4. KINKERITAPOJA.
Kinkerilaitoksella oli erittäin tärkeä sija keskiajan yksityisessäkin talouselämässä, kuten ilmenee kinkeriverojen yleisyydestä lampuotiveroissa. Keskiajan asiakirjoissa usein mainitaan lampuotien isännilleen suoritettavia kinkereitä; niitä maksoivat jotkut piispan lampuodit, monet kirkkotalot, luostaritilat, aatelin lampuodit.[741] Myöskin monien vanhain kruununkartanoiden alustalais-lampuodit olivat vielä uuden ajan alussa velvolliset suorittamaan vuotuista kinkeriä.[742]
Tarkastaessa tähän kuuluvia asiakirjoja pistää silmään ensinnäkin lampuotikinkerin yleisyys. Olipa maanvuokraaja sopimusveron maksaja (stadgalandbo, pensionarius) tai osaveron maksaja (skifteslandbo, parciarius) tai missä muussa asemassa hyvänsä, näissä kaikissa tapauksissa hän saattoi joutua kinkeriä maksamaan. Tämä verotustapa oli sangen laajalle levinnyt. Sitä tavataan V.-Suomessa, Ala- ja Ylä-Satakunnassa, Uudellamaalla, Karjalassa. Vaikka aikaisin kinkeriä koskeva asiakirja on vasta v:lta 1414, on kumminkin syytä uskoa, että lampuotikinkeri on paljon vanhempi vero.
Sen tarkoitus näyttää alkuaan olleen isännän omakohtainen ylläpito, silloin kun hän tuli käymään lampuodin luona. Niinpä oli v:n 1422 tapauksessa[743] Pirkkalan kolmen piispanlampuodin maksettava suurempi kinkeri piispan itsensä tullessa heidän luoksensa, mutta pienempi milloin piispan edustaja oli saapuva. Selvästi tässä edellytettiin, että kinkeri nautittiin matkalla ollessa lampuodin luona. Matka oli nähtävästi säännöllisesti uudistuva, koskapa kinkeri oli varattava sijaisille, jos varsinainen isäntä jäi tulematta. Kinkerimatka tapahtui arvatenkin kerran vuodessa, varmaan veronkanto- ja tarkastusmatkan yhteydessä.
Myöskin ruokaruotsin tapaisia retkikuntia lampuotien luoksi mainitaan uuden ajan alussa,[744] ja sellaiset ovat varmaan olleet käytännössä paljon aikaisemminkin.
Luonnollisesti isäntä joutui usein yöpymään kinkerivelvollisen jampuotinsa luoksi. Keskiajan lopulla mainitaan muutamain Katarinan alttarin lampuotien velvollisuuksien joukossa myöskin yhden tai kahden yökunnan ylläpito.[745] Tämä velvollisuus oli ilmeisesti samanlainen yökuntavelvollisuus, joka tavataan vanhimmassa kirkollisessa verotuksessa (yökunnat).
Lampuotikinkerin verokappaleet olivat tavallisia ruokatavaroita; usein kumminkin oli kinkeri keskiajan lopulla jo muuttunut määrätyksi rahamaksuksi, mikä tietenkin osoittaa kinkerimatkain lakkaamista. Milloin taas ruokavaroja suoritettiin, jätettiin veron suuruus usein tarkemmin määräämättä. Vaan sellaisessakaan tapauksessa ei vero ollut mielivaltainen. Vanha tapa oli keskiajalla laki; se mikä ennen oli maksettu, se edelleenkin maksettiin.[746] Kinkerin suuruuden määräämiseksi keskiajalla sen ohella oli erikoinen keino: oluttynnöri-lasku.
Keskiajan lampuotikinkeriin, niinkauan kuin sitä nautittiin paikalla, kuului säännöllisesti olutta. Tynnöri olutta oli se määrämitta, jonka mukaan kinkeriveron suuruus mitattiin, siten että koko tynnöriin olutta kuului tietyt määrät muita nautittavia, puoleen tynnöriin olutta puolen määrää j.n.e. Siten koko kinkerin suuruus tavallisesti ilmaistiin vain oluttynnöreissä tai sellaisen osissa. "Tynnöri olutta ja siihen kuuluva ruoka" oli tavallinen sanantapa.[747] Tällainen sananparren tapainen lauselma tärkeissä verosopimuksissa ei voi johtua muusta kuin juurtuneesta ja yleisesti tunnetusta tavasta.
Muunkinlaisia kestityksiä kuin puheenaolevia kinkerejä arvioitiin keskiajalla oluttynnöreissä. Niinpä Viipurin pappi Torsten v. 1366 lahjoitti Turun koululle m.m. tynnörin olutta ja köyhille m.m. "tynnörin olutta ja niin paljon ruokaa kuin siihen kuuluu".[748] Katarinan alttarin lähellä Turkua olevat kolme lampuotia saivat niittotyöstään vuotuiseksi korvaukseksi "tynnörin olutta ja siihen kuuluvan muonan".[749]
Arvatenkin ovat edellä mainitut yökuntaverot olleet tällä tavoin suuruudeltaan määrätyt. Ilman laajempaa todistelua lienee myöskin selvää, että asiakirjoissa mainittu "täysi kinkeri"[750] tarkoittaa täyden tynnörin kinkeriä.
"Kinkeriolueen" laskettiin uuden ajan alussa ja epäilemättä aikaisemminkin menevän panni maltaita.[751] Tynnörissä kinkeriolutta katsottiin olevan nautittavaa miehelle kuukaudeksi. Keskiajalla oli, kuten näkyy, asioissaan helposti muistettavat laskut. Puuttuisi vain vielä, että oluttynnörin hinta olisi ollut 1 mk.[752]
Mutta kaikkivaltias tapa näkyy keskiajalla määränneen senkin, kuinka suurelta tilalta oluttynnöri oli kinkeriksi maksettava. Skaran maankäräjäin hyväksymässä säännössä v:lta 1416 on määräys sellainen, että lampuodin on kultakin markanbolilta maksettava isännälleen tynnöri olutta.[753] Muinaisaikaisen täyden tilan kinkeri tämän mukaan oli täysi tynnöri olutta. Tämän säännön mukaan lienee Suomessakin eletty; ainakin olivat ne tilat, jotka maksoivat kinkeriolutta täyden tynnörin, melkoisen suuria tiloja, luultavasti vanhoja täysitiloja.
Siten lampuotien kinkeritavoissakin näemme keskiajan yhteiskunnan yleisiä tunnuksellisia piirteitä.