4. SUOMEN MAAKUNTAIN VEROKYKY JA ASUTUSASTE UNIONIAJAN ALUSSA.
Eerik Pommerilaisen verokirjan ja uuden ajan vanhimpain verokirjain nojalla voidaan määrätä Suomen eri maakuntain todennäköinen verokyky ja asutusaste unioniajan alussa.
Ahvenanmaan täysiverojen luku v. 1413 oli 526. Asutusastetta 1300-luvun lopussa kuvaisi paremmin Kustaa Vaasan aikainen savuluku, mutta vallitsevina veroyksiöinä olivat vielä v. 1413 täysiverot.
Turun linnaläänin vero Eerik Pommerilaisen aikaan teki kaikkiaan 9 832 mk. Kun savun vero teki 5 mk ja kun varmaan niilläkin alueilla, missä ei savulaskua vielä käytetty, veron suhteellinen suuruus oli samanlainen, tulee koko läänin lasketuksi savuluvuksi 9 832:5 eli 1 966 savua.
Raaseporin läänissä oli v. 1413 veroyksiöitä, jotka ovat katsottavat savun vastineeksi, 1 011.
Porvoon läänin vanha veromarkkaluku, mikä varmaan vastaa läntisten alueitten savua, teki uuden ajan alussa, ja epäilemättä puoltatoista sataa vuotta aikaisemmin, 350.
Viipurin läänissä oli veromarkkoja uuden ajan alussa 1102, mutta unioniajan alussa varmaan jonkin verran vähemmän, koska täällä muodostettiin uusia veromarkkoja sitä myöten kuin uutisasutus kruunun takamailla edistyi; suuresti erehtymättä voidaan Viipurin linnaläänin verokykyisyyttä unioniajan alussa osoittaa luvulla 1 000.
Savon alueella oli uuden ajan alussa 600 veromarkkaa, mutta koska uutisasutus juuri sillä taholla oli ollut vilkkain, emme uskalla unioniajan verolukua Savossa olettaa 300 suuremmaksi.
Satakunnasta (ilman kaupunkeja, mutta Närpöö mukaan laskettuna) sai Eerik Pommerilainen veroa, laskettuna 4 mk:n mukaan savulta, kaikkiaan 5 812 mk, josta käyttäen samaa perustetta kuin V.-Suomessa saisimme 6 995 mk eli 1 395 savua. Pohjanmaan savuluku v. 1413 teki 460, mihin lisäksi otamme Tornion 30 savua.
Hämeessä oli v. 1413 kaikkiaan hiukan yli 955 koukkua, jotka maksoivat yhtä raskaan veron kuin lounaisen Suomen koukut ja siis ovat kyllä niihin verrattavia.
Suomen kaikkien maakuntain yleislasku tulee siis seuraavaksi:
verokyky suhdeluku % yksiöissä veroyksiöissä
Ahvenanmaa 526 6
Turun lääni 1 966 24.5
Raaseporin lääni 1 011 12.6
Porvoon lääni 350 4.4
Viipurin lääni 1 000 12.5
Savo 300 3.8
Satakunta 1 395 17.5
Pohjanmaa ja Tornio 490 6.1
Häme 955 12.0
koko Suomi 7 993 100.0
Tästä laskelmasta näkyy selvästi lounaisten saaristo- ja rannikkoseutujen suuri taloudellinen ylivalta; tulihan noista mahdollisimman samanarvoisiksi lasketuista veroyksiöistä päälle 61 % Ahvenanmaan, Turun läänin, Raaseporin läänin ja Satakunnan osalle. Toisin sanoen: suunnilleen nykyisen Turun läänin ja läntisen Uudenmaan alue vastasi unioniajan alussa lähes 2/3 koko Suomen taloudellisesta voimasta. Ahvenanmaa yksin merkitsi verotaloudellisesti enemmän kuin koko Pohjanmaa!
Tämäntapaiset laskelmat ovat kumminkin aina luonnollisesti hyvin ylimalkaisia. Suuremmalla varmuudella laskelmamme osoittaa ainoastaan lounaisten ja läntisten rannikkoseutujen keskinäistä suhteellista taloudellista voimaa ja asutusastetta, joka näillä seuduin oli veroyksiöiden mukainen. Suomalaistenkin sisämaitten verokyvystä antavat numerot ylimalkaisen luvun, mutta näiden seutujen väkilukua ei voida tällä perusteella arvostella. Suomalaisten alueitten ominaisuuksia keskiajalla näet oli sekin, että niillä perustavaa veroyksiötä kohden tuli suuri henkilöluku, niinkuin silmäys Viipurin alueen veroluvun ja savuluvun suhteisiin selvästi osoittaa. Suomalainen väestö oli ryhmittynyt suuriin perhe- ja heimokunnallisiin yhdyskuntiin, jotka taloudellisesti olivat pääasiallisesti vain kulutuskuntia ja siis heikkoja veronmaksajia. Merimaakunnissa sitävastoin, missä asutus ja viljelys jo olivat ehtineet juurtua, veroyksiöt olivat vähemmin väekkäitä omistus- ja tuotantokuntia, joiden taloudellinen kyky juuri siitä syystä voitti umpisuomalaisen yhteiskunnan.