1. TYÖVEROT NAAPURIMAISSA.
Keskiajan työverojen tärkeään ryhmään kuuluivat kruunun tilain viljelemisestä ja linnain rakentamisesta johtuneet rasitukset ja verot. Niihin on luettava myöskin vaadittujen rakennusaineiden ja erittäin kulutusaineiden (halkojen y.m.s.) hankinta, koska näiden veroesineiden arvo keskiajalla ei ollut niiden aineessa, vaan niihin sisältyneessä työssä.
Näiden verojen kehittymiseen Suomessa ovat muitten maiden vastaavat olot ilmeisesti hyvinkin määräävästi vaikuttaneet.
Ruotsin asukkaiden lienee jo vanhimpina aikoina ollut suoritettava tilapäisesti työtä linnan varustamiseksi, uhritemppelien, sitten "Upsalan tilain" rakentamiseksi, ehkäpä muihinkin tarkoituksiin. Arvatenkin myöskin oli tilapäinen kirkollinen rakennusvelvollisuus, kuten kirkkojen ja pappilain rakentaminen ja korjaaminen, jo kristinuskon ensi ajoista tullut käytäntöön. Säännöllisten veropäivätöiden suorittamista sitävastoin on Ruotsissa verraten myöhään vaadittu. Vanhempana keskiaikana eivät yksityisten ylimysten eivätkä kuninkaan tilat vielä yleensä olleet niin suuria, että niiden viljelemiseen olisi omain palvelijain lisäksi pysyvästi tarvittu vierasta väkeä. Ylimysten ja kuninkaan tilat olivat enimmäkseen hajallaan olevia talonpoikaistiloja, joita omistajat eivät itse viljelleet, vaan jättivät lampuotien haltuun, saaden niistä kaikenlaisia maksuveroja. Maakuntalaeissa päivätöitä ei ylipäänsä mainittu; Itä-Göötanmaassa vain oli säädetty, että lampuodin oli isännälleen tehtävä 2 päivätyötä, toinen talvella toinen kesällä. Vielä 13. vuosisadan lopulla oli päivätyölaitos tuntematon Ruotsin itsenäisille talonpojille, niinkuin varmaan enimmille lampuodeillekin.
Seuraavalla vuosisadalla nämä olot muuttuivat, kun lakkaamattomat linnanrakennukset ja suurempi kartanotalous tulivat tavaksi. Pitkin vuosisataa kansa valitti rasituksista, joita linnain rakentaminen tuotti. Albrekt Meklenburgilaisen hallitusaikana näkyvät rasitukset olleen pahimmillaan. Maunu Eerikinpojan maanlaissa oli jo säädettynä, että kuninkaan oli saatava apua linnainsa ja kartanoittensa rakentamiseen. Margareta kuningattaren v. 1403 antamassa julistuksessa määrättiin, että lampuotien on suoritettava isännilleen 8 päivätyötä vuodessa. Myöhemmin samana vuonna katsoi valtaneuvosto mahdolliseksi esittää, että jokaisen talonpojan tulisi suorittaa 12 päivätyötä vuodessa sellaisissa lääneissä, missä ei ollut linnaa, mutta muissa 24 päivätyötä. Tästä lähin sekä maataloudellisista että rakennuspäivätöistä tuli pysyvä yhteiskunnallinen laitos Ruotsissa.[790]
Toisessa naapurimaassamme Virossa ja Liivinmaalla tämäntapaiset verot tulivat käytäntöön, kuten voi odottaakin, jo saksalaisen valloituksen alkuaikoina. Kirkkojen ja linnain rakentamisvelvollisuutta mainitaan yleisenä verotapana siellä jo 1280-luvulla. Maatalous, jota saksalaiset herrat rupesivat harjoittamaan valloituksen alusta asti, perustui jo silloin osittain alkuasukkaitten päivätöihin, joita mainitaan jo 1211. Päivätyörasituksen määrä näinä varhaisina aikoina oli kuitenkin vielä verraten vähäinen; niinpä kuurilaisten oli tehtävä vain kaksi päivätyötä mieheen kesällä ja kaksi talvella. Seuraavalla vuosisadalla päivätyörasitus alkoi nopeasti kasvaa, kun maatalouden edistyessä suurviljelys levisi ja päivätöitten arvo sen kautta kasvoi. Paikoin aateliset tilanomistajat helpottivat talonpoikainsa maksuveroja voidakseen sitä enemmän lisätä heidän päivätöitänsä. Aatelisilla isännillä oli jo sillä vuosisadalla täysi valta määrätä alustalaistensa päivätyörasituksen suuruus; ei tarvinne epäillä, etteikö tämä rasitus pian tullut monta kertaa suuremmaksi kuin alkuaikoina, vaikkakin toiselta puolen tämä niinkuin muutkin verot ei usein vaihdellut, vaan pysyi pitempiä aikoja sillä kannalla, johon se maataloudellisista syistä kerran oli joutunut.[791]
Näemme siis, että verottaja, olipa se kruunu tai vapaasukuinen tilanomistaja, läntisessä ja eteläisessä naapurimaassamme jo 1300-luvulla, osittain aikaisemminkin, oli saanut lasketuksi talonpoikain hartioille säännöllisen päivätyöverotuksen.