2. KOUKKU.
Kyntöneuvon käyttäminen verotusyksiönä ja viljelyksen alaisen maan suuruuden ilmaiseminen kyntöaseen nimellä kuuluu niihin tapoihin, jotka määrätyissä oloissa ovat samanlaisia kaikkina aikoina ja kaikissa maissa. "Ikeeksi" (jugum) Varron mukaan kutsuttiin roomalaisessa Italiassa muinoin peltoalaa, jonka härkäpari päivässä saattoi kyntää,[481] ja "auranaloin" Himalaijan rinteitten asukkaat meidän aikoinamme arvioivat peltoaloja.[482] Se historiallinen, kyntöaseen nimestä johtunut tilamitta, "koukku" eli "aatra", joka keskiaikana on vallitsevana suuressa osassa Suomea, ei tosiaankaan ole yksinomaan suomalainen eikä virolainen, eipä edes europpalainenkaan, vaan yleismaailmallinen viljelysyksiö.
Suomen keskiaikaista koukkua ei kuitenkaan ilman muita mutkia sovi verrata roomalaisten ja himalaijalaisten auranmaihin. Lähemmin meikäläistä koukkua vastaavat ne laitokset, joita tavataan keskiajan Europassa, niin läntisessä ja keskisessä kuin itäisessäkin.
Lännestä alkaaksemme havaitaan, että Englannissa jo ennen Englannin normannilaista valtausta käytettiin auraa ja auranmaata (carucate, carucage, jugum) tilain mittana ja veroyksiönä. Tätä tapaa näkyy alkuaan käytetyn tanskalaisten ja norjalaisten hallitsemissa seuduissa. "Carucate" kohdistui Englannissa käytettyyn raskaaseen, tavallisesti 8 härän vetämään auraan, minkä vuoksi auranmaa oli nimeltä "bovate". Verotuksessa carucate merkitsi samaa kuin täysi tila (hide), jonka maat siitä päättäen olivat alkuaan yhdellä auralla hoidettavat. "Carucagen" nimellä taas ovat tunnetut ne auranaloilta maksetut verot, joita normannilaiskuninkaat ottivat aikaisemman "Danegeldin" sijasta.[483]
Tanskassakin on "aura" (Plov, Plovs Land) ollut tilan suuruuden ilmaisijana. Valdemarin maakirjassa 1200-luvun keskivaiheilta sitä on käytetty sellaisessa merkityksessä kaikkialla Tanskassa. Erittäin huomattava on täysitilan (bolin) ja auranmaan yhteys Tanskassakin. Juutin lain mukaan auranmaa (Plovs Aerje) vastasi varsinaista täydellistä maaomaisuutta, ja Erslev osoittaa, että bol ja auranmaa muutenkin ovat olleet toistensa täydellisiä vastineita, niin että erotus oli oikeastaan vain nimessä. Auranalalle saatettiin 1200-1300-luvuilla kylvää n. 40-48 tynnöriä viljaa; myöhemmin auranalaksi kutsuttu peltoala pieneni, niin että 1600-luvulla se vastasi vain 1/3 tai 1/4 entisestä suuruudestaan.[484]
Eri nimisenä auranala (saks. juch, Juchert, lat. terra boum, bovarium y.m.) oli käytännössä useammalla taholla Saksaa 11-15. vuosisadoilla. Niin paljon kuin auranalan todellinen suuruus Saksan eri seuduissa vaihtelikin, niin kaikkialla sielläkin auranala alkuaan tarkoitti täyttä tilaa, jonka katsottiin riittävän yhden perheen elatukseksi.[485]
Mutta myöskin niissä seuduissa ja maissa, missä sana aura ei esiinny omaisuuden ilmaisijana, oli asianlaita kuitenkin sama, täysitilat (Huben ja mansi) kun myöskin alkuaan tavallisesti tulivat määrätyiksi yhden perheen tarvetta vastaaviksi ja sen vuoksi olivat yhtä suuria kuin muualla auranmaat. Verot ja rasitukset pantiin senvuoksi yhtäällä mansuksen tai talon, toisaalla taas auran kannettavaksi, mikä oikeutta myöten on ollut sama asia.[486]
Muissa Skandinavian maissa kuin Tanskassa ei auranmaan nimistä tilamittaa keskiajalla tunnettu. Suomen vanhoilla ruotsalaisilla alueilla, niinkuin Ruotsissakin, se oli tuntematon. Syynä siihen ei voinut olla muu, kuin että näillä alueilla oli ennen kuvaamassamme bol-laitoksessa länsi- ja keskieuroppalaista auranalaa vastaava järjestelmä.
Suomalaisenkaan koukun lähtökohta ei ole länsi- ja keskieuroppalaisessa auranmaassa, vaan Itämeren itäpuolisilla alueilla.
Vanhimmista ajoista nykyaikaan saakka on Itämeren maakunnissa verotusyksiönä ollut atra eli koukku (saks. Hakenpflug, Haken, lat. uncus, lätt. arklis, vir. ader). Tämä verotusyksikkö oli muinoin yhtä kotoinen lättiläisillä kuin liiviläisillä ja virolaisilla alueilla. Saksalaisen valtauksen ensi aikoina koukun nimellä tarkoitettiin sekä kyntöasetta että sillä hoidettavaa sangen epämääräistä kyntöalaa. Koska vanhemmissa asiakirjoissa ei koskaan puhuta koukun osista, näyttää luultavalta, että vero aluksi kannettiin suorastaan vain kyntöaseitten mukaan. Kartanotalouden edistyessä kuitenkin verotus pian siirtyi kyntöaseesta maahan, eivätkä asiakirjat 14. vuosisadan lopulta lähtien puhukaan muunlaisesta koukusta kuin maakoukusta. Sen suuruutta ilmaistiin yleisimmin kylvömäärällä. Koukunmaa tuli täten entistä paljon tarkemmin määrätyksi, mutta mitään yhteistä tai samaa mittaa sillä ei enään ollut, vaan vaihtelivat koukunmaan määritelmät eri alueilla ja eri aikoina tuntuvasti. V. 1431 Kuurinmaalla luetellaan kuudenlaisia koukkuja.[487] 1500-luvun loppupuolella Itämeren maakunnissa puhutaan suurmestarin, Plettenbergin, arkkipiispan, suurista puolalaisista ja pienistä saksalaisista koukuista. Ilmoitukset näiden erilaatuisten koukkujen mittausopillisesta suuruudesta olivat vieläkin hyvin epämääräiset; asiakirjoista käy selville ainoastaan se, että koukunmaita mitattiin niiniköydellä, jonka mukaan koukun osiakin nimitettiin (saks. Baste). Koukunmaan varsinaisena määrääjänä lienee yhä edelleenkin ollut kylvömäärä. Keskiajan parin viimeisen vuosisadan kuluessa koukku Liivinmaalla ja Virossa vihdoin muuttui säännöllisemmäksi veroyksiöksi. Mutta vieläkään se ei ollut kaikkialla samansuuruinen eikä samanlaatuinen. Liivinmaalla laskettiin koukkuun kuuluvan 80 taalerin arvosta luokitettuja eri laatuisia viljelys- ja käyttömaita sekä 20 hengen työvoima, Saarenmaalla saatiin tilain koukkumäärä tietää jakamalla 24:llä peltojen, niittyjen ja laitumien arvo ja laskemalla koukkua kohden 4 työkykyistä miestä. Virossa taasen tuli Ruotsin aikana koukkuluku määrätyksi henkiluvun perusteella siten, että sisämaan koukun osalle laskettiin 5 ja rannikkokoukun osalle 10 työkykyistä miestä. Saarenmaan koukun suhde Liivinmaan koukkuun oli kuin 3:10. Yleensä merkitsi koukku jo keskiajalta lähtien verraten suurta tilaa, joka harvoin oli yhden talonpojan hallussa.[488]
Myöskin suomalaisten kaakkoisilla naapureilla, venäläisillä, oli sahra eli atra (ven. coxa, plugj.) muinoin yleisenä verotusyksiönä. Tavallisesti mainitaan tatarien Venäjällä ensimäisinä käyttäneen tätä verotustapaa, ja mahdollisesti tuoneen sen mukanansa sisä-Aasiasta. Kuitenkin vanhimpain venäläisten aikakirjain mukaan jo v. 981 Wladimir ruhtinas verotti vjatitseja auralta (ot pluga), niinkuin hänen isänsäkin oli tehnyt.[489] Tatarit tekivät aurasta yleisen veroyksiön, jonka perusteella raskaimmat verot suoritettiin. Heidän valta-aikanaan laskettiin auran pitävän työssä pari kolme työntekijää hevosineen ja vaadittiin auralta veroa 5 kopekkaa (nykyisessä Venäjän rahassa vähintäin 5 ruplaa). Myöhemmin käyttivät venäläiset ruhtinaat samaa verotustapaa alueillaan yhä yleisemmin; 1430-luvulla Novgorodin ruhtinas otti veroa Torshokin alueelta kultakin auralta, mutta auralaskua sovitettiin myös kaikenlaiseen muuhun verotettavaan: karvarinammeisiin, nuottiin, myyntipuoteihin, pyöräauroihin, pajoihin, jalkatyömiehiin, lotjiin, suolankeittopannuihin. Itsenäisessä Moskovan ruhtinaskunnassa käytettiin verotuksessa hyvin suuria auraveroyksiöitä. V:n 1550 säännön mukaan sisälsi veroaura määrätyn alan peltoa, tavallisesti 400 desjatinaa eli 800 tshetvertin (silloinen tshetvertti puolet nykyistä) kylvöalan kolmijakoisen vainion kussakin kolmessa osassa.[490]
Vatjal. viidenneksen verokirjassa ilmoitetaan auran sisältävän 3 obsjaa, jokaiseen obsjaan menevän 4 korobjan kylvön, joten laskemalla korobjaan 2 tshetverttiä veroauran-alaan voitiin kylvää 24 tshetverttiä.[491]
Mainittu vanha verokirja ei mainitse auraa veropohjana Käkisalmen Karjalassa. Myöhempinä aikoina kumminkin esiintyy aatra eli aatranmaa (ader) veropohjana Käkisalmen Karjalan eteläisimmässä osassa. Tämä verotusyksiö ei voine olla Ruotsin suuruuden ajan sinne tuoma, koska siinä tapauksessa se tuskin olisi rajoittunut niin pienelle alueelle. Ei myöskään ole aatralasku levinnyt itäänpäin Ruotsin Karjalasta käsin, missä verotus jo keskiajalla perustui n.s. "täysiveroihin". Täytymälläkin täytyy katsoa Käkisalmen aatraa ikivanhaksi paikalliseksi laitokseksi, jonka alkujuuret ovat haettavat Novgorodista tai Virosta päin.
Käkisalmelaisen aatranmaan suuruudeksi ilmoitetaan 1600-luvun puolivälissä 6 tynnörin kylvömäärä. Toisen tiedon mukaan yhteen obsjaan 1680-luvulla meni 2 4/45 aatranmaata.
Aatranmaa-laskua käytetään vieläkin maalukuna Raudun, Sakkulan,
Pyhäjärven, Räisälän, Kaukolan ja Käkisalmen pitäjäin alueella, missä
se voimassa olevain säännösten mukaan vastaa koko manttaalia muualla
Itä-Karjalassa.[492]
Jo v. 1334 esiintyy aatra eli koukku (aratrum) Hämeessä sekä kirkollisen että linnaverotuksen perusteena[493] ja Maunu kuninkaan kirjeessä samalta vuodelta samaa yksiötä mainitaan tilusmittana maan lounaisissa osissa.[494] Keskiajan alkupuolella on koukku ollut yleinen verotusyksiö lounaisen Suomen suomenkielisillä alueilla; ruotsalaisilta alueilta ei ole tunnettu ainoatakaan tapausta, missä koukkulukua olisi käytetty. V.-Suomessakin koukun esiintyminen lakkasi jo aikaisin 1400-luvulla. Uuden ajan alussa koukkulaskun käytäntö supistui Hämeeseen ja Ylä-Satakuntaan, mutta siellä se vielä kauan 1500-luvulla oli maan arvioimisen ja verotuksen tärkeimpänä kulmakivenä.
Suomessa tuo yleismaailmallinen maayksiö siten esiintyy yksinomaisesti suomalaisten heimojen, etupäässä v.-suomalaisten ja hämäläisten, laitoksena. Hyvillä syillä on arveltu, että se on Suomessa ollut käytännössä jo pakanuuden aikana.[495]
Verotusyksiönä ei koukku meikäläisissä asiakirjoissa koskaan merkitse kyntöasetta, vaan aina veronalaista maata. Kun koukku halki pitkäin aikain säilyi laajalla alueella tärkeänä verotusyksiönä, täytyi sen vähitellen saada tarkempia suuruuden määräyksiä kuin minkä kyntöaseen nimi sisälsi. Sellaisena tarkempana suuruusmittana käytettiin keskiajalla kylvömäärää ja raha-arviota. Vanhin tieto koukun kylvömäärästä on v:lta 1380, jolloin Lemun Lempoisten kylässä puolen koukkua ilmoitetaan vastaavan 3 suomalaisen punnan kylvöä kummassakin vainiossa sekä 8 kuormaa niittyä.[496] Tämä ilmoitus lienee käsitettävä niin, että puoleen koukkuun silloin vallinneen kaksijakoviljelyksen mukaan kuului 3 kylvettyä punnanalaa toisessa ja 3 kesantona olevaa punnanalaa toisessa vainiossa, koko koukkuun siis 6 kylvettyä punnanalaa toisessa ja yhtä suuri kylvämätön ala toisessa vainiossa. Turun piispan v. 1442 Juvan asukkaiden kanssa tekemän sopimuksen mukaan oli main. seurakuntaan perustettava "täysi pappila", johon oli kuuluva 6 punnanalaa kummassakin vainiossa ynnä niittyjä; kun Juvalla samalla mainitaan veroyksiönä papinkoukkuja, näyttää siltä, että täydellä pappilalla on tarkoitettu täyden koukun tilaa, johon oli kuuluva 6 punnanalaa kummassakin vainiossa.[497]
Hattulan ja Hollolan kihlakunnissa ilmoitettiin uuden ajan alussa koko koukun maahan kylvettävän 3 puntaa viljaa.[498] Jos katsomme tähän 3 punnan kylvöön kuuluneen yhtä suuren kesannon, olisi siten koukun ala Hämeessä uuden ajan alussa ollut puolta pienempi kuin V.-Suomessa 1380-luvun lopulla. Mutta mahdollista on, ettei Hämeen koukun suuruus ole ensinkään verrattava Nousiaisten ikivanhan peltoseudun koukkuun, vaan Savon "veronahkaan" eli "arviopunnanmaahan", johon aikaisemmin näyttää kuuluneen kolmen viljapunnan — yhden ruis-, yhden ohra- ja yhden kaurapunnan — kylvö[499] ja joka tarkoitti kaskikylvöä. Peltoseutujen koukku on saattanut olla toista kuin kaskiseutujen koukku.
Eräässä asiakirjassa, joka koskee Hollolan Lahden kylän tilusten järjestelyä v. 1562, kerrotaan määrätyksi, että kylän uudestaan verotuksessa oli pantava "kuhunkin verokoukkuun 2 puntaa ruismaata ja 2 puntaa ohramaata peltoa".[500] Vaikkapa koukun kylvömäärät siten eivät kaikin paikoin ja ajoin olisi olleet yhtäpitävät, on kumminkin tosiasia, että koukulla on tarkoitettu määrättyä kylvöalaa.
Koukun hinnat olivat Nousiaisten tienoilla v:n 1380 vaiheilla hyvin vaihtelevat (40-165 mk),[501] mikä suureksi osaksi näyttää riippuneen koukkuun kuuluvain niittyjen erilaisesta määrästä, mutta varmaan myöskin pellon laajuudesta ja laadusta, jotka näillä ikivanhoilla viljelysseuduilla saattoivat eri kyläin koukuissa olla hyvinkin erilaiset. Saman kylän koukut sitävastoin näyttävät puheenaolevilla seuduilla olleen samanarvoiset; niinpä v. 1380 Inkoisten kylässä myytiin kaksi, eri omistajille kuuluvaa 1/2 koukun tilaa aivan samasta hinnasta.[502]
1400-luvun puolivälissä Hämeessä myytiin koko koukun maita 90 ja 88 markalla.[503] Uuden ajan alussa ilmoitetaan koukun hinnan talonpoikain kesken olleen Hämeessä 300 mk.[504] ja Ylä-Satakunnassa 200 mk.[505] Kun jonkunlainen koukun normalihinta oli olemassa niin myöhään, on sellainen luultavasti ollut jo aikaisemminkin.
Uuden ajan alussa ilmoitettiin koukun suuruus usein myöskin "tangoissa". Hämeen koukku sisälsi 6 tankoa. Mutta tämä mittaamistapa, kuten tuonnempana osoitetaan, ilmeni koukun yhteydessä vasta myöhään, eikä ollut siihen alkuaan kuuluva. Tangoitus Hämeessä merkitsi vain viljelysmaan tarkempaa jakamista ja verokuorman tasoitusta, mutta itse veropohjaa se ei muuttanut.
Kun Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa koukkua käytettiin mitä erilaisimpain, kuninkaalle, nimismiehelle, kirkolle, papille ja piispalle suoritettavain verojen perusteena, tuli tämä puoli koukusta tilikirjoissa usein etualalle; niissä puhutaan siten "kuninkaankoukuista", "nimismiehenkoukuista", "kirkonkoukuista", "papinkoukuista" ja "kilttikoukuista". Kaikki nämä nimitykset tarkoittavat ilmeisesti samaa vanhaa veroyksiötä; laskutavat sellaiset, että kuninkaan koukussa oli kolme papinkoukkua ja että nimismiehenkoukku teki kaksi papinkoukkua, tahtovat vain ilmaista, että koukulta maksettiin kuninkaalle 3 ja nimismiehelle 2 kertaa enemmän kuin papille.
Koukun varsinaisia vanhoja tuntomerkkiä ovat edellisen mukaan siis olleet pääasiallisesti kylvömäärä ja raha-arvo. Aikaisempana kehityskautenaan koukku ei kuitenkaan merkinnyt ainoastaan pellon kylvömäärää eikä raha-arvoa. Lemun Lempoisten kylässä v. 1380 laskettiin puoleen koukunmaahan pellon lisäksi niittyäkin. Toisessa samanaikaisessa kaupassa myytiin "koukku ja kaikki mitä siihen kuuluu".[506] Tästä näkyy, että koukku mainittuna aikana on ollut tilamitta, sellainen täyden tilan edustaja, minä se esiintyy germanilaisillakin aloilla. Suomen koukun myöhempi jakautuminen helposti laskettaviin osiin (1/1, 1/4, l/3, 1/6), joilla tiettävästi ei ollut erinäisiä nimiä, viittaa alkuperäiseen kokonaisuuteen, jonka nimi pysyi osissakin. Siihen käsitykseen, että koukku Suomessa alkuaan on merkinnyt täysitilaa, pakottaa sekin seikka, että koukun varhaisempana esiintymisaikana bol lounaisen Suomen ruotsalaisilla alueilla oli samanlainen täyden tilan ilmaisija, ja ettei muuntapaisia veroyksiöitä siltä ajalta yleensä tunnetakaan.
Sellaiseen täysitilaan, jota koukku varhaisempana aikanaan merkitsi, ei ole arvatenkaan kuulunut aivan suuria peltoaloja. Koukun tila ei ole ollut suurviljelystila, vaan alkuistila. Tällaista alkuistilaa kohden saattoi tulla hyvinkin suuri ala maata, mutta sen peltoala ei voinut viljelyksen ensi asteilla olla suuri. Uudisraivauksia jatkettaessa, koukuntiloja jaettaessa ja uusia tiloja vanhain koukuntilain maille perustettaessa koukku vähitellen sai uuden merkityksen. Koukun maa-ala pysyi entisellään, mutta kokonaiseen koukkuun kuuluvat peltoalat suurenivat. Pientä peltoalaa merkinnyt koukku tuli vihdoin merkitsemään suurta peltoalaa, suurtilaa, jollaista lopuksi tuskin kukaan omisti.
Yhtä luonnollista kuin on, että saman viljelyskauden täysitilat yleensä olivat suunnilleen toistensa vertaisia, yhtä luonnollista on, etteivät koukut kaikkialla olleet aivan yhtä suuret peltoalaansa y.m. etuihin nähden. Koukkujen laita oli sama kuin bolien: molemmat olivat eri kylissä erilaisia, mutta samassa kylässä samanlaisia. Koukku on ymmärrettävä ainoastaan kylän kautta; vanhemmittain koukku aina tarkoittaa määrätyssä kylässä olevaa koukkua; milloin siis koukkua mainitaan, muistetaan aina kyläkin, minkä koukusta on kysymys. Ainoastaan sillä tavoin koukku saattoi olla maan ja verojen jakoperusteena kylässä, minä se ilmeisesti on ollut. Useissa asiakirjoissa keskiajan lopulta koukkua nimenomaan mainitaan kylän osuuden perusteeksi.[507]
Aikain kuluessa alkuperäiset koukuntilat osittuivat sukujakojen ja arvatenkin myös kylän alueella tapahtuvan uutisasutuksen kautta. Nousiaisten seudulla v. 1380 mainitaan 1/2 koukun tiloja ja toisten tilain pienet kylvömäärät tietenkin edustavat vastaavia koukun osia.[508] Keskiajan loppupuolella koukun ositus oli ehtinyt vielä pitemmälle: 1/4 ja 1/6 jaettiin vielä kahtia, joten saatiin 1/8 ja 1/12.[509] Hämeen vanhimmassa maakirjassa v:lta 1539 on lukuisia esimerkkiä koukunosatiloista, jotka kuitenkin luontaisesti ryhmittyivät täysiksi tai puoliksi koukunmaiksi. Esimerkkinä olkoon Tuuloksen Rukkoilan kylä, jossa oli 2 puolen ja 5 koko kuudenneksen sekä 2 puolen ja 3 koko neljänneskoukun verotilaa (yhteensä siis 2 koukkua).[510] Kuinka kääpiömäisiksi koukuntilat saattoivat osittua, näkyy Hollolan Okeroisten ja Lahden kylistä, joissa v:n 1548 verokirjan mukaan asui edellisessä 24 talollista 2 1/2 ja jälkimäisessä 29 talollista 2 5/6 koukun alalla; enimmällä näiden kyläin talollisilla oli hallussaan vain 1/2 kuudenneksia (= 1/12) koukunmaita.[511]
Koukun jakautumisen perusteella voinee tehdä asutushistoriallisesti tärkeitä johtopäätöksiä. Jos kerran koukku alkuaan on ollut täysitila, niin koukkuja pienemmät tilat ovat alkuoloissa olleet mahdottomat ja siis kaikki erilliset asutukset ja kylät, joiden koukkuluku myöhempänä aikana oli koukkua pienempi, niinmuodoin myöhäsyntyisiä, vanhemmista kylistä erinneitä tai niiden alueille syntyneitä. Kun, ottaaksemme esimerkin Hollolan seuduilta, Jalkarannan, Tiirismaan, Upilan ja Siikaniemen kylillä kullakin uudenajan alussa oli maata vain murto-osa koukusta, niin ilmeisesti nämä kylät ovat alkuperäisemmästä suuremmasta koukkukokonaisuudesta (tai useammasta sellaisesta) erinneitä osia. Kun kaikkien mainittujen kyläin ja lisäksi Lahden ja Mukkulan kyläin yhteenlaskettu koukkumäärä teki tasan 3, niin on hyvin mahdollista, että näiden lähekkäin olevain ja yhdenjaksoisen alueen muodostavain kyläin piirissä on kerran ollut 3 alkutilaa, joista kaikki nuo kylät vähitellen ovat syntyneet.
Koukun ositustapa oli samanlainen kuin bolin: l/2, l/4, 1/8 tai 1/3, 1/6, 1/12. Tämä ositustapa on ilmeisesti perivanha ja on luultavastikin riippunut verotuksesta. Maanjako ja veronjako tahdottiin pitää yksinkertaisessa, helposti havaittavassa ja laskettavassa suhteessa toisiinsa. Mutta tällainen jako ei ajan kuluessa voinut pysyä todellisten omistusolojen kehityksen rinnalla. Kaikkia maan kauppoja, vaihtoja ja panttauksia ei koukkujaossa voitu ottaa huomioon. Siitä syystä koukkulasku vähitellen kävi yhä hankalammaksi ja epäkäytännöllisemmäksi. Se oli muinaisiin perintöoloihin nojautuva laitos eikä sopeutunut vapaisiin maanluovutusoloihin eikä yksilölliseen verotukseen. Niinpä koukkulasku jo 1400-luvun alkupuolella hävisi V.-Suomesta ja hämäläisilläkin alueilla se kyläjakona jo keskiajan loppupuolella alkoi taantua ja väistyä syrjään uusia omistusoloja paremmin vastaavan ruotsalaisen tangoituksen tieltä, vaikka veroyksiönä yhä edelleenkin säilyi.