1. JÄÄMERI JA JÄÄMEREN MAAT.
Pohjoisnapaa ympäröivä Pohjois-Jäämeren alue eli "arktinen alue" on saanut muusta maailmasta eroavan luonteensa etupäässä maapalloisen asemansa ja siitä johtuvain luonto-olojen vuoksi. Silmäys karttaan sanoo, että arktiseen alueeseen kuuluu keskellä oleva laaja meri ja sitä ympäröivät kapeat kaistaleet Europan, Aasian ja Amerikan mantereista ynnä niitä reunustavat tiheämmät tai harvemmat saaristot. Alueen etelärajana on matematismaantieteellisesti pidettävä napapiiriä (66 1/2° pohj. leveyttä). Muissa suhteissa sitävastoin ei näin säännöllistä rajaa voida vetää arktisen alueen ympärille. Jos pidämme alueen ilmastollisena rajana sitä lämpökäyrää (isotermiä), joka ilmaisee 0 asteen keskimääräistä vuotuista lämpötilaa, niin raja painuu Itä-Siperiassa ja Labradorin seuduilla Pohjois-Amerikassa 50. leveysasteelle saakka, mutta nousee Ruijan tienoilla paljon yli 70. leveysasteen, s.o. melkoista pohjoisemmaksi napapiiriä. Samoin metsäraja, jota kasvistollisesti pidetään arktisen ja viileän kasvillisuusvyöhykkeen rajana ja joka yleensä seuraa sitä lämpökäyrää, joka osoittaa keskimääräistä 10 asteen lämpötilaa vuoden lämpimimpänä kuukautena, on Beringin salmen ja Labradorin seuduilla paljon etelämpänä, mutta Keski-Siperiassa, Suomi-Skandinaviassa (Fennoskandiassa) ja Länsi-Kanadassa melkoista pohjoisempana napapiiriä. Arktisten merienkään rajaksi ei napapiiri hyvin sovellu, sillä Jäämeren lahdista Vienanmeri ja Hudsoninlahti tunkeutuvat napapiiriä paljon etelämmäksi. Jäämeren alueen rajat ovat siis melkoisen horjuvia. Jonkinlaisena yleispiirteisenä rajana voidaan kuitenkin aina pitää napapiiriä.
Pohjois-Jäämeri eli arkipäiväisemmin vain Jäämeri on oikeastaan suuri Atlantin valtameren lahti, joka ulettuu Islannista Beringin salmelle saakka. Jäämeren yhteyttä Atlantin kanssa välittävät Grönlannin itäpuolella olevat leveät ja länsipuolella olevat kapeat salmimeret. Merimaantieteellisesti voisi Jäämeren etelärajana pitää Grönlannin kaakkoisnurkan, Islannin ja Färsaarten merkitsemää linjaa, jolla kohdalla meren pohjassakin on korkeampi kynnys; jos merenpinta alenisi viisisataa metriä, syntyisi tälle linjalle kuiva maasilta Europasta Amerikkaan. Asemaltaan Jäämeri on sellainen kolmen mantereen "välimeri" kuin etelässä oleva Europan Välimeri; suuruudeltaan se viimeisten laskujen mukaan on 14.3 milj. km s.o. viisi kertaa suurempi kuin Europan Välimeri; muodoltaan se on epäsäännöllinen ympyrä; jokseenkin keskellä sitä on pohjoisnapa.
Tehkäämme kartalla nopea kiertoretki Jäämeren eri osiin. Norjan-Islannin-Grönlannin-Huippuvuorten välillä on n. 4 milj. km2 laaja tuhansiin metreihin syvä Europan Pohjoismeri eli Norjanmeri. Se on luonteeltaan puolittain atlanttinen meri, ja toiset maantieteilijät sen lukevatkin Atlantin meren osaksi. Sen läntinen osa, Grörlanninmeri, on maajäisine rantoineen, uiskentelevine jäävuorineen, ajojäineen ja kylmine merivirtoineen täysin Jäämeren luontoinen. Ikuisen jään valtakunnan tultasyöksevinä portinvartijoina ovat täällä suuri "satujen saari" Islanti ja pieni meren keskellä seisova Jan Mayenin saari. Tämän meren itäinen, Norjaan rajoittuva, varsinaiseksi Norjanmereksi kutsuttu, Golf-virran sulana pitämä, kalastukselle ja meriliikkeelle sopiva osa taas on kaikissa kohdin Atlantin meren kaltainen, johon se taloudellisesti ja politisestikin mitä lähimmin liittyy.
Huippuvuorten ja Grönlannin välisen n. 600 km:n leveän salmen kautta tullaan Grönlannin merestä pohjoisnapaa ympäröivälle Napamerelle. Mikäli sitä tunnetaan, se on 9.3 milj. km2 laaja, hyvin syvä, melkein saareton, alituisen jääkannen peittämä ulappa, ikuisen jään rajaton valtakunta, jossa ei ole mitään sanottavaa kasvi- tai eläinelämää.
Napameren kummallakin puolella on matalampia saarekkaita lahtimaisia merenosia eli rantameriä. Amerikan puolella olevassa rantameressä on lukuisain suurten mannersaarien muodostama Kanadan arkipelagi vaarallisine jäävirtoineen. Aasian ja Europan puolella olevassa rantamerialueessa on ensinnäkin huomattava luoteisimman Siperian edessä oleva Karan- eli Kaarianmeri (n. 0.3 milj. km2). Se on Napameren avonainen lahti, jonka Novaja Semljan kaksoissaari erottaa läntisemmistä merialueista. Vaikka Karanmeri tavattoman kylmyytensä vuoksi onkin "Europan jääkellari", niin sen asema Europan lähellä, sen osittainen soveltuvaisuus laivaliikkeelle ja sinne laskevat mahtavat Ob ja Jenisei joet antavat sille jonkinlaisen taloudellisen merkityksen. Karanmeren kaikki taloudelliset ja politiset suhteet ovat suuntautuneet länteenpäin, minne tärkeimpinä pääsyväylinä ovat Novaja Semljan eteläisen saaren ja Vaigatsh-saaren välinen Karansalmi (Karan portti) sekä Vaigatshin ja mantereen välillä oleva Jugor-salmi.
Novaja Semljan länsipuolella olevaa merialuetta voisi nimittää Europan Jäämereksi; sen rajoina olevat saaret, Karhusaari, Huippuvuoret, Frans Joosefin maa ja Novaja Semlja, kuuluvat kaikki Europpaan, ja se on itse välittömässä avonaisessa yhteydessä Europan Pohjoismeren kanssa, jonka lahtena tai rantamerenä sitä parhaiten onkin pidettävä. Muodoltaan Europan Jäämeri on neliömäinen, alasivu kuitenkin eteläänpäin taittunut, ja pinta-alaltaan n. 1 milj. km2.
Se on kieltämättä koko Jäämeren tärkein osa. Atlantin meren laivaliike voi sinne esteettömästi jatkua, sen eläimistö tarjoo pyyntimiehille runsaita ja arvokkaita saaliita, sinne laskevat Pohjois-Venäjän suuret, kulkuteiksi enemmän tai vähemmän kelpoiset joet ja sen rannoilla asuvat Europan sivistyskansain pohjoisimmat etuvartijat.
Niinkuin Europan Pohjoismeressä, niin Europan Jäämeressäkin on jyrkkä vastakohta olemassa Europpaa lähempänä ja siitä ulompana olevan merialueen välillä. Eteläpuoli, jota sen ääressä olevan Lapinmaan mukaan on kutsuttu Lapinmereksi, on suuressa määrin Norjan länsipuolella olevan meren kaltainen. Norjasta Kuollan niemen puoliväliin saakka Lapinmeren rannat pysyvät vuoden ympäri sulina ja paljon laajemmillakin aloilla vesi on vaarallisista jäävuorista vapaa sekä pitemmän tai lyhemmän osan vuotta merenkululle auki. Runsaan merieläimistönsä ja luontaisten elinkeinojensakin kautta se lähinnä kuuluu varsinaisen Norjanmeren yhteyteen. Paljon pienempi taloudellinen arvo on Lapinmeren pohjoispuolella olevalla Barentsinmerellä, joka monessa suhteessa on verrattava Grönlannin mereen, sekä Lapinmerestä lounaaseen pistävällä matalalla Vienanmerellä, joka viimemainittu kuitenkin asuttujen, kehityskykyisten ympäristöjensä ja eteläisten liikeyhteyksiensä vuoksi välillisesti on Jäämeren tärkein perukka.
Europan Jäämeren talouselämälle tarjoavat sen saaret sopivia tukipisteitä. Seitsemän suuren ja monen pienen saaren muodostama, n. 65.000 km2:n laajuisen Huippuvuorten saariston läntisiä, jopa pohjoisiakin salmia ja vuonoja Golfvirran vielä lämmin vesi pitää kesäisin sulana, jotavastoin saariston itäpuoliset vedet, missä kulkee kylmä polarivirta, ovat aina täynnä ajojäitä. Huippuvuoria paljon kylmempi ja vaikeapääsyisempi on vasta v. 1873 löydetty Frans Joosefin maa, Jäämeren ahdistetun eläimistön etäinen pakopaikka, sekin n. 50.000 km2 laaja saaristo. Novaja Semljan kaksoissaaret, alaltaan 91.791 km2 ovat kesäisin sulan Europan Jäämeren ja kylmän, harvoin kesälläkään jäistä vapaan Karanmeren jyrkkänä rajana. Kaikki nämä Jäämeren saaret ovat korkeita, jäitten ja aaltojen epätasaisiksi syövyttämiä vuorimaita. Huippuvuorilla ja Frans Joosefin maassa on alkuvuoren päällä samanlaisia vaakasuoria hietakivi- ym. vuorikerroksia, joita tavataan Grönlannissa, joten ne kaikki näyttävät olevan jätekappaleita samasta muinaisesta laajasta mantereesta. Novaja Semljan vuorirakenne muistuttaa lähinnä Uralin vuoristoa. Kaikkien näiden jää- ja lumipeitteisten saarten vuorissa on säilynyt merkkejä täällä aikain aikoina vallinneesta lämpimästä ilmastosta ja etelämaisesta palmukasvillisuudesta. Silloin varmaan ovat syntyneet Huippuvuorten kivihiilikerrokset ja Novaja Semljan petrolilähteet, jotka samoinkuin Grönlannin ja Ruijan rannikkojen malmit ja muut vuorenaarteet ovat pakottaneet Jäämerellä uudelleen arvioimaan melkein kaikki entiset arvot.
Jäämeren alueelle ominaista on sen luonnonelämän suuri yhdenmukaisuus. Jää on siellä yhdistänyt meren ja maan suureksi yhtenäiseksi luonnon valtakunnaksi. Kaikkialla samanlaatuinen ilmasto, yli koko Jäämeren liikkuvat jäävirrat ja koko alueen ympäri ulettuva melkein katkeamaton maavyöhyke ovat siinä määrin helpottaneet kasvien ja eläinten yleistä leviämistä, että ne joka paikassa Jäämeren piirissä ovat pääpiirteittäin samanlaatuisia.
Kaiken elimellisen elämän alkuna näyttävät täällä olevan pienet leväkasvit, joita on kaikkialla, merivedessä, jäissä, lumissa ja mailla. Meri on täynnä pienen pieniä pii-leviä; niitä esiintyy usein niin suurin määrin, että jäät niistä saavat keltaisen värin. Täällä kirjaimellisesti toteutuu sana: "missä on vettä, siellä on elämää"; jos sulattaa kivikovan jääpalan, niin keskeytynyt elämä siinä heti alkaa uudelleen. Jäämeren pohjassa kasvaa suuria ruskoleviä, joita tuulet ajavat rannoille korkeiksi röykkiöiksi. Meren kasvillisuudesta viime kädessä saa ravintonsa Jäämeren suunnaton eläinmaailma, ensin pienimmät vesieläimet, sitten kalaparvet, lukemattomat linnut, hylkeet ja vihdoin jättiläismäiset valaat.
Maalla on omat pii-levänsä, jotka joskus värjäävät lumen punaiseksi. Kukintakasveja on Jäämeren mailla tavattu n. 400 eri laatua, joten sikäläinen kasvillisuus ei ole lainkaan niin köyhä kuin luulisi. "On merkittävä seikka — Jäämeren tutkija William S. Bruce kirjoittaa — että kulkekoonpa retkeilijä kuinka kauas pohjoiseen hyvänsä, käyköön kuinka autiossa seudussa tahansa, niin varmasti hän tapaa yhden tai useamman lajin kukallisia kasveja. Ainakin hän löytää siellä unikon, voikukan tai kivirikon, ja kaikista niistä Jäämeren unikko (Papaver radicatum) on kestävin. Ei ole sitä paikkaa Huippuvuorilla, Frans Joosefin maalla, Novaja Semljalla tai muualla niin karua, autiota ja tuulenpieksämää, etten siellä olisi löytänyt Jäämeren unikkoa kasvamassa, vaikkapa surkastuneenakin, niin kasvamassa ja kukkimassa kuitenkin; ja missä olot ovat vähänkään suotuisammat, siellä se aivan rehoittaa ja loistaa. Samaten Jäämeren unikko tavataan Grönlannin rannikoilla ja Amerikan pohjoispuolella olevassa saaristossa, missä vain mitään voi kasvaa. Unikon jälkeen punainen kivirikko (Saxifraga oppositifolia) on luultavasti sitkein arktinen siemenkasvi, ja suotuisissa paikoissa se on vielä rehevämpi kuin unikko…"
Arktiseen kasvillisuusvyöhykkeeseen luetaan metsärajan pohjoispuolella olevat seudut. Tämän vyöhykkeen kasviyhdyskuntia on tapana yhteisellä nimellä kutsua "tundraksi", jolla nimityksellä kuitenkin varsinaisesti tarkoitetaan sammal- ja jäkäläkankaita ja soita, jotka peittävät Jäämeren rannikoilla olevia tasankoalueita Pohjois-Venäjällä, Siperiassa ja Kanadassa. "Arktisen alueen kasvillisuuden yleinen luonne on erittäin yksitoikkoinen. Karua on koko luonto. Silmän kantamalta ei näy ainoatakaan puuta, tuskin edes pensasta, ainoastaan pieniä maassa matavia varpuja, kituvia ruohoja ja heiniä, joiden varret ja korret ovat suureksi osaksi sammalten ja jäkäläin peitossa. Tundran yleinen väri on ikävänlainen, ruskean vihertävä, mutta syyspuoleen on väririkkaus runsaampaa. Silloin saavat kasvien lehdet koreat syysvärinsä. Seutujen valtavärit vaihtelevat silloin ruskeasta (vaivaiskoivu ym.) heleän tulipunaiseen (karhunmarja) ja koreankeltaiseen (enimmät pajut). Missään muualla eivät kasvien koreat syysvärit pistä niin selvästi silmään kuin autiolla tundralla… Poikkeuksena tundraseutujen yksitoikkoisuudessa ovat viljavimmat vuorten rinteet, kalliopengermät ym. sellaiset paikat, jonne on keräytynyt rapautumissoraa riittävästi ja jotka ovat edes jonkun verran suojattuina tuulilta. Etenkin ovat kalkkikalliot kasveille suotuisia. Puita ja isoja pensaita ei tosin ole sielläkään, mutta sinne ovat saapuneet pohjoisten seutujen kauneimmat kukkakasvit. Tunturivuokon kukkiessa ovat rinteet lumivalkeita sen runsaista kukista; toiset rinteet saattavat olla punasinerviä Saxifraga oppositifolian kukkiessa (esim. Varankivuonossa). Varsinkin lintuvuorien penkereillä on kasvillisuus keräytynyt todellisiksi luonnon kukkatarhoiksi. Mutta nämä ovat vain vähäpätöisiä poikkeuksia, jotka ainoastaan hyvin vähässä määrässä häiritsevät arktisten seutujen kasvillisuuden suurta yksitoikkoisuutta." (A.K. Cajander.)
Eläimistökin on kaikkialla Jäämeren alueella pääasiallisesti yhdenlaatuinen. Koko alueen tunnuksellisin eläin, jään valtakunnan kuningas, on jääkentillä lakkaamatta kuljeskeleva, hylkeitä pyydystelevä jääkarhu (Ursus maritimus). Varsinaisista maaeläimistä ovat ihmiselle hyödyllisimmät myskihärkä (Ovibos moschatus) ja peura (Rangifer tarandus). Enemmän lampaan kuin naudan sukuinen myskihärkä elää nykyään ainoastaan Amerikan napamaissa, mutta on muinoin ollut yleinen pohjoisessa Europassakin. Peura elää villinä kaikissa Jäämeren maissa ja on levinnyt kauas napapiirin eteläpuolellekin; Suomessa se on aikoinaan ollut yleinen Laatokan seuduillakin. Sen esiintymistä Frans Joosefin maalla ja Huippuvuorilla on pidetty todisteena siitä, että nämä saaret ovat ennen olleet mantereitten yhteydessä; edellisestä saaristosta peura kuitenkin on jo hävinnyt ja jälkimäisessä saaristossa on se häviämäisillään, kun europpalaiset urheilijat sitä kilvan surmaavat ja norjalaiset metsästäjät ovat viime aikoina ruvenneet sitä myrkylläkin tappamaan, "hävittäen ei ainoastaan villipeuroja, vaan myöskin karhuja, naaleja, lintuja ja muita eläimiä ja muuttaen siten luonnonrikkaat Huippuvuoret kolkoksi kalmistoksi". Lappalaiset ja jotkut muut pohjoiset kansat ovat kesyttäneet peuran "poroksi" ja saaneet siitä mitä monipuolisimman hyötyeläimen. Muista maaeläimistä mainittakoon vielä sukunsa tuhkimus, typerän tunkelias Jäämeren kettu eli naali (Canis lagopus), ja pari jyrsijöihin kuuluvaa sopulilajia (Myodes), jotka usein suunnattomin joukoin kulkevat tundroilla, jänis ja susi. Varsinaisista metsäeläimistäkin monet ovat levinneet lähimmille napamaa-alueille.
Yleisin kaikista arktisista linnuista on pulmunen (Plectrophanes nivalis), "joka esiintyy suunnattomin joukoin ja löytää itselleen koti- ja pesäpaikan jokaisessa arktisessa maassa, olkoon se kuinka kolkko hyvänsä". Frans Joosefin maalle se saapuu huhtikuun puolivälissä ja muuttaa sieltä lokakuun loppupuolella. Tärkeimpiin Jäämeren maitten lintuihin kuuluvat metsäkanan sukuiset kiirunalajit (Lagopus), joiden liha on maukasta ravintoa. Arktisten lintujen oikea valtakunta on kuitenkin itse Jäämeren avaroilla vesillä. Siellä tavataan "lintuvuoria", korkeita ja jyrkkiä rantakallioita, joilla kiislat, ruokit, lunnit, lokit, merimetsot ja muut vesilinnut pesivät suunnattomin joukoin; aurinkoa pimentävinä pilvinä lentelee lintuja sellaisten lintuvuorien ympärillä. Taloudellista hyötyä kaikki nämä lintuparvet tuottavat ainoastaan höyhenillään ja munillaan. Arvokkaimpia siinä suhteessa ovat haahkat (Somateria mollissima ja spectabilis). Islannissa, Huippuvuorilla ja muilla Jäämeren saarilla pesivät haahkat sisustavat pesänsä mitä hienoimmilla untuvilla, joita ne nyppivät omasta rinnastaan. Ihminen riistää pesästä untuvat ja munat, ja haahkaemä kahdesti uudelleen sisustaa pesänsä, toisella kerralla uroslinnultakin otetuilla untuvilla; 24 pesän lasketaan tällä tavoin tuottavan kilon untuvia.
Jäämeren merieläimistön runsaudelle vetää koko maailmassa vertoja ainoastaan Eteläisen Jäämeren eläimistö. Tämä Jäämeren eläinrikkaus ei riipu niin paljon lajien lukuisuudesta kuin saman lajin yksilöjen paljoudesta. Merieläimistä herättävät enintä huomiota valaat, joita on sekä suuria hetulasuisia että pienempiä hammasvalaita. Valaitten kuningas, 24 m:n pituuden ja 150.000 kg:n painavuuden saavuttava musta Grönlannin valas (Balcena mysticetus), joka ennen tuhansittain risteili Jäämeren selillä, on jo luultavasti sukupuuttoon hävinnyt; v. 1897 skotlantilaiset valaanpyytäjät vielä saivat saaliikseen 13 näitä valaita, mutta v. 1907 eivät enään ainoatakaan. Sen sijaan porhaltelee Jäämerellä vielä mahtava sinivalas eli jättiläisvalas (Balanoptera Sibbaldii); se ei ole yhtä painava ja paksu kuin Grönlannin valas, mutta on sitä pitempi, maailman pisin eläin, joskus 30 metrin mittainen! Pienemmistä valaslajeista ovat muita merkittävämpiä maitovalas (Delphinopterus leucas) ja sarvivalas (Monodon monoceros). Ne ovat molemmat 4-6 m:n pituisia ja monessa muussakin suhteessa toistensa kaltaisia, ja niitä pyydystetään ahkerasti sekä rasvan että nahan ja ravinnoksi käytetyn lihansa vuoksi. Maitovalas liikkuu kaikilla arktisilla rantavesillä ja se on helposti tunnettava kermanvaaleasta väristään. Sen retket ovat niin säännöllisiä, että kokeneet pyytäjät, jotka tarkoin tuntevat, mitä rantaa ja mitä tietä se milloinkin kulkee, tavallisesti saavat ajetuksi maalle koko matkueen. Sarvivalas on tunnettava uroksen 2-3 m:n pituiseksi, suoraan eteenpäin ulkonevaksi kasvaneesta yläleuan etuhampaasta. Tällä kierteisellä hammasluulla oli ennen vanhaan kaupassa hyvin suuri arvo, sitä kun näette luultiin raamatun pyhän "yksisarvisen" sarveksi ja sen jauhetta kun senvuoksi pidettiin ihmelääkkeenä. Jäämeren lämpimämmissä osissa tavataan myöskin pyöriäinen eli merisika (Phocaena communis), mustaselkäinen ja valkovatsainen, lihava ja iloinen, parin metrin pituinen pikkuvalas.
Jäämeren lukuisista hyljelajeista on arvokkain mursu (Trichechus rosmarus). Se on jykevä otus, painoltaan 1000-2500 kg ja koiras varustettu 2/3 m:n pituisilla alaspäin kasvavilla torahampailla, joita se käyttää simpukkain kaivamiseen ja taisteluaseekseen. Mursukin on ennen ollut yleinen Jäämerellä, mutta hillittömän pyynnin vuoksi se jo on hävinnyt laajoilta alueilta. Jäämeren tavallisia hylkeitä ovat Grönlannin hylje (Phoca groenlandica), muita suurempi partahylje (Ph. barbata), kuplahylje (Cystophora cristata) ja Suomenkin vesillä tavattavat norppa eli kiehkuraishylje (Phoca foetida), kirjava hylje (Phoca vitulina) ja halli eli harmaahylje (Halichoerus grypus). Hylkeenpyynti on yhä vielä Jäämeren tärkeimpiä elinkeinoja ja kymmeniä ellei satojatuhansia hylkeitä saadaan joka vuosi Europan lähellä olevista Jäämeren osista.
Lintujen, valaitten ja hylkeitten ohella vilisee Jäämeressä lukematon joukko alempia eläimiä kaloista yksisoluisiin alkueläimiin saakka. Nämä eläjät saavat ravintonsa mittaamattomain kelluvain leväjoukkojen muodostamilta meren niityiltä ja itse ne ovat meren korkeampain asukkaitten loppumattomina laitumina. "Kahta katkalajia (Anonys nugax ja Onissimus Edwardsii) vilisee Jäämeren vesissä niin suuria joukkoja, että ne syövät suuren linnun ruhon kaikki pehmeät osat ja jättävät käsistään putipuhtaan luurangon 24 tunnin kuluessa. Luonnontutkijat ovat usein käyttäneet tätä apukeinoa työssänsä. Huippuvuorten Jäävuonon suusta, 197 syllän syvyydestä Monacon ruhtinas sai haaviinsa koko neljäkymmentä naulaa suuria punaisia äyriäisiä (Pandanus borealis), yhteensä 1.775 kappaletta; nämä äyriäiset eivät ainoastaan olleet eläintieteellisesti mielenkiintoisia, mutta ne havaittiin myös erinomaisen maukkaaksi syötäväksi ja ne käytettiin siihen tarkoitukseen laivalla. Vesi kihisee kotiloeläimiä, etenkin Clio borealis lajia, jolla Grönlannin valas elää, ja nuolimatoja (Sagitta), joilla on läpinäkyvä kotilo. Barentsinmeressä olen koonnut haaviini naulan toisia pieniä hankajalkaisia (Calanus jinmarchicus) muutamassa minutissa. Nämä äärettömät joukot eläineliöitä ovat perusravintona lintu-myriadeille, hylje- ja mursuparville ja lukuisille valaille. Ja on muistettava sekin, että itse ihminenkin tarpeen tullessa voi saada runsaan ruuan meren pienistä äyriäisistä, jos hänellä vain on keinoja, millä koota niitä." (William S. Bruce.)
Surkein olento Jäämeren maailmassa lienee ihminen. Arktiset maat ovat näihin saakka olleet maailman harvimpaan asuttuja, niiden väestö on kuulunut kansain alimpaan köyhälistöön. Miljonain neliökilometrien laajuisissa Jäämeren maissa asuva väkiluku nousee tuskin yli 800.000-900.000 hengen. Tähän väestöön on silloin luettu Jäämeren rannikoilla ja saarilla asuvat arktiset alkukansat, vaikka niiden asuma-alat osittain ulettuvat napapiiriä melkoista etelämmäksikin, sekä mainituille seuduille muuttaneet sivistyskansoihin kuuluvat asukkaat. Alkukansoista ovat lukuisimmat Europassa asuvat lappalaiset (n. 30.000 henkeä), Siperian jakutit (230.000) ja Amerikan eskimot (40.000 henkeä). Viimemainitut ovat melkein yksinomaisesti merikansaa, joka kalastuksen ja hylkeenpyynnin alalla on saavuttanut melko korkean kulttuurikannan; Europan ja Aasian arktiset kansat taas ovat parhaasta päästä mannerkansoja, joiden pääelinkeinoja ovat metsästys, sisävesikalastus ja poronhoito. Europpalainen kulttuuri on jo kuitenkin tunkeutunut Jäämerellekin ja saanut johtavan aseman sen talouselämässäkin, josta alkukansat vuosi vuodelta joutuvat yhä syrjemmälle. Niin on käynyt erityisesti siinä Jäämeren alueen osassa, joka tässä on tutkielmamme esineenä.
Pohjoisimman Europan rannikko on vuonojen ja lahtien uurtelema. Norjan pohjoisrannikolla, Ruijassa, on vuono vuonon, niemi niemen, saari saaren vieressä Suomen Enontekiön lähelle pistävästä komeasta Jyykeänvuonosta (Lyngenfjord) Utsjokea lähellä olevaan avaraan Varanginvuonoon saakka. Tämän vuonon itäpuolella on kapean kannaksen mantereeseen yhdistämä Kalastajaniemi. Varangista itäänpäin kutsutaan rannikkoa Muurmanin-rannaksi. Se on matalampi kuin Ruijan rannikko ja Kuollanvuonoa lukuunottamatta lahdeton. Suuren Kuollan niemimaan alavan itä- ja kaakkoisrannikon nimenä on Turjan-ranta.
Kapeahkon merensalmen kautta päästään Jäämerestä monihaaraiseen Vienanmereen. Se päättyy luoteessa vuori- ja vuonorantaiseen, saariston reunustamaan Kannanlahteen, jonka molemmin puolin olevia rantoja kutsutaan Karjalan-rannaksi. Vienanmeren eteläisenä päänä on satamaton, matala Äänislahti, jonka rannat pakoveden aikana ovat kuivilla kilometrien leveydeltä. Lahden suussa ovat kuuluisat Solovetsin luostarisaaret. Kolmas Vienanmeren perukka on suppilomainen Vienanlahti, mihin suuri Vienanjoki laskee. Laivaliikkeestä johtuneella nimityksellä kutsutaan Vienanlahden länsirantaa Kesärannaksi ja itärantaa Talvirannaksi. — Itäpuolella Vienanmeren suuta on Meseninlahti ja sen takana pistää kauas mereen omituisen muotoinen Kanin-niemi, jonka takana alkavat Petshoran seudut.
Taloudellisesti voidaan Europan Jäämeren maat sopivasti jakaa eri vyöhykkeisiin. (1) "Merivyöhykkeessä", s.o. Jäämeren saarilla ja lähimmillä rannikoilla ovat vanhastaan tärkeimpiä olleet merieläimistöön perustuvat elinkeinot: meri- ja jokikalastus, "lintuvuorilla" pesiväin vesilintujen untuvain ja munain keräys, hylkeen- ja valaanpyynti. (2) Mantereella saa kasvillisuus etelään mennessä yhä suuremman arvon, vaikka sillä täälläkin on eläimistön rinnalla ainoastaan toisarvoinen merkitys. Pitkin Europan koko pohjoisinta rannikkoa kulkee missä kapeampana missä leveämpänä korkea, vesiköyhä "tunturivyöhyke", jota käytetään porojen syöttömaaksi ja jolla on merkitystä myöskin villipeurain, syötäväin lintujen (riekkojen, kiirunain) ja turkiseläinten pyydysmaana. Tämä vyöhyke täyttää koko Ruijan, pohjoisimman ja koillisen osan Kuollanniemeä, Vienanmeren suun seudut, koko Kaninniemen ja sen takaiset rannikot sekä etelämpäinkin seutujen korkeimmat kohdat. (3) Tunturivyöhykkeen eteläpuolella alkaa vähitellen varsinainen "metsä- ja järvivyöhyke", monipuolisen metsästyksen ja sisävesikalastuksen vanha tuottoisa alue.
Tämä alkuperäinen elinkeinojärjestelmä on parin viime vuosisadan kuluessa perinpohjin muuttunut. Etelästä käsin Jäämeren rannikoille muuttaneet uutisasukkaat ovat sopiviin paikkoihin vuonojen pohjiin ja jokivarsille raivanneet niittyjä sarvikarjanhoitoa varten ja pieniä viljelysmaita perunan, ohran ja muidenkin viljelyskasvien kasvattamista varten. Sen ohella ovat merenkulku ja kauppa kehittyneet. Viime vuosikymmenet ja viime vuodet vihdoin ovat nähneet metsäliikkeen, vuorityön, suurkaupan ja suurmeriliikkeen Jäämeren maissa nopeasti nousevan ja alkavan siellä aivan uutta aikakautta.
Jos Europan Jäämeren maihin luemme, paitsi tähän mereen kuuluvia saaria, kaikkien Europasta Jäämereen laskevain jokien alueet (Jäämeren vesistöalueen), siitä karttuu n. 1,4 milj. km2:n laajuinen maa-alue, jolla nykyään asuu päälle miljonan ihmistä. Meidän kannaltamme on kuitenkin oikeampaa lukea Europan Jäämeren maihin ainoastaan ne seudut, jotka luonto-olojensa puolesta ratkaisevasti kuuluvat Jäämeren piiriin ja joiden talouselämä kokonaan tai hyvin huomattavaksi osaksi on Jäämerestä riippuva. Täten kuuluvat Jäämeren maihin Finmarkin amtti (Ruija) Norjasta, Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnat Suomesta, koko Arkangelin lääni (siihen luettuna Novaja Semlja) sekä kaukaiset isännättömät ja asumattomat saaret Karhusaari, Huippuvuoret ja Frans Joosefin maa. Koko tämän maa-alueen pinta-ala tekee miljonan km2 ja väkiluku viimeisten tietojen mukaan tasaluvuin 1/2 miljonaa. Tarkemmin laskelmat näkyvät seuraavasta:
Jäämeren maita km2 asukkaita
Norjassa (Ruija) 40 815 38 065
Suomessa 29 175 3 582
Venäjällä 836 059 449 400
Isännättömiä saaria 119 656 —
yhteensä 1 025 705 491 047
Europan valtoihin kuuluvat Jäämeren maat jakaa Vienanmeri kahteen luonnon- ja talousmaantieteellisesti erilaiseen osaan, joista läntiseen, Lapin alueeseen, kuuluvat Norjan ja Suomen osat Jäämeren rannikosta sekä Kuollan piirikunta Arkangelin lääniä ja itäiseen, Vienan-Petshoran alueeseen, taas Arkangelin lääni ilman Kuollan piirikuntaa seuraavalla tavalla:
alueet km2 asukkaita
Lapin alue 224 990 50 787
Vienan-Petshoran alue 681 059 440 260
yhteensä 906 049 491 047
Vertailu näiden alueiden välillä osoittaa maa-alan ja väkiluvun etujen olevan kokonaan Vienan-Petshoran alueen puolella. Eteläisemmän asemansa, maaliikenteensä ja suunnattomain metsävarainsa kautta tällä alueella on puolellaan kaikki taloudellisetkin tulevaisuuden edut. Näissä kohdin tuo pienialaisempi ja pieniväkisempi Lapin alue ei voi kilpailla sen kanssa. Välittömään kilpailuun samoilla urilla ne eivät muutenkaan sovellu, koska Vienan-Petshoran alue on pääasiassa maa-alue, Lapin alue taas pääasiallisesti merialue. Mutta suhteellista kilpailua niiden välillä voi syntyä, ja silloin Lapin alueella suurempia mahdollisuuksia tarjoavain meri- ja vuorityöetujensa vuoksi kenties kuitenkin on voiton mahdollisuuksia.
Edellä esitettyjä laskelmia katsellessa näyttää Suomen osuus Jäämeren maissa ja niiden talouselämässä tosiaan vain pisaralta meressä. Mitä merkitsevät Suomelle kuuluvat 2.8 % Europan Jäämeren maitten pinta-alasta ja viheliäinen 0.7 % sen kokonaisuudessaankin vähäisestä väestöstä! Hiukan toivokkaammalta näyttää maamme osuus Jäämeren maitten Lapin alueesta: 13 % pinta-alasta ja 7 % väestöstä. Mutta tältä pieneltä saavutukselta riistää melkeinpä kaiken todellisen arvon se, ettei Suomen alue uletu Jäämeren rantaan asti. Suomi on tässä merimaassa usealla sopimuksella, viimeksi v. 1826 tehdyllä, jolloin Suomen etujen valvominen on törkeästi laiminlyöty, työnnetty mereltä pois, siltä mielivaltaisesti suljettu pääsy Jäämerelle. Siten on epäsuotuisten valtiollisten olojen vuoksi Suomelle tullut kokonaisuudessaan mitä luonnottomin pohjoisraja. "Suomenmaa on, näet, — lausuu K.F. Ignatius — tällä rajalla kokonaan pois suljettu kalarikkaasta, Lapinmaan väestölle välttämättömän tarpeellisesta Pohjois-Jäämeren rannikosta, vieläpä monessa paikoin aivan soukalla maakaistaleella siitä eroitettu. Niin on esm. matka Koltapahdasta Jyykeän- (Lyngen-) tai Kaavuonolle (Kaafjord) 3.5 peninkulmaa, Somasoaivista Naavuonolle (Quaanangerfjord) 2.5 peninkulmaa ja Rajalasta Utsjoen pitäjässä Varankivuonolle niin-ikään ainoastaan 2.5 peninkulmaa."
Suomen Jäämeri-asema ei kuitenkaan ole niin huono kuin miltä se näyttää. Jos Suomen Lapilta vastaiseksi puuttuukin merta, niin puuttuu Ruijalta sisämaata; ja se on meidän aikanamme hyvin arveluttava puute sekin. Se nyt tosin ei meille ole mikään apu. Mutta Suomella on muutamia etujakin, joita toisilla ei ole. Suomen Lapin asema koko Jäämeren Lapin alueen keskustassa, lähellä tärkeää Varanginvuonoa, Jäämeren Lapin suurimman sisämaanvesistön ympäristöllä, on huomattavan edullinen. Suomen Lapilla on paremmat metsänkasvuolot, mukavammat sisämaiset luonnolliset kulkuväylät, edullisemmat asutusalueet, suuremmat talous- ja kulttuurielämän mahdollisuudet kuin sen naapurialueilla. Suomen Lappi on lyhyesti sanoen koko Jäämeren Lapin alueen maantieteellinen sydän ja siitä syystä myös sen tuleva talous- ja sivistyskeskus. Sen erottaminen Jäämereltä on väkivaltaa Jäämeren omaa talous- ja sivistyselämää vastaan.
Kuten seuraavasta tulemme näkemään, on Suomella ilmeisiä ja kumoamattomia historiallisia, kansallisia ja taloudellisia oikeuksia päästä Jäämerelle. Ennen tai myöhemmin, tavalla tai toisella ovat ne oikeudet toteutuvat. Suomen valtiollinen itsenäisyys on luonnollisena seuraamuksenan vaativa meille kauan kaivattua itsenäisyyttä myöskin Jäämerellä.