XIV
Oli jo myöhäinen syksy. Kolea tuuli puhalteli pudotellen puista kellastuneita lehtiä. Pimenevältä taivaalta satoi rankasti vettä.
Liikemies ja maatilanomistaja Herman Juslin istui pienessä konttorihuoneessaan kirjanpitäjänsä, iäkkään, mutta tarkan ja huolellisen vanhanpiian seurassa. Tämä näytti väsyneeltä. Tuon tuostakin hän vilkaisi seinällä olevaa suurta kelloa ja taas herraansa, joka hajamielisen näköisenä silmäili iltalehteä eikä näyttänyt huomaavan kellon olevan niin paljon, että konttorin aukioloaika oli jo kulunut.
Kirjanpitäjä yski ja rapisutteli papereita, mutta siitä ei ollut apua. Vihdoin hän haukotellen virkahti:
— Viisi jo!
— Kas, niinpä onkin, pääsi Juslinilta. — Eikä vain sitä siivoojaa kuulu. Sen kun on näihin samoihin aikoihin oltava jossain muuallakin työssä. Äs, hänen tähtensä täytyy jäädä tänne aina tuntikaudeksi yli määräajan.
— No, täytyykö sitä sitten aivan välttämättömäsi pitää häntä? Saahan niitä siivoojia sellaisiakin, jotka voivat käydä työnsä tekemässä määräaikoina, kitisi vanhapiika.
— Saisihan niitä. Mutta minä säälin tätä. Hänen miehensä kun on vankilassa — ja sitä paitsi vanha tuttu. Sehän se rakensi meidän navetan siellä maalla ja loukkaantui minun työssäni ollessaan, niin että on vähän niin kuin velvollisuuteni…
Vanhapiika ei näkynyt enää kuuntelevan herransa puhetta, silmäili vain hermostuneena kelloa ja papereita. Kului vielä kotvanen, ennen kuin Juslin hoksasi sanoa, että hän saa mennä. Hänen poistuttuaan Juslin heittäysi vihreällä kankaalla verhotulle leposohvalle. Vähän ajan kuluttua hän kohottautui, otti kulauksen sohvan luona pöydällä olevasta pullosta ja sen jälkeen laskeusi taas levolle.
Muutamien minuuttien kuluttua ovikello soi.
— Sisään! murahti Juslin, hajamielisenä kohottautuen. Samassa aukeni ovi ja Maria astui sisälle reippaana ja toimekkaana. Hänen kenkänsä olivat märät ja vaatteensa valuivat vettä.
— Hyvää iltaa, lausui hän pehmeällä, surun sortamalla äänellään.
— Iltaa. No, tulittepa vihdoinkin, vastasi Juslin mielistelevästi.
Ensin Maria vähän oudoksui, sillä noin leppeästi ei Juslinin ollut tapana hänelle puhua. Mutta riisuuduttuaan hän ryhtyi työhönsä. Ensin hän pyyhki huonekaluilta niille keräytyneen pölyn, sitten kostealla rievulla permannot ja asetteli kaikki järjestykseen.
Juslin seurasi äänettömänä hänen liikkeitään, ja kun kaikki alkoi olla kunnossa, kysäisi hän äkisti:
— Kuinka kauan se teidän miehenne on ollut jo vankilassa?
— Vasta kolmatta kuukautta, vastasi Maria.
— Kuinka pitkäksi ajaksi on tuomittu? jatkoi Juslin.
— Kymmeneksi kuukaudeksi.
— Oi oi! Siis vasta keväällä pääsee…
— Niin kai.
— Ja teillä on kaksi lasta?
— Niin on.
— Mutta kuinka te jaksatte ne elättää?
— Täytyyhän sitä. Näin vain käyn kolmessa paikassa siivoamassa. Kustakin saan viisitoista markkaa kuussa, kuten teiltäkin. Sen lisäksi teen vielä minkä mitäkin, niin paljon kuin kerkiän. Ja ainahan ne lapsetkin jotain hankkivat.
— Sanoitte minkä mitäkin. Mitä se sellainen on? jaaritteli Juslin.
— Ka, yhtä ja toista, vastasi Maria, aavistamatta toisen tarkoitusta.
— Vai yhtä ja toista… Eikös tätäkin… Juslin tempasi Marian syliinsä ja puristi häntä rintaansa vasten.
Maria ällistyi niin, ettei ensin saanut sanaa suustaan. Mutta toinnuttuaan hän alkoi riuhtoa itseään irti ja sanoi hillitysti:
— Laskekaa, laskekaa…
— En laske, kun kerran pulun syliini sain, kähisi Juslin silmät intohimoisina loistaen.
— Laskekaa heti, taikka minä huudan!
— Sst! Älkää tehkö tuhmuuksia! Enhän minä pahaa… ymmärrättehän…
Mutta kun minä niin rakastan… ymmärrättehän… saatte rahaa…
Saatte kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä… enemmänkin…
Suostutteko?
— En, en, en! Laskekaa heti, taikka…
— Sst! Älkää hiidessä… voivat vielä kuulla! No, suostukaa… kuulitteko… Suostukaa…
— Sanoinhan, että en! Luuletteko minua portoksi? Olen kunniallinen, vihitty vaimo! Ja te, onhan teilläkin vaimo!
— Joutavia! Eihän se heidän tietoonsa tule. Ja ajatelkaa, enhän minä ilmaiseksi.
Maria riuhtoi ja ponnisteli, mutta turhaan. Miehen kourat olivat lujat.
— Älkäähän nyt suotta… Eihän se mitään. No… Äs perhana!
Puretteko!
Maria oli tarttunut hampain hänen käsivarteensa. Se auttoi. Vihasta puhisten Juslin töytäsi luotaan Marian, jolloin tämä siekailematta puki vaatteet yllensä ja painalti sanaakaan sanomatta ulos.
Nolona ja pahasti virnistellen Juslin istui hetkisen sohvansa laidalla. Otti sitten kulauksen ja heittäysi taas pitkäkseen, tyytymättömänä ajatellen:
— Houkkio! Kun ei ymmärrä omaa etuaan…
* * * * *
Ikään kuin paeten kiiruhti Maria portaita alas. Päästyään kadulle, jossa toinen puoli lyhdyistä oli jo sytytetty, hän hengähti helpotuksesta. Täällä tuntui turvalliselta, vaikka kadut olivatkin melko pimeät eikä sateisen sään tähden ollut kulkijoitakaan kuin nimeksi. Siellä täällä katujen kulmauksissa seisoskelivat ajurien hevoset korvat luimussa, miesten torkkuessa kuskipenkeillä.
Kiihtymistään kiihtyi tuuli, sen mukana sadekin. Katuojissa virtasivat vuolaat purot, ja kaivojen kohdilla ne kohisivat koskina.
Vielä äskeisestä kohtauksesta ällistyneenä ja ajatuksiinsa vaipuneena Maria painalti ripein askelin pitkin Bulevardia Esplanaadille päin. Vastaista suuntaa kulki viluisen näköinen mies, hampaat kalisten, pää kumarassa, vartalo käppyrässä ja olkapäät koholla. Hänkin kulki kiivaasti, aivan kuin hänellä olisi ollut kiire.
Erään katulyhdyn kohdalla he tulivat vastatusten ja vilkaisivat toisiinsa. Vaikka valo olikin himmeä, tunsivat he toisensa ja pysähtyivät tahtomattaan. Samassa kuitenkin Maria aikoi jatkaa matkaansa, mutta mies pysäytti hänet äännähtäen:
— Hyvää iltaa! Kai tunnette minut? Olen Tanu… Olettehan te
Jeremiaan…
— Vaimoko, ehätti Maria. — Olen kyllä… Mutta entä sitten, jatkoi hän vielä vähän kiihtyneenä äskeisestä.
— Minä tuota noin… älkää pahastuko… Minä aioin kysyä, tiedättekö te nyt miehestänne mitään.
— Ilkeättekin kysellä sellaisia! Pitäisihän teidän tietää missä hän on, sillä olittehan viekoittelemassa häntä varkauteen.
— Sitä en kiellä, mutta eihän tarkoituksemme ollut paha. Aikomuksemme oli hankkia rahaa — ja sitä olisimme saaneetkin, ellei meitä olisi petetty. Eräs oli antanut ilmi aikeemme, ja poliisit pitivät silmällä…
— Se oli oikein, kivahti Maria aikoen samassa lähteä.
— Odottakaa! Minulla olisi teille kerrottavaa… Vaistomaisesti he siirtyivät seinävierelle, jossa oli vähän suojaisempi. Ja Tanu jatkoi:
— Milloin olette viimeksi käynyt tapaamassa miestänne vankilassa?
— Viikko sitten.
— Minä kävin eilen. Miehenne on sairastunut, mutta ei luultavasti kovin vaarallisesti.
— Sairastunut? kysyi Maria kalveten.
— Niin. Hänet on siirretty sairasosastolle. Ja hän käski sanoa terveisiä. Huomenna minun piti tulla käymään teillä, mutta kun nyt satuin tapaamaan, niin…
— Sanoiko hän osoitteen?
— Tietysti. Se oli viides linja — kas peijakas! Numeroa en muista.
Mutta — Eino Löytölän luona… Eikö niin ollut?
— Oli.
— Minun täytyisi nähdä, minkä näköinen mies se Löytölä on, kun Jeremias niin sitä kehuu. Pitääkö se teitä ilmaiseksi luonaan asumassa ja…
— No kaikki se Jeremiaskin lörpöttelee, puhui Maria puoleksi itsekseen. — Eihän hän ilmaiseksi — mutta huokealla. Ja kun kukaan ei tahtonut meitä ottaa…
— Niin, niin. Hyvähän se on, että otti. Mutta onko siinä perää, että hän on naimisissa sen Amalia Aholaisen kanssa? Sehän oli yleinen nainen, minäkin tunsin hänet.
— Viis minä sellaisista! kivahti Maria ja aikoi lähteä.
— Niin tuota… ilmanhan minä vain. Mutta kuulkaahan! Vielä minulla on uutisia vankilasta. Tehän näitte sen ison miehen, jota sanottiin Jaskaksi? Niin. Hänestäkin on päästy. Hän poloinen on toissa yönä hirttänyt itsensä, ensin lyötyään kuoliaaksi erään vankitoverinsa… Mikäs sen nimi taasen olikaan?
Heikki Vanhala — juuri sama, joka oli antanut ilmi aikeemme. Niin se konna sai palkkansa, mutta ikävä vain, että Jaska hänen tähtensä…
— Ei minua ne asiat liikuta, virkahti Maria ja lähti.
— Hei, kuulkaahan vielä! huusi Tanu. Mutta Maria ei kuunnellut. Yhä tuskaisempana ja entistä sekavampien tunteiden valtaamana hän kiiruhti kotiin. Suru surun ja koettelemus koettelemuksen päälle. Hän melkein jo ihmetteli, ettei järkensä mennyt sekaisin kaikesta tästä. Hänestä tuntui aivan kuin ilmakin olisi puristanut ja taivaasta raskaasti putoilevat vesipisarat olisivat tahtoneet iskeä hänet kuoliaaksi. Hän kiiruhti. Mutta loppumatkalla eivät hänen jalkansa tahtoneet enää nousta; joka askeleella tuntui, kuin voimat olisivat juuri nyt loppuneet, ja hän ajatteli, täytyikö hänen laahautumalla kulkea jäljellä oleva taival. Hitaasti edistyi matka. Hän oli vasta Pitkälläsillalla — vielä puolisen kilometriä! Hän ponnisti, hänen silmissään salamoi, ja vaivalloisesti kohosivat jalat; tuntui siltä, kuin niihin olisi ollut sidottu raskaat painot, joiden laahaaminen kävi hänelle ylivoimaiseksi.
Vihdoinkin hän saapui perille ja oli niin väsynyt, että heti heittäysi vuoteelle.
— Oletko sairas? kysyi häneltä Amalia leppeällä, osaaottavaisella äänellä.
— En. Olen vain niin väsynyt, sopersi Maria. Lapset tulivat hämillään äitinsä luo. Ja poika ehätti:
— Äiti, minä menen apteekkiin — tarvitseeko?
— Ei, lapseni, ei tarvitse. Ei äiti ole sairas, vain vähän väsynyt.
Samassa tuli Eino työstä kotiin. Hän oli entistä kalpeampi ja yski kovin. Huomattuaan Marian hän hämmästyi ja kyseli tämän terveydentilaa. Saatuaan rauhoittavan vastauksen hän riisuutui ja heittäysi tuolille.
— Ohoh, kovinpa minä tänään väsyinkin. Ahdistaa niin kovin. Ja sitten kun täytyy tehdä työtä enemmän kuin kerkiäisikään. Aina on pomo yllyttämässä, puheli hän yskimisensä lomassa.
— Joisitko ensin kahvia vai söisitkö? kysyi Amalia Einolta.
— Vaikkapa juon kahvia, vastasi Eino. Amalia asetti kupit pöytään.
Sanoi sitten:
— No nyt! Nousehan sinäkin, Maria, jos jaksat.
— Enköhän, sanoi Maria.
Kotvasen kuluttua istuivat nämä kolme sekä kolme lasta vaatimattomasti sisustetussa huoneessa kahvipöydän ympärillä. Kolmas ja nuorin lapsista oli Amalian neljännellä vuodella oleva tyttö, Helvi, joka oli ollut melkein näihin aikoihin asti maalla hoidettavana.
* * * * *
Kohdattuaan Bulevardilla Marian oli Tanu käväissyt Punavuorella ja sen jälkeen mennyt Pelastusarmeijan yömajaan yöksi.
Päivän valjetessa hän kähmi istualleen kovalta vuoteeltaan. Hänen päänsä oli raskas ja jäsenensä raukeat. Hän venytteli ja haukotteli ärjähdellen ja käänsi sitten päänsä katsoakseen ulos. Mutta hänen katseensa osui viereisellä lavitsalla makaavaan Perttuun, joka vielä oli unessa ja kuorsasi, niin että seinät tärisivät. Häntä katsellessa palasi taas Tanun mieleen tuo yhä uusiutuva muisto siitä murtovarkausyrityksestä, jonka he olivat toimeenpanneet sinä yönä, jolloin Jaska ja Jeremias joutuivat kiinni. Miten elävänä hänellä säilyikin tuo muisto. Nytkin sitä ajatellessaan hän oli näkevinään, kuinka useita rotevia poliisimiehiä hyökkäsi aivan aavistamatta heidän kimppuunsa, ennen kuin he ehtivät kunnolleen sisään murtautua. Hän oli näkevinään, kuinka Jaska ja Jeremias kytkettiin, heidän tehdessään vastarintaa, ja hän oli kuulevinaan Pertun kuiskauksen:
"Hei, Tanu! Tänne, tule pian, minä autan." Ja nyt hän oli kiipeävinään korkean aidan yli, jolloin poliisi tarttui hänen jalkaansa, mutta hänen potkiessaan jäi poliisin käteen vain kenkä ja hän itse pääsi pakoon. Sitten hän oli juoksevinaan Pertun perässä ja viimein piiloutuvinaan erääseen roskalaatikkoon. Kun poliisit olivat häipyneet heidän jäljiltään, naureskelivat he partaansa. Näitä muistellessaan Tanu huomaamattaan nauroi aivan ääneen. Silloin Perttu heräsi ja silmiään hieroskellen kysyi:
— Pirujako sinä siinä hihität?
— Hihihihi, muistui mieleeni se meidän pakoretkemme, nauroi Tanu.
— Mitäpä tuota iänkaiken muistelee, murahti Perttu.
Sitten he vaikenivat. Perttukin nousi istualleen ja tuijotti synkän näköisenä eteensä.
— Kas, kun ei sinuakaan laulata tänään, virkkoi Tanu pisteliäästi vaitiolon jälkeen.
— No ei. Mutta suoleni laulavat tyhjyyttään! Etkö kuule murinaa?
— Kuuluuhan tuo. Mutta lakkaisi ehkä, kun saisit holia?
— Tietysti. No, sanoitpa sanan. Kun saisit holia. Siinäpä se, kun saisi. Silloin sitä taas saisi muutakin, kun alkuun pääsisi. Ja silloin sitä taas vaikka laulahtaisikin. Mutta se alkuunpääsy, se näkyy käyvän päivä päivältä huonommaksi. Ne perkeleen kyttärit kun tuntevat meidät jo kuin kuparirahan!
Hetkisen mietittyään hän jatkoi:
— Kuulehan, kaveri! Eiköhän mennä hirteen niin kuin Jaska?
— Ei, hyvä veli. Ei vielä. Ei vielä heitetä toivoa. Ehkä meitä poloisia joskus onnistaakin.
— Olisi ollut jo aika!… Ei, tästä ei tule tämän kummempaa. Lähde toverikseni!
— Hirteenkö? En! Äläkä sinä puhu tuollaisia. Voit joutua edesvastuuseen. Se ei ole luvallista.
— Ettenkö saisi oman henkeni kanssa menetellä niin kuin tahdon?
— Et. Pitäisihän sinun ne säädökset tietää. Maailma näetkös tarvitsee miehiä!
— Mutta ei meidänlaisia.
— Kyllä! Ajatteles, kuinka moni meidän olemassaolostamme ansaitsee leipänsä. Ellei meidän kaltaisia olisi, niin hittojako silloin tehtäisiin suunnattomalla virkavaltajoukolla, vankiloilla, putkilla ja muilla sellaisilla? Tässä yhteiskunnassa me olemme tarpeellisia! Emmekä me saa nurkua, se on kohtalo, joka määrää… Ja juuri sen tähden me elämmekin siinä määrätyssä pisteessä… Emme oikein elä emmekä ole kuolleita… Se on yhteiskunnan sille hyödyllinen laki… Jos me saisimme kaikkea riittävästi, emme varastaisi… Mutta siitä taas johtuisi, ettei noita kaikkia laitoksia tarvittaisi. Siksipä tyytykäämme, vaikka väliin saammekin leivän asemesta haukata sähköä!
— Se on sitä sinun viisauttasi, kivahti Perttu nousten seisomaan ja samalla suunnaten askeleensa ovelle. — Haukkaa nyt sähköä, jos siitä saat vatsasi täyteen. Minä ainakin menen jotain hommaamaan.
— Hei, pojat! Älkäähän menkö, kuului huoneen perältä, eräältä lavitsalta. — Mennään yhtä matkaa! Sain illalla puijatuksi kympin eräältä maanäijältä. Mennään ryypyille.
Se sana sai miesten kasvot kirkastumaan, ja kohta he lähtivät kolmisin ulos.