XV
— Haluatko sinä jotain? kysyi Jeremias Einolta seisoessaan hänen sairasvuoteensa ääressä.
Elottomin silmin katsoi sairas Jeremiasta ja hiukan päätään liikauttamalla antoi kieltävän vastauksen.
— Etkö mitään, etkö edes maitoa? kyseli Jeremias yhä.
Sairas liikahti levottomasti. Heleä puna levisi hänen kuihtuneille poskilleen, ja hänen silmiinsä palasi hetkisen poissaollut kuumeinen loiste. Vähän ajan kuluttua hän liikautti huuliaan, tahtoen sanoa jotain, mutta ääni tuli heikosti ja epäselvästi. Jeremiaasta tuntui tuskalliselta, kun hän ei tajunnut sairaan sanoja eikä voinut muutenkaan vilpitöntä ystävätään auttaa, ystävätään, joka oli häntä auttanut, hänen kärsimyksiinsä osaa ottanut ja joka nyt kamppaili kuoleman kanssa.
— Voi, kun ei tullut viedyksi häntä sairaalaan, tuskitteli Amalia askaroidessaan hellan luona. — Että tulikaan hänen omaa tahtoansa kuunnelluksi. Eihän häntä nyt noin heikkona voi mihinkään…
— Eipähän se siellä sen paremmaksi… Jos jumala on nähnyt hyväksi kutsua hänet pois, niin ei sille mahda lääkäritkään mitään, puheli Maria.
— Mutta jos hakisimme nyt lääkärin! yhtyi Jeremias. — Juoksisitko sinä, Väinö…
— Kyllä! Mihinkä? — ehätti poika jättäen vuolemisensa kesken.
Samassa sairas taas käännähti ja hänen suustaan purskahti verta. Sitä tuli suun täydeltä, eivätkä läsnäolijat voineet sen tuloa estää. Kaikki he seisoivat vähän aikaa neuvottomina, tuskasta ja epätoivosta vääristynein kasvoin. Sitten Jeremias yht'äkkiä syöksyi ulos ja soitti läheisestä kauppapuodista lääkärille.
Mutta ennen kuin lääkäri saapui, oli Eino jo uupunut iäiseen uneen. Kyyneleitä vuodattaen seisoivat kuolinvuoteen ääressä Maria ja nuori, mutta kärsinyt ja kovia kokenut leski. Lapsetkin nyyhkyttivät hyvän sedän kuolemaa, ja Jeremias nojasi pöytää vasten kostein silmin ja raskain mielin. Apea ja synkkä kuin syysyö oli huoneessa ohjain mieliala, vaikka ulkona luonnossa oli kirkas ja valoisa kevät. Oli herttainen toukokuun sunnuntaipäivä. Kullanvärinen aurinko loi maahan lämpöisiä säteitään sulatellen vielä jäljellä olevia vähäisiä lumia ja ihmismielten kirttä.
* * * * *
Seuraava sunnuntai valkeni niin ikään selkeänä ja päiväpaisteisena, vaikka kulunut viikko oli ollut sateista ja ilmat koleita. Sen tähden oli Jeremiaskin ollut pari päivää työstä poissa ja jouti hommaamaan Einon hautajaisia. Heti vankilasta päästyään oli hänen onnistunut saada työpaikka, ja he tulivat nyt toimeen kohtalaisesti. He asuivat yhdessä Einon ja Amalian kanssa, näillä kun oli vuokrattuna kaksihuoneinen asunto.
Tänä sunnuntaiaamuna Jeremias nousi jo ennen auringon nousua, istuutui pöydän ääreen ja ryhtyi kirjoittamaan.
— Mitä sinä nyt? kysyi Maria huomatessaan Jeremiaan.
— Suunnittelen tässä vain puhetta, jonka aion pitää tänään Einon haudalla, vastasi Jeremias tyynesti.
— Puhetta? Sinäkö? ihmetteli Maria kähmiessään ylös vuoteesta.
— Niin, minä. Haudalle tulee ehkä sellaisiakin, joilla on parempi puhetaito kuin minulla. Sinne tulee Einon tovereita. Ja he tietysti ovat harjaantuneita. Mutta siitä huolimatta minä aion sanoa muutaman sanan vainajan muistolle, sillä hän oli paras ystäväni.
— Mutta ethän vain aio puhua jumalattomia?
— En. Ihmisyydestä vain, jatkoi Jeremias kiinnittämättä kysymykseen sen enempää huomiota. — Asiasta, joka minulle tästedes on oleva pyhä.
— Kunpa sinusta jälleen olisi tullut mies, niin kiittäisin jumalaa, huoahti Maria. — Mutta jospa taas hairahdit. Eihän sinulla iänkaiken työtä riitä. Se saattaa loppua. Ja kun puute on edessä, niin…
— Kerjätään, liitti Jeremias. — Muu ei näy auttavan. Tulee se vielä sellainenkin aika, jolloin ihmisten ei tarvitse kerjätä, jolloin ei ole puutetta eikä kurjuutta, ei orjuutta eikä herruutta. Sitä toivoen ja siihen luottaen eläkäämme, vaikkakin vaivalloisesti.
— Mitäpä minä niistä, kunhan vain pysyisit rehellisenä ja jaksaisit hankkia elantomme… Ja… ja kun ihmiset unohtaisivat, että olet ollut vanki…
— Vanki, kertasi Jeremias. — Unohtakootpa tai ei, se on minulle yhdentekevää. Vaikka olenkin ollut vanki, en silti ole toisia ihmisiä huonompi — enkä sillä nimellä ympäristöäni saastuta, kun vain en teoillani ja toimillani sitä tee. Kun kartan kaikkea sellaista, minkä katson pahaksi ja vääräksi, kun esiinnyn ihmisenä ja teen vointini mukaan hyvää lähimmäisilleni sekä toimin mikäli kykenen kohtalotoverieni herättämiseksi, että he edes sirpaleita saisivat sivistyksestä ja pääsisivät pimeydestä päivänvaloon, että heidän silmänsä aukenisivat näkemään hyvän ja pahan sekä syyt, mitkä paheiden teille johtavat, — sillä vielä paljon on niitä, jotka tietämättöminä, sokeina, aivan kuin unessa elämän rämeissä rämpivät -, kun heidän herättämisekseen aherran ja työtä tehden elämäni polkua matkaan, niin silloin luulen täyttäneeni velvollisuuteni.
— Mutta sinähän saarnaat kuin paras pappi! pääsi Marialta. — Ethän ennen tuolla tavoin… kyllä sitä aina sanotaan… Mutta hyvääpä se vankila näyttää tekevän. Siellä kitketään ihmisestä paha ja asetetaan hyvää tilalle. Morkkaavathan ne toiset niitä, mutta sanon minä sen, että tarpeellisia ovat… Ei sinustakaan muutoin olisi miestä tullut!
— Luuletko sinä todellakin, että vankila…? Erehdyt, jos niin luulet. Tiedätkö sinä, tai voitko edes aavistaa, minkälaisia sieluntuskia minä kärsin tuona onnettomana yönä, jolloin lähdin noiden rikoksentekijäin matkaan? Et. Sillä jos tietäisit, niin et puhuisi noin. Jo lähtiessäni olin tietoinen siitä, etten tee oikein; olin täysin selvillä, vaikk'en ollut kyllin vahva vastustamaan viettelystä — kun minua siihen lisäksi kannustivat isän velvollisuudet ja oma nälkäni. Kun otat huomioon tämän kaiken, niin näet, olenko sen sinun ylistämäsi rangaistuslaitoksen herättämä. Kaukana siitä!
Maria oli vaiti. Jeremias jatkoi:
— Kunpa näkisit kaiken sen loan ja saastan, joka mätänemistilassa olevan yhteiskuntamme pinnalta on sen pohjalle ja komeroihin valunut ja saastuttanut kaiken. Kunpa näkisit sen henkisen rappeutuneisuuden, kurjuuden ja alennustilan, joka vankila-asukasten, vieläpä vapaanaeläjienkin keskuudessa vallitsee, — kunpa näkisit sen ja ymmärtäisit, miten toisin kaikki saattaisi olla, niin olenpa varma, että sinäkin mielesi muuttaisit!… Minä olen nähnyt sen. Olen itse ryöminyt sen pohjasakassa, mutta minä uhallakin nousen sieltä. Näytän, että voin! Minä uhallakin! kertasi Jeremias ja aikoi kai vielä jatkaa, mutta kun hänen poikansa Väinö kysyi:
— Isä, tänäänkö se setä haudataan? niin katkesi keskustelu siitä asiasta ja Jeremias jatkoi puheensa suunnittelemista.
Kello yhdeksän ajoissa postinkantaja toi kirjeen Amalialle. Luettuaan sen hän peitti käsillään kasvonsa ja purskahti äänekkääseen itkuun.
— No? pääsi Marialta kysyvästi.
Ja Helvi, joka oli jo herännyt, kiiruhti äitinsä luo,
— Suru surun päälle, vaikersi Amalia itkunsa lomassa. — Veljenikin on kuollut. Ollessaan vedättämässä soraa maantielle on hän jäänyt kuoppaan, sortuneen sorakasan alle, ja menettänyt henkensä.
— Kaipa se on luojan sallimus, äänteli Maria. — Kova on sinunkin kohtalosi, mutta älä masennu. Kaipa sen on jumala katsonut parhaaksi niin tehdä. Emmekä me saa nurkua emmekä soimata häntä siitä. Meidän täytyy alistua, tyytyä — sillä kohtaloaan ei voi kukaan välttää. Ymmärrän kyllä, että ikäväksihän se käy, enkä ihmettele, että itket, kun vasta äskettäin kuoli äitisi, nyt miehesi ja veljesi. Noin minäkin ennen itkin. Mutta nyt on sydän turtunut. — No, nouse nyt. Lopeta jo!
Vähitellen taukosi itku, mutta suru ei sydämestä lähtenyt. Se oli sinne kiteytynyt ikuisiksi ajoiksi.
* * * * *
Päivä oli kallistunut jo iltapuoleen. Vaaleansinisenä kaartui taivas, jolla leijaili muutamia rauhattomalta näyttäviä pilvenhattaroita. Juhla ja surupukuihin puettua nuorisoa seisoi avonaisen haudan partaalla. Oli joukossa muutamia keski-ikäisiä sekä vanhojakin, mutta etupäässä nuoria, kalvaskasvoisia työläistyttöjä ja poikia.
Siinä he nyt seisoivat paljain päin ja katseet luotuina avonaiseen hautaan, jonka pohjalla lepäsi Eino mustassa, koristelemattomassa arkussa. Äärimmäisinä, aivan haudan partaalla, seisoivat Jeremias, Maria, Amalia ja hänen tyttärensä Helvi. Kaikki olivat vaiti ja kuuntelivat hartaina, kun pappi heittäessään multaa kopsahtelevalle arkulle luki:
— Maasta olet sinä tullut. Ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman…
Papin lopetettua alkoi Jeremias:
— Kansalaiset! Hyvät toverit, tuttavat ja tuntemattomat! Suonette, että minä vainajan ystävänä lausun muutaman sanan hänen muistolleen.
Seisoessamme tänä raikkaana kevätpäivänä tämän ennen aikaansa manalle menneen toverimme haudalla katkeroituu väkisinkin mieli ja syvä liikutus valtaa meidät, jotka tunsimme vainajan henkilökohtaisesti. Ainakin minusta tuntuu siltä, kuin oman veljeni, vaimoni tai lapseni haudalla seisoisin. Ja olenpa varma siitä, että vielä vuosia jälkeenpäin tulen häntä kaiholla muistelemaan.
Elävinä tulevat muistossani säilymään ne monet inhimilliset ajatukset, joita hän sydämellisinä toivomuksinaan lausui minulle sekä kaikille. Eivätkä hänen hyvät työnsäkään aivan hevin unohdu mielestäni.
Muistan, kuinka hän ainakin pari kertaa sai minut estetyksi rikoksesta, jonka olin tekemäisilläni puutteen ja kärsimysten kanssa kamppaillessani. Ilman häntä olisin jo aikoja ennen vajonnut lokaan, josta tuskin olisin koskaan kyennyt nousemaan. Olin aivan luisumaisillani, mutta silloin sattui hän ja vakaalla käytöksellään, rohkaisevilla sanoillaan ja muutamalla rovolla pelasti minut turmiosta. Tästä kaikesta olen hänelle niin suuressa kiitollisuudenvelassa, etten saata sitä sanoin tulkita.
Te nuoret työläiset! Vasta elämänne aamussa olevat ihmislapset; te, jotka kuulutte samaan luokkaan kuin hänkin, jonka muistolle puhun; te, jotka aina olette vaaroille ja taudeille alttiita; te, joiden kasvoilla jo nyt näkyy vanhentumisen merkkejä, ylenmääräisen ponnistelun, puutteiden, kärsimysten, surujen ja huolten leimaa; teille tämän manalle menneen toverin kohtalo olkoon varoituksena ja opastuksena maailman ja elämänkatsomustanne valitessanne. Muistakaa, että jokainen olemme samassa asemassa kuin hänkin! Ja tietäkää, etteivät epäkohdat poistu itsestään, etteivät valhe, vääryydet ja paheet lakkaa rehoittamasta, ennen kuin me työläiset nousemme niitä vastaan, ennen kuin kansain pohjakerrokset valveutuvat, sillä ainoastaan ne voivat ja tahtovat kaataa vanhan ja rakentaa uutta tilalle.
Siinä työssä tarvitaan itsetietoista, ajattelevaa väkeä. Sitä saamme siten, että teemme kaiken voitavamme köyhälistön valistamiseksi ja herättämiseksi siitä tietämättömyyden unesta, jossa vielä suuri osa uinuu.
Tässä muistuvat väkisinkin mieleeni sanat, joilla vainaja minua rohkaisi, mutta jotka soveltuvat kaikille. "Älä heittäy epätoivoon", hän sanoi. "Ole rohkea, sitkeä, äläkä kadota elämänhaluasi. Mutta uhallakin toivo, toimi ja taistele."
Tämä mielipide ja se aate, jonka hän oli omaksunut, hänen tyyni, vakaa ja ystävällinen käytöksensä, ansaitsevat tunnustusta ja kunnioitusta. Hänen poistumisensa saattaa keskuuteemme ikään kuin ison aukon. Mutta täyttäkäämme se siten, että pyrimme siihen kuin hänkin. Siten me paraiten hänen muistoaan kunnioitamme. Ja siinä mielessä lausukaamme: rauha hänen tomulleen!
Kaikkien päät painuivat, ja raskas huokaus kohosi rinnasta. Mutta kun he sitten nostivat katseensa, saattoi nähdä, että heidän murehtivilla kasvoillaan kajasti rohkeutta, uskallusta, uhmaa. Saattoi aivan selvästi nähdä, että tuon nyt murheellisen ilmeen alla piili toivoa ja elämänhalua.
Pappikin, joka oli tarkkaavaisena kuunnellut entisen rangaistusvangin sydämelle käypiä sanoja, nosti päänsä ja katsoi ihmetellen, melkeinpä liikutettuna häntä.
Hiljaisena poistui saattojoukko haudalta. Ja monien katseet kohosivat vaaleansiniselle taivaalle, kohti kevätaurinkoa, joka siellä paistoi täydeltä terältään valaen herttaisia säteitään vielä puolittain routaiselle maanpinnalle.