3. POHJANMAA.

Etelä-Pohjanmaan rikkaista esihistoriallisista muistoista huolimatta sikäläinen historiallinen asutus näyttää uutismaalta, jos sitä verrataan Lounais-Suomen ikivanhoihin viljelyksiin. E.-Pohjanmaan kylänimistö uuden ajan alussa muistuttaa suurelta osaltaan etelämpäin seutujen nuorempain asutusten nimistöä. Närpööstä etelään olevat rannikkoseudut luettiin v. 1303 Hämeen — todennäköisesti hämäläisen Ylä-Satakunnan — metsiin, joiden asuttamista Hämeen vouti johti.[424] Yläsatakuntalaiset vielä uuden ajan alussa harjoittivat erämaan käyntiä Suupohjan jokilatvoilla, ja satakuntalaiset ja hämäläiset retkeilivät pohjan pitkille perille ohi E.-Pohjanmaan, jonka omat erämaan oikeudet asutuksen nuoruuden vuoksi olivat verraten ahtaat. E.-Pohjanmaalla ei havaita niin selviä aluerajoja eikä sellaista hallinnollista itsenäisyyttä kuin vanhemmilla heimoalueilla. Ennen Korsholman linnan perustamista, mikä tapahtui jonkun verran vuotta 1374 aikaisemmin, Pohjanmaan rannikkokaupan valvonta ja nähtävästi Pohjanmaan koko hallinto oli jätetty Satakunnan voutien huoleksi. E.-Pohjanmaan vanhin asutus on tästä päättäen siirtolaisasutusta, vaikkemme tarkemmin tunne sen syntymisaikaa ja alkukotia. Tuoksi alkukodiksi lienee parhailla syillä ajateltu Ylä-Satakuntaa.

E.-Pohjanmaan asutus ei kuitenkaan ole aivan nuori, vaan on sillä ikää ainakin Ruotsin vallan ensi ajoista saakka. Todistuksena siitä sekä samalla tämän asutuksen hämäläisperäisyydestä on E.-Pohjanmaalla uuden ajan alussa maksettavain piispankymmenysten suorittamistapa. Lounais-Suomen ruotsalaisilla seuduilla maksettiin vanhimmista ajoista saakka piispanveroksi nokkaverovoita henkiluvun mukaan ja samaa maksutapaa noudatettiin yleensä kaikkialla E.-Pohjanmaalla Närpööstä Pyhäjoelle saakka. Mutta maakunnan sydämessä, Kyrönjoen varrella Ylistarosta alkaen Vähäänkyröön (Alastaroon) saakka, ja Ilmajoen, Laihian ja Lapuan kirkkojen paikkeilla oli kolmisenkymmentä kyläkuntaa käsittävä asutusseutu, jossa nokkaverovoin sijaan suoritettiin "kilttirahoja" maayksiön perusteella. Tästä voidaan päättää, että tämä seutu todennäköisesti oli hämäläis-yläsatakuntalaista, sillä ainoastaan hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla tavataan "kiltti" ja "kilttirahat" samanlaisessa merkityksessä.[425]

Suurten erämaiden muusta Suomesta erottamina, maansa omituisissa luonnonoloissa eläen ja sen erityisiin elinehtoihin mukautuen Suupohjan suomalaiset, niinkuin toisissa oloissa ja toisella taholla savolaiset, jo varhain kehittyvät omaksi historialliseksi heimoksi vanhempain esihistoriallisten heimojen rinnalle ja ovat sellaisena historiallisena heimona asuttaneet suurimman osan maakuntaansa.

Etelä-Pohjanmaan asutushistoriasta ovat Pohjois-Pohjanmaan vanhimmat asutusvaiheet kokonaan eroavia. Jo ensimäisinä historiallisesti tunnettuina aikoina, 9. vuosisadalla, siellä liikkuvat lappalaiset ja heidän verottajinaan salaperäiset kainulaiset ja kaukaa tulleet karjalaiset. Myöskin norjalaiset olivat näillä seuduilla jo silloin tunnettuja sotureita ja lapinverottajia, eivätkä liioin ruotsalaiset (helsinkiläiset) liene unohtaneet heidän lähellään olevain lappalaisten turkiksia. Varmana voimme pitää, etteivät hämäläisetkään laskeneet Perä-Pohjolaan kulkevia lappalaisia käsistänsä. Joka taholta oli lapinverotus houkutellut retkeilijöitä P.-Pohjanmaalle ja tehnyt tuosta etäisestä maanperukasta pohjoismaiden yleisen kansa- ja heimomyllyn.

Vanhemmalla keskiajalla, kun Suomen merien kaakkoisille ja lounaisille puolille oli syntynyt uusia valloitus- ja asutustyötä harjoittavia valtioita, Perä-Pohjolankin oloissa alkoi tapahtua suuria muutoksia. Karjalan heimo oli joutunut Novgorodin vaikutuksen ja lopuksi vallan alle, ja keskiajan yleiseen tapaan katsoivat karjalaisten isännät omikseen kaikki ne alueet, missä karjalaiset harjoittivat erämaankäyntiä tai lapinverotusta. Siten Venäjän valta pian kouri Ruijan rantoja. Samalla tavoin olivat venäläisten vaatimukset P.-Pohjanmaallakin alkuaan heimokunnallis-valtiollista laatua. Sikäläisten oikeuksien varsinaisina omistajina olivat vielä kauan myöhemminkin Käkisalmen ja etenkin Vienan karjalaiset, joiden asian heidän herransa ottivat omakseen. Sillä tavoin Pähkinäsaaren rauhanteossa (1323) Perä-Pohjola joutui Novgorodin vaikutus- ja valtapiiriin.[426]

Novgorodin ja Ruotsin alueitten rajaksi Pohjanlahden puolella tuli Pyhäjoki, joka varmaan jo aikaisemmin oli ollut hämäläisen ja karjalaisen heimoalueen rajana. Pyhäjoen nimi voi olla johtunut sen muinaisesta rajatehtävästä. Tärkeille rajapaikoille oli keskiajan hallituksilla tapana asettaa linnoja ja kartanoita; kun Turun piispalla keskiajalla oli Pyhäjoella kalastusoikeus ja kartano, joka sittemmin joutui kruunun omaksi, niin voinee sitäkin pitää rajapaikan vanhuuden merkkinä.[427]

Mutta aikaa ennen Pähkinäsaaren rauhaa oli myöskin Ruotsin kruunun vaikutus alkanut P.-Pohjanmaalla. Ammoisista ajoista olivat Ruotsin ja Suomen kauppiaat tottuneet kesäisin tekemään kaupparetkiä Pohjanlahden perille. Useat kauppamiehistä asettuivat "pirkkalaisina" pysyvästi Kemiin ja Tornioon lapinkäyntiä harjoittamaan. Tämä kauppa ja asutus tuskin olisivat pysyneet voimassa ilman Ruotsin kruunun suojelusta ja tukea.

Muita uuraammin työskenteli katolinen kirkko kymmenen virran maan liittämiseksi kristikuntaan ja Ruotsin valtaan. Tuskin oli Pähkinäsaaren rauha tehty, kun Salon ja Kemin asukkaat määrättiin maksamaan kymmenyksiä katoliselle kirkolle (1329) ja v:n 1345 aikoina olivat mainitut seudut jo järjestyneitä kirkkokuntia papinmaksuineen. Näistä puskuripitäjistä käsin harjoitettiin käännytystyötä pakanain ja toisuskoisten keskuudessa; erään tiedon mukaan v:lta 1374 oli aikaisemmin Torniossa kastettu parikymmentä henkeä lappalaisia sekä Oulussa, Simossa ja Kemissä asuvia karjalaisia.[428] Näin tuli Novgorodin alamaisista hyviä Ruotsin valtakunnan asukkaita ja heidän maastaan jatkoa Ruotsin pohjoiseen valta-alueeseen.

Korsholman linnan perustettua tuli koko Pohjanmaa sen alaiseksi. Kaakaman joki sovittiin Turun ja Upsalan hiippakuntain rajaksi. Näin P.-Pohjanmaa järjestyi Ruotsin valtakunnan osaksi. Mutta Pyhäjoki jakoi Pohjanmaan kahteen osaan, eteläiseen ja pohjoiseen provastikuntaan, muistuttaen vielä kauan näiden osain muinaisten vaiheitten erilaisuutta.

Uuden ajan alussa olivat Pohjanmaan aluejaot ja verotusolot hyvin alkuiset. Koko Pohjanmaa jakaantui 5 suureen pitäjään, joista kukin jälleen oli jaettu 4 neljännekseen. Pitäjät olivat Mustasaari, Kyrö, Pietarsaari, Salo ja Kemi. Näiden pitäjäin neljänneskunnat kehittyivät vähitellen omiksi vero- ja kirkkopitäjiksi. Kyrön pitäjän Vöyrin neljänneskuntaa mainitaan v. 1531 myös Vöyrin pitäjäksi, Pietarsaaren Kaarlebyn neljänneskuntaa myös Kaarlebyn pitäjäksi. Liminkaa kutsutaan samaan aikaan pitäjäksi, mutta se sisälsi vain yhden neljänneskunnan, niinkuin Iinkin pitäjä; kun Kalajoen ja Hailuodon neljännekset sekä Liminka ja Ii kaikki maksoivat samansuuruisen veron, olivat ne jo siitäkin päättäen saman kokonaisuuden (Salon emäpitäjän) osia.[429]

Pohjanmaan ja Satakunnan välitysalueeksi jäi Närpöö. Se luettiin uuden ajan alussa kuten kauan ennenkin (1413) Satakuntaan. Toiselta puolen Närpöön alue ulettui E.-Pohjanmaan sydänseuduille saakka — Vargö (Bergö) lähellä Merenkurkkua ja Pirttikylän seutu luettiin siihen —, se ei ollut selvillä rajoilla erotettu Pohjanmaasta ja sen vanhin tunnettu verotuskin oli samantapainen kuin Pohjanmaalla.[430] Närpöö siis lienee luettava alkuperäiseen Pohjanmaahan, vaikka se muun Pohjanmaan eristyessä omaksi hallintoalueeksi jäi Satakunnan voutien hallittavaksi.

Pohjanmaan säännöllinen aluejako ilmaisee verottajan olleen sitä järjestämässä ja vastaa pääpiirteissään Viipurin ja Savon linnaläänien samanaikuista jakoa, jossa havaitaan kihlakuntia, niissä kussakin 5 suurta pitäjää ja jokaisessa pitäjässä 4 neljänneskuntaa.

Tämän säännöllisen aluejaon ijän määräämiseksi saadaan johtoa Eerik Pommerilaisen v. 1413 laaditun verokirjan säilyneistä otteista. Niissä esiintyy Pohjanmaan jako seuraavanlaisena:[431]

Korsholm

Tästä luettelosta on selvästi poissa yksi 120 savua sisältävä pitäjä, niinkuin helposti huomaa vertaamalla savulta maksettavaa 5 mk:n veroa loppusummaan 2 300 mk. Poissa oleva pitäjä on varmaan Pietarsaari. "Kim" ja "Strand" näin ollen yhteisesti edustavat koko Salon ja Kemin aluetta, mikä alueen savuluvustakin päättäen on luultavaa, koskapa Torniollakaan ei v. 1413 ollut suurempaa savulukua kuin 30, eikä Pohjanmaan eteläisellä äärellä olevalla Närpööllä suurempaa savulukua kuin 70.

Varteenottamalla nämä huomautukset käy samuus v:n 1413 aluejaon ja uuden ajan alussa vallitsevan välillä ilmeiseksi. Kumpanakin aikana oli Pohjanmaalla samat 5 pitäjää. Kumpanakin aikana oli näiden pitäjäin verokyky samassa suhteessa toisiin samanaikaisiin pitäjiin, kuten näkyy seuraavista luvuista:

savuja v. 1413 veron suuruus v. 1531 mk

Mustasaari 120 320
Kyrö 160 400
Pietarsaari (120) 320
Salo ("Strand") 40 128
Kemi 20 128

Sekä v. 1413 että v. 1531 oli Kyrön verokykyisyys juuri 1/4 suurempi kuin Mustasaaren ja Pietarsaaren, jotka kumpanakin aikana olivat keskenään samanarvoiset. Kumpanakin aikana jäi Salon—Kemin alueen verokyky kauas eteläisten pitäjäin taakse.

Molempina aikoina on Pohjanmaan aluejaon täytynyt olla aivan sama. Siinä koossa, missä Pohjanmaan pitäjät ja neljäskunnat uudenajan alussa esiintyvät, ne siis ovat olleet olemassa jo ennen v. 1413.

On mahdollista, että Pohjanmaan savu-verotus on peräisin Eerik Pommerilaisen verojärjestelystä. Mutta mahdollista on myöskin, että se on vähäistä aikaisempi, 1300-luvun loppupuolelta. Savu näet on, kuten ennen on osoitettu, erityisesti 1300-luvun loppupuoliskolla kestäneellä maakuntalinnain rakennuskaudella käytetty veroyksiö. Tietystikin tuli Korsholman linnan rakentamisen yhteydessä Pohjanmaallakin lisätty verotus tarpeelliseksi, ja silloin saattoi savulasku sielläkin tulla käytäntöön ja samalla Pohjanmaan keskiaikainen aluejakokin saada lopullisen muotonsa. Jos Albrekt Meklenburgilaista pidämme Korsholman linnan rakennuttajana, on hänen hallitustansa pidettävä myöskin savuverotuksen alkuna.

Uuden ajan alussa maksoivat Pohjanmaan pitäjät rahaveronsa määrättyinä sopimussummina pitäjittäin. Perusteita, joiden mukaan vero oli maksajain kesken jaettava, tilikirjoissa ei mainita. Luonnollisesti on vero kuitenkin ollut talonpoikain keskenään tasattava tiettyjen perusteiden mukaan. Emme erehtyne väittäessämme, että peruste on uuden ajan alussa ollut samanlaatuinen kuin v. 1413, s.o. savu tai sen myöhempi vastine. Että taasen savu täällä, niinkuin Ahvenanmaalla ja lounaisessa Suomessa, on aikanansa merkinnyt todellista tai laskettua täyttä tilaa, täysiarvoa, se käypi selville jo savujen suhteellisen vähäisestä lukumäärästä ja niiden maksettavan suuruudesta v. 1413.

Savun suuruuden tai arvon tarkempi määrääminen oli tietysti jo varhaisella asteella välttämätöntä. Uuden ajan alussa toimitettiin Pohjanmaalla tilain arvioimista "veromarkoittain" siten, että talonpojan viljelysmaalle, karjalle ja irtaimelle omaisuudelle laskettiin vissi määrä veromarkkoja ja kultakin sellaiselta veromarkalta suoritettiin veroa 1 äyri — siis samanlainen menettely, joka 1530-luvulla oli käytännössä Satakunnassa ja Porvoon läänissä. Pohjanmaan tilikirjoissa v:lta 1540 mainitaan, että tämän veronlaskutavan oli Jacob på Siöö tuonut Pohjanmaalle; myöhemmin ilmoitetaan Pohjanmaalla olevan tapana, että kansa keskenään joka kolmas vuosi arvioi kunkin varallisuuden, jopa "oluet ja ruuan" veron jakamista varten.[432] Jacob på Siöö tätä kansantapaa tuskin on tuonut Pohjanmaalle, sillä omaisuuden arvioiminen veroa varten on ikivanha alkuinen tapa, joka hyvin on saattanut olla Pohjanmaallakin käytännössä jo keskiaikana; arvioimista on uuden ajan alussa kumminkin voitu toimittaa uusien yhdenmukaisten ja tarkempain perusteiden mukaan ja sitä pitää kokonaan uutena veronpanona.

Alkuperäisyyttä tai itsenäisyyttä emme Pohjanmaan veroissa yleensä voi huomata. Ne muistuttavat useissa kohdin Ahvenanmaan ja Lounais-Suomen ruotsalaisperäisiä verojärjestelmiä, jotka ilmeisesti ovatkin niiden esikuvana olleet. Poikkeuksen tekee ainoastaan Etelä-Pohjanmaan vanhin kirkollinen verotus ja Perä-Pohjola, joissa suomalaisten heimojen muinaiset kansaiset olot kuvastuvat eteemme.