MUISTOJEN TARHA
HIIHTÄJÄN SURU
Hiihdän mä yöllistä kuudantarhaa,
pilvien varjot hangilla harhaa
liitäen, laukaten aaveitten lailla,
korpehen kaikoten, määrää vailla.
Hiihtäjä tumma, tuulien myötä
sauvon ma kylmää kuutamoyötä.
Kiireellä kuljen, vaikk' olen yksin,
varjoni kera vain vieretyksin.
Jäähile-kahleissa helisee hanki —
harhaava hiihtäjä — surujen vanki!
Kylmästi hangella jääkide kiiltää —
hyljätyn hiihtäjän syömessä viiltää!
KAKSI LATUA
Kymmenen virstaa rinnan
kaksi vie latua
elämän satua
ylitse hankien pinnan.
Pakkasta yllä ja alla
vaikka on tiemme,
viestiä viemme
hangella kimaltavalla
elämän valtavan hurman.
Hartaasti hiihtäin,
toistamme viihtäin
vältämme korpien turman.
Lävitse salojen lunten
latua kaksi
loitommaksi
pyrkivi kotihin unten…
Vieläkö monta on virstaa
jatkuva latumme,
kunnekka satumme
kuolema korpehen pirstaa?
HELMIKUUN HANGELLA
Helmikuun hangella ajan,
läheten kaukaista rantaa.
Akkuna etäisen majan
tuikkehen himmeän antaa.
Istun ma jäykkänä reessä,
katselen uurtoa eessä,
hilettä hyistä mi kantaa.
Mikä uurron hyisen teki
hankeen himmeähän?
Kulki tästä Tuonen reki!
Jään ma miettimähän:
kummassako reessä itse ajan
kohti sumurantaa,
tälläkö vai tuolla puolen rajan?
Vielä sentään jää mua kantaa —