkä tiennyt niistä vaaroista, jotka väijyvät täällä nuorta naista. Kunpa tietäisit tuskani ja kaikki kärsimykseni, jotka tämän tähden…
— Niin, tai kunpa sinä tietäisit mitä minä olen tuntenut! pääsi Helmiltä. Ja hänen äänensä vähän värähteli. Mutta samassa hän ojentautui ja ravisti päätään ikään kuin karkoittaakseen salaa hiipinyttä raskasta tunnetta luotaan.
Amalia katsahti kummastellen riitakumppaniinsa ja huomattuaan tämän silmänurkassa kyyneleen painoi vaieten päänsä alas.
Kului tuokio, jolla aikaa kuului vain heidän nukkuvan toverinsa raskas hengitys ja ulkoa pihamaalta kimeitä lasten ääniä. Sitten Helmi nousi, astui lähemmäksi Amaliaa ja virkkoi kolealla äänellä:
— Minäkin aioin kerran elämässäni tehdä itsemurhan. Mutta minut pelasti eräs toinen, kuten minä sinut. Kirosin minäkin ensin kohtaloani, mutta sittemmin sain uudelleen vimmatun elämänhalun. Eihän tämä tosin oikeata elämää ole, mutta mistäpä sen paremman ottaa. Sen tähden olen ruvennut ajattelemaan vain nautintoja — sellaisia, jotka meikäläiselle ovat mahdollisia. Ja minä elän ja nautin ja nauran — hahahaa! Tee sinäkin niin äläkä suotta murjota!
— Minä en voi, en voi, pääsi Amalialta masentuneesta.
— Kun et yritäkään, intti Helmi. — Mitähän tästä elämästä tulisikaan, jos rupeaisi surren ajattelemaan kohtalonsa kovuutta. Ei, hiiteen se! No, älä nyt viitsi noin nuhjottaa! Nouse! Ja karista yltäsi surun kahleet. Ja jos pidät siitä maalaristasi, niin mene hymysuin häntä vastaan. Eihän sitä tiedä, vaikka hän vielä naisikin sinut, hahahaa!
— Tuntuu siltä, kuin sinulla sittenkin olisi sydän kiveä kovempi.
— Niin onkin. Se on terästynyt…
—
ral-la-lalla-la-lalla-lei!
huolista huolista eihän? Ei!
Hoilattuaan nuo reippaat säkeet Helmi näpsäytti Amaliaa olalle, pyörähti ja siirtyi huoneen vastapäiselle seinämälle. Otti sitten sukankutimen käteensä ja vihellellen antoi puikkojen käydä.
Amalia istui vielä kotvasen äänettömänä ja vuodatti kyyneleitä, jotka häneltä aina niin helposti laukesivat vuolaaksi virraksi. Kun hän sitten kyyneltensä ehdyttyä nousi, oli hänen taas paljoa helpompi hengittää. Hänestä tuntui, kuin kuorina olisi hartioilta luisunut, ja näytti siltä, kuin hänen käyntinsäkin olisi keventynyt. Hetkisen epäröityään hän kuunteli sielunsa ääntä ja astui Helmin luo virkkaen:
— Anna anteeksi äskeinen tylyyteni. Ehkä minä sittenkin sinua suotta syytin.
— Et aivan suotta, pääsi Helmiltä. — Mutta siitä viis! Älkäämme muistelko niitä. Nyt olisi ajateltava mitä keitämme päivälliseksi.
— Aina sinä vain syönnistä huolehdit, äännähti tähän heidän juuri
herännyt toverinsa. Siten keskustelu siirtyi jokapäiväisiin asioihin.
Mutta äänettöminä hetkinä kiitivät Amalian aatokset aina toisaalle.
Hän vain ajatteli Einoa ja tämäniltaista kohtausta.
* * * * *
Illaksi oli taivas jo kirkastunut. Laskeva aurinko valoi hohdettaan aukeamille. Mutta korkeiden kivirakennusten väleissä hyörivät ihmiset eivät sitä nähneet. Kukin heistä kulki omaa tietään ja omissa ajatuksissaan. Niin Eino ja Amaliakin.
Kellon lähetessä seitsemää suuntasivat he kulkunsa määräpaikkaa kohti. Eino saapui vähäistä ennen. Hän istahti eräälle Heikinpuiston penkille ja tähysteli Ylioppilastalon seutuvilla liikkuvaa ihmisvirtaa, josta hän odotti Amaliaa saapuvaksi. Eikä aikaakaan, kun hän jo huomasi tämän verkkaisesti lähestyvän. Eino saattoi selvästi huomata, että hänen askeleensa olivat epävarmat. Näytti siltä, kuin hän olisi pelännyt lähestyä tai kuin hän pakosta, vastahakoisesti olisi hiipinyt eteenpäin.
Kun he kohtasivat toisensa ja tervehtiäkseen ojensivat kättään, niin he kumpainenkin aivan kuin ujostellen painoivat päänsä alas. Heidän rinnassaan riehui omituinen tunne, jossa kuitenkin oli jotain tuttua. Se muistutti heidän entisen rakkautensa heräämisen hetkistä. Silloinkin he olivat kainoina luoneet katseensa maahan, mutta heidän kättensä puserruksessa oli ollut jotain hellää ja hyvää kuten nytkin. Mutta tähän tällöiseen sekoittui muutakin, jotain syyttävää, nuhtelevaa, tunnustavaa ja samalla anteeksianovaa; se ei ollut yhtä puhdasta ja viatonta kuin muinoin. Sen he tiesivät ja tunsivat, eikä heillä ollut rohkeutta syrjäyttää sitä.
Kului tuokio, ennen kuin he nostivat katseensa ja katsoivat toisiaan suoraan, rehellisesti. Mutta silloinpa he taas täydellisesti ymmärsivätkin toisiaan. He eivät tarvinneet sanoja tunnustaakseen, että heidän rinnassaan on sittenkin kytenyt kipinä muinaisesta lemmestä, kipinä, jota ei aika eivätkä kärsimykset ole sammuttamaan kyenneet ja joka nyt on jälleen ilmiliekkiin leimahtanut.
Sanaakaan toisilleen sanomatta he aikovat astella. Kumpaisenkin mieli paloi hiljaisille syrjäkaduille. Vasta heidän vähän matkaa kuljettuaan äännähti Eino:
— Oletko voinut hyvin? — Ja ennen kuin Amalia ehti vastata, jatkoi hän: — Elääkö lapsesi vielä?
— Elää. Hän on hoidettavana eräällä leskivaimolla. Olen aikonut ottaa hänet luokseni. Mutta… mutta…
Hän vaikeni ja painoi taas päänsä alas.
— Mitä mutta?
— Ajattelin sanoa, että tuskinpa minusta sentään onkaan kasvattajaksi… tuskin… tuskin, syventyi hän. Vähäisen äänettömyyden kuluttua hän jatkoi:
— Sillä… minä olen huono äiti… kurja… hylkiö… Hänen sanansa olivat katkonaisia, ja äänessä oli katkera sävy.
— No, älähän nyt, ehätti Eino. — Sinä olet liian synkkä ja toivoton. Se ei ole hyvä. Emme saa itseämme halventaa… Sinäkään luullakseni et oikein tunne itseäsi. Kuvittelet ehkä kovinkin kurjaksi…
— Kurja olenkin! Kurjaa on ollut elämäni ja toimeentuloni…
— Ei, nyt sinä et ymmärrä mitä tarkoitan. En puhu aineellisesta kurjuudesta — tiedänhän, että siinä suhteessa me työläiset emme ole sanottavasti toinen toistamme paremmassa asemassa. Mutta minä tarkoitan inhimillisyyskäsitteiden mukaista…
— Ei, ei, älä nouse taas niin korkealle, keskeytti Amalia. — Minä en jaksa ajatella. Tunnen heikkouteni ja — asemani. En liioittele yhtään, jos sanonkin, että olen kelvoton äiti — portto! Voi Eino, kun tietäisit…
— Minä arvaan, ehätti Eino taas. — Mutta älä nyt… ihmiset luulevat… Kuivaa kyyneleesi ja… kas noin. Ihme, ettei sydämesi ole vielä kivettynyt.
— Minä sorrun, ennen kuin se ehtii kivettyä. Minä en jaksa kantaa tätä taakkaa, jonka kohtalo on harteilleni asettanut.
Keskustellessaan he olivat ehtineet Liisanpuistoon. Siellä oli rauhaisaa. Ihmisiä ei sattunut olemaan muita kuin eräs rakasteleva nuori pari, joka ei näyttänyt heihin kiinnittävän huomiotaan.
Mereltä kuului Korkeasaareen menevän höyryveneen kohina ja lahdella soutelevien nuorten reipasta keskustelua ja helakkaa naurua. Puiston tiheissä pensaissa visertelivät linnut, ja jostain kaukaa kuului raitiovaunun jyrinä. Mutta nämä äänet eivät kiinnittäneet Einon eikä Amalian huomiota puoleensa.
— Istutaanhan, virkahti Eino heidän saavuttuaan erään penkin kohdalle.
He istuutuivat. Eino kietoi kätensä Amalian vyötäisille, ja heidän kumpaisenkin rinnasta kohosi raskas huokaus. Seurasi sitten kotvan äänettömyys, jolla aikaa he kaihomielisinä katselivat merelle. Amaliakin oli jo tyyntynyt äskeisestä tunnepurkauksestaan ja antanut ajatustensa siirtyä toisaalle, mutta vieläkin hänen silmänsä olivat kyynelissä.
Kun Eino sen huomasi, vaipui hänen kätensä hervotonna alas ja hän virkahti:
— Aion puhua kanssasi eräästä asiasta — mutta sinä ehkä nauraisit, sillä…
— Puhu vain, kuiskasi Amalia yhä edelleen katsellen merelle.
— Se vain olisi… Minä ajattelin… En tiedä, sanonko…
— Sano pois, olipa se sitten mitä tahansa. Nyt kiintyi jo Amalian huomio Einoon. Kääntäen häneen aavemaiset silmänsä, joiden syvyyttä peittävä verho oli nyt tyyten vetäytynyt syrjään, niin että ne loistivat avoimina ja heijastivat sielun sisimmässä piillyttä kauneutta, melkeinpä lapsellista viattomuutta, hän jatkoi:
— Vai pidätkö minua niin kevytmielisenä, että…
— Ei, en suinkaan, ehätti Eino. — Mutta se sanottava on sellaista, että sille melkein itsekin nauran, ennen kuin olen saanut sinulta varman vastauksen.
— No, virkahan jo toki!
— Voinhan sen sanoa… Jo vuosia olen sitä mielessäni hautonut. Siksi se ajatus on minulle kallis. Jo aikaa sitten olisin sen sinulle ilmaissut, ellen olisi ollut sairas ja ellei kohtalomme olisi meitä kuljetellut eri teitä. Mutta nyt minua ei estä siitä mikään. Ei! On sentään eräs seikka, mutta toivon, ettei sekään ole voittamaton. Se on sairaalloisuuteni. Elinvuoteni ovat ehkä luetut. Mutta se älköön peloittako. Toivossa on hyvä elää. Saattaahan olla mahdollista, että tautini vielä keskeytyy ja…
— Mutta se asia —? huomautti Amalia.
— Siitähän minä juuri puhun, vaikka kiertelemällä, etten lausuisi sitä perustelemattomana… Niin! Aina tutustumisemme ensi hetkestä saakka ovat tunteeni sinua kohtaan olleet helliä… ja jo silloin aioin pyytää sinua vaimokseni. Mutta sitten tuli Heikki… Koetin kuolettaa tunteeni, mutta en voinut. Yhä se on elänyt. Ja elää vieläkin. Nämä monet, vaiherikkaat vuodetkaan eivät ole sitä tappamaan kyenneet. Muistathan, kun me tapasimme toisemme siellä järvenrannalla, huvilan edustalla — silloin jo aioin sen ilmaista, mutta ei vain ollut rohkeutta niin paljoa. Nyt sen sanon. Ja kysyn: tulisitko vaimokseni?
— Mi-minä! pääsi Amalialta hämmästyksen sekaisesti, ja hänen kätensä haroivat aivan kuin jostain kiinni tavoittaen, eikä hän parhaalla tahdollaankaan saanut sanaa suustaan, ennen kuin vasta kotvasen kuluttua matalasti äännähti:
— Ei, Eino. Sinä et näy uskovan minusta niin pahaa kuin minä todellisuudessa olen. Ei! Olen liian huono sinun vaimoksesi. Olen jo niin syvällä loassa, että tuskin voin siitä kohota. Olen kuin mudassa matava käärme! Ei, Eino. En nouse sieltä elämääsi myrkyttämään. En voi, en saata! Sinä, joka olet ajatusteni ihanne — sinunko sieluasi minä kurja, tallattu, saastainen olento tulisin tahraamaan! En, en! Koska tiemme ovat näin kauaksi toisistaan eronneet, niin…
— Älä puhu noin. En välitä siitä, mikä sinä olet ollut, enkä pidä itseäni sinua parempana. Kumpainenkin olemme maailman murjomia ja loassa rypeneitä, mutta ei ole mahdotonta siitä nousta. Minä sitä paitsi nyt kuuntelen sydämeni ääntä enkä pidä lukua, kunhan vain olet muutoin puhdas — sillä rakastanhan sinua. Et kai ole taudin… Vai oletko?
— En, jumalan kiitos, pääsi Amalialta hiljaa.
— Siispä ei ole mitään esteitä. Sano vain suostutko?
Vastaukseksi Amalia tarttui toisella kädellään Einon käteen ja toisen kietoi hänen kaulaansa.
Seurasi pitkä, äänetön syleily, jonka jälkeen he katsoivat toisiaan kauan silmästä silmään, lintusten liverrellessä iltavirttään, joka tunkeutui heidän korviinsa suloisena soitantona ikään kuin heidän ensi kerran syleillessään…