1. KINKEREJÄ MUISSA MAISSA.
Maanviljelijäin ja muiden alkutuottajain veroksi suorittamilla kulutustavaroilla, etupäässä ravintoon ja muonitukseen verojen kuuluvilla, oli mitä tärkein tehtävä keskiajan luonnonperäisessä talouselämässä, niin kuninkaan hovissa kuin yksityisen mahtimiehen kartanossa. Tällaisia veroja, joita vanhalla kotimaisella yleisnimellä kutsumme kinkereiksi, tavataan kaikissa keskiajan Europan maissa.
Samasta yleispätevästä syystä kinkerien historia kaikkialla on samantapainen. Kansain heimokunnallisella asteella ne syntyivät tilapäisinä ruoka- tai kestityslahjoina, mutta pian ne muuttuivat määrättyinä juhlina tai merkkiaikoina uudistuviksi säännöllisiksi "lahjaveroiksi" (lat. dona, Skandinaviassa giöf, skattgiafir). Hämärän alkuperänsä vuoksi tämäntapaisia veroja myöhemmin yleisesti kutsuttiin "vanhaksi tavaksi" (saks. Herkommen, engl. Customary Rents). Hiukan kehittyneemmissä oloissa havaitaan jo kahteen pääryhmään lajittuneita kinkereitä: toiset olivat matkaveroja eli "kestityksiä" (yökuntia), joilla kulkevia kuninkaita, heidän väkeään ja muita viranomaisia ravittiin ja ylläpidettiin, toiset olivat muonituksia, joita veronalaiset toivat verottajain linnoihin ja kartanoihin siellä käytettäviksi. Lukemattomat ovat tällaisten verojen muodot ja nimet, mutta niiden päämuodot ovat kaikkialla yksinkertaiset, keskiajan luonnontaloudellisia oloja vastaavat. Se oli suosittu muoto uusiakin tai tilapäisiä veroja otettaessa. Vihdoin enemmän kehittyneellä keskiajalla, valtio- ja talouselämän korkeammalle päästessä, koko kinkerilaitos alkoi hajota, joko siten että ne maaolojen muuttuessa hävisivät tai rahatalouden levitessä lunastettiin rahaverolla.
Tämäntapaisia veroja on muinoin käytetty frankkilaisessa valtakunnassa, jossa myöskin laajassa mitassa esiintyi roomalaisperäisiä lähettiläs- ja virkamieskestityksiä, vanhassa Saksan valtakunnassa, anglosaksilaisessa Englannissa, Ranskassa ja Italiassa.[670]
Mitä erikseen Englantiin tulee, niin näkyy anglosaksilaisilla kuninkailla olleen oikeus jokavuotisiin kestityksiin maakunnissa, mikä kestitys muuttui pysyväksi veroksi. Myöskin ylimyksillä ja kuninkaan virkamiehillä oli varhaisena anglosaksilaisena aikana kestitysoikeuksia. Yksityisoikeudellisellakin alalla oli tällainen kinkerijärjestelmä tavallinen siitä päättäen että "Domesday Book'issa" tavataan lukuisia yökunta-veroja. Muonitusverokin oli jo anglosaksilaisena aikana käytännössä "farmin" nimellisenä; farm (feorm, lat. firmæ) oli se elintarvemäärä, mikä tarvittiin veronsaajan talouden ylläpitämiseksi määrättynä aikana, yhtenä yökuntana tai viikkona tai 14 yönä. Peräisin tämä verotapa Englannissa oli niiltä ajoin, jolloin saksilainen tai keltiläinen päällikkö kokosi ja kulutti tulonsa kiertäen paikasta toiseen nauttien kussakin paikassa määrätyn ajan majoitusta ja ylläpitoa.[671]
Vielä myöhään keskiaikaan tämäntapaiset verot — varsinkin farmin luontoiset — olivat yleisesti käytännössä Englannin kartano- ja luostarialueilla, vieläpä kuninkaankin taloudessa. Niihin kuuluivat esim. jouluksi maksettavat kanat, pääsiäislampaat, -karitsat ja -munat, paaston ajan kalat, Martinpäivän vilja. Pohjoisessa Englannissa tapaamme pohjoismaalaiselle tutunomaisia veroja, sellaisia kuin "seat malt", "scate haver", "reek hens" ("savulta" maksettavat, kanat) vieläpä suomalaiselle tutun "mitta" nimisen viljaveron[672] — tässä ollaankin keskiajan kansainvälisellä alalla.
Kiertokauden kuninkaankinkeristä Skandinavian maissa Lehmann antaa seuraavan eloisan kuvauksen:
"Pikkukuninkuuden" ajoista asti pohjoisgermanilaisella kuninkaalla on ollut oikeus kestitykseen matkoillansa. Aluksi tuskin kenestäkään muusta suurtilallisesta poiketen, ilman pysyviä linnoja, ilman pysyvää hovinpitoa, ilman kuninkaallisen virkamiehistön monihaaraista laitosta, suorittaa hän hallitusoikeuksiansa personallisesti matkustamalla maakunnissaan. Niin suuresti esiintyy tämä matkaaminen hänen hallitusvelvollisuuksiensa pääosana rauhan aikana, että yfirferth ja yfirsókn sanat ovat hallituksen nimityksinä. Matkustukset ovat tervetulleita alamaisille. Matkoilla kuningas valvoo voutejansa, ratkaisee, myöhemmin tuomitsee riitoja, neuvottelee talonpoikain kanssa heidän käräjillään, suorittaa arvattavasti uhreja (blót veizla) pakanuuden aikana, tekee alotteita uudistuksiin. Vastavuoroon häntä kestitsevät talonpojat, joiden alueella hän seurueineen oleskelee.
Kestitysvelvollisuus on yleinen alamaisvelvollisuus, jota luultavasti lajiteltiin maatilain suuruuden mukaan. —
Kestityksen laatu, aika ja määrä olivat sen ohessa vanhemman kansanoikeuden mukaan tarkoin määrätyt. Kaikista kolmesta Skandinavian valtakunnasta on meillä todistuksia, että kuningas kävi kestityksellä joka kolmas vuosi. Norjasta tiedämme, kuinka suuri hänen seurueensa sai olla. Kaikkialla oli kestitys alkuperäisesti puhdas luontaissuoritus. —
Kestityksen edellytyksenä oli kaikkialla alkuperäisesti, että kuningas saapui personallisesti. Juuri sen vuoksi, että se oli korvaus hallitusvallan käyttämisestä, ei edusmiestä suvaittu.[673]
Lehmannin mukaan kuninkaankestitys kaikissa kolmessa Skandinavian maassa on ollut samantapainen kuin kristillisen ajan piispain kirkonvihkimyskestitykset.
Mitä erityisesti Ruotsiin tulee, on kuninkaalle suoritettava kinkeri (gingerd, gengärd) siellä ikivanhaa juurta. Maakuntalakien aikaan kinkereillä tarkoitettiin "elintarpeiden kokoamista kuninkaan nimismiehelle ja hänen tämän kokoamisen yhteydessä pitämiä kestejä".[674]
Tarkemmin katsoen Ruotsin kuninkaankinkerissä on havaittavissa vanhempi ja myöhempi muoto. Alkuaan kinkeriä suoritettiin määrätyssä tapauksessa kuninkaan läsnäollessa paikkakunnalla. Se oli siis kuninkaan omakohtaisesti käytettävä kestitys (gästning). Uplannin laissa on nimenomaan säädetty, että herrain, läänitysmiesten ja laamannien on itse huolehdittava elannostaan, milloin pitävät käräjiä. Ainoastaan Helsinglannin lain alueella oli kuninkaan sijasta kulkeva "konungsari" oikeutettu saamaan kestitystä (gengiard, veizla). Lisäksi on huomattava, että alkuperäinen Ruotsin kuninkaan kestitys sisälsi vain elatuksen, vaan ei majoitusta, sillä kuningas seuroineen piti majaa omissa kartanoissaan virkamiestensä luona, niinkuin jo Ynglinga-sadussa kerrotaan.
Myöhemmässä muodossa kinkeri sitävastoin jo oli pysyvä vuotuinen vero. Sellainen todennäköisesti on ollut Uplannin kinkeri, laissa mainittu karja- ja ruokavero, jota häradin tuli suorittaa 4 nautaa, kunkin kuuden talonpojan yhteisesti lammas sekä jokaisen talonpojan 4 parmasta heiniä sekä kanan; samaan ryhmään kuului myös viljavero (spanne mali, 1 panni ohria ja 1 panni maltaita).[675]
Kehittyneessä muodossa kuninkaankinkeri esiintyy nuor. Länsigöötanmaan laissa, minkä mukaan tämä vero oli määräaikana määrätylle virkamiehelle maksettava. Lakiin kuuluvassa liitteessä, joka on kirjoitettu muistoon vasta 1400-luvulla, mutta todennäköisesti sisältää itse lain aikaisia säännöksiä, annetaan hyvinkin tarkkoja tietoja laillisesta kinkeristä (laghagingærdh); m.m. oli sen kantamista varten asetettu erityinen virkamies, nimismies (næmdarmathr), jonka piirinä oli "skire". Kun vuotuinen lakimääräinen kinkeri täten näyttää Ruotsissa aikaisemmin kehittyneen Länsigöötanmaalla, on todennäköistä, että se verotustapa on saatu läheisiltä tanskalaisilta alueilta, missä se lienee kehittynyt aikaisemmin kuin muissa Skandinavian maissa.[676]
Vähitellen Ruotsissa ruvettiin ottamaan kinkeriveroja muitakin tarpeita varten. Etenkin näyttävät käräjäkestitykset jo vanhemmalla keskiajalla olleen tavallisia. 14. vuosisadalla tuli ylimääräisten kinkeriverojen (gärder, pålägg, impositiones) ottaminen tuiki tavalliseksi.
Kinkeriverot ja niiden tapaiset tilapäiset apuverot olivat vanhastaan maksettavat talollisluvun mukaan, siten että jokainen, jolla oli maata niin paljon, että häntä pidettiin talonpoikana, maksoi saman verran. Tällaisesta verotustavasta ei muinoin ollut suurempaa haittaa, koska silloisissa oloissa talojen tuotto yleensä oli yhtä suuri. Talojen ryhmittäminen "täysi-" ja "puoliverollisiin" näkyy kumminkin olleen jo varhain tavallista; siten saatettiin verokuormaa jonkin verran tasoittaa verollisten kesken.
Kinkeriverot olivat yleensä sen laatuisia veroja, että niitä saattoi suorittaa ainoastaan useampi talollinen yhdessä. Taloista senvuoksi muodostettiin määrätyn suuruisia ryhmiä eli verokuntia, joiden tuli suorittaa määrätty kinkeri. Veroa jakaessaan keskuudessaan saattoivat kinkerikunnan talolliset ottaa huomioon talojen erilaista maksukykyä, joka erilaisuus maanjakojen edistyessä tuli yhä suuremmaksi. Usein kuitenkin lienee jokainen talollinen joutunut maksamaan yhtä paljon, olipa hänen tilansa suuri tai pieni.
Säännöllisten, muuttumattomain verojen suorittamisessa kinkerikunnalla oli taipumus pysyä muuttumattomana. Verotuksen vakaantuessa kävi yhä vaikeammaksi muuttaa vanhoja verokuntia ja talolukuja. Jos alkuperäinen talo jakaantui, luettiin osat kuitenkin yhdeksi kokonaiseksi taloksi. Toisin sanoen, taloluvustakin tuli maaluku. Tällä tavoin Ruotsin "setting", joka alkuaan oli kinkerikunnan kuudennes s.o. talo, joka maksoi kuudenneksen kuuden talon yhteisesti suoritettavasta kinkeristä, vähitellen muuttui kiinteäksi veroyksiöksi; useimmiten setting melkoisesti poikkesi "taloluvusta", jonka mukaan uudempia kinkereitä suoritettiin.[677]
Kinkerilaitos on ollut käytännössä keskiajalla ja vielä kauemminkin myöskin itäisessä naapurimaassamme. Veroja vanhan Kiovan vallan alueella kannettiin kahdella tavalla: joko toivat alamaiset veronsa Kiovaan tai matkusti ruhtinas itse sitä keräämässä heimoilta. Jälkimäisellä veronkantotavalla oli nimenä "poljudje" s.o. "kansassa kulkeminen". On säilynyt Bysantin keisarin Konstantinos Porfyrogennetoon 10. vuosisadan puolivälissä laatima kuvaus tällaisesta venäläisen ruhtinaan poljudjesta. Ruhtinas läksi Kiovasta liikkeelle marraskuun alussa "koko Rusin kanssa" s.o. saattojoukkoineen, kulki veroa kantamassa severjanien, drevljanien, krivitshien ja muitten Rusille veroa maksavain slaavilaisheimojen luona ja vietti tällä matkallaan koko talven.[678]
Tässä näemme muinaisaikaisen verokiertueen alkuisessa muodossaan. Varmaankaan ei veronkokoaminen ollut Kiovan ruhtinaan kiertomatkan ainoa tarkoitus, vaan ruhtinas elätti väkensä ja suoritti hallitustehtävänsä tällä yksinkertaisella tavalla.