2. MUINAISAIKAIN TALOUS- JA VALTASUHTEET JÄÄMERELLÄ.
Jäämeri ja sen pitkät rannikot olivat vanhempina aikoina kauan aikaa ihmeitten, noituuden ja kauhujen satuseutuja etelämmässä asuvain kansain mielikuvituksessa. Jossakin sielläpäin oli skandinavialaisten muinaistarujen sumuinen "Niflheim", toinen maailman kuohuvista alkuääristä. Jäämeren skandinavialaisia toisintonimiä oli "Trollabotn" (Noitapohja), ja karjalaisesta "Kannanlahden" nimestä skandinavialaiset väänsivät Vienanmerelle nimen "Gandvik" (Taikalahti). Suomalaistenkin aikaisimmat käsitykset Jäämeren seuduista ovat olleet aivan taru- ja taikaperäisiä. Sinne esi-isämme sijoittivat "summan Sariolan", joka on Niflheimin suomalainen vastine, sinne salaperäisen "Ruijan" ja "Turjan". Suuren loitsumaineensa kaikkien naapuriensa keskuudessa lappalaiset saivat kaiketi osaksi siitäkin, että asuivat tuon kammotun taikameren puolella.
Näitä satuja ja käsityksiä vielä paransivat ja levittivät klassillisen muinaisajan ja keskiajan kirjailijat, etunenässä kunnianarvoisa kirkonmies Bremenin Aatami (kirjoitti v:n 1070 vaiheilla), joka Jäämeren seutujen asukkaiden joukkoon pani myöskin yksisilmäiset kyklopit, yksijalkaiset, koirankuonolaiset, ihmissyöjät ja suomensukuisista vepsäläisistä (ves, wizzi) tekaisi "valkoisen kansan" (weiss, vit — valkoinen), jonka lapset muka syntyivät valkoisen karvan peittäminä; siitä lorusta sitten sai "Valkoinen meri" pysyvän nimensä.
Mutta oli sellaisiakin miehiä, jotka ennakkoluulottomina uskalsivat lähteä omin silmin tutkimaan tuon tuntemattoman maailman salaisuuksia. Englannin kuninkaan Alfred Suuren (871-901) kirjoittamassa maantieteessä on jälkimaailmalle säilynyt kertomus merkillisestä matkasta, jonka kuninkaan palveluksessa oleva norjalainen Ottar oli tehnyt Vienanmerelle. Suomennamme tähän kertomuksen mielenkiintoisimmat kohdat:
"Ottar sanoi herrallensa kuningas Alfredille, että hän asui kaikista norjalaisista pohjoisimpana. Hän kertoi asuvansa sen maan pohjoisessa osassa Länsimeren rannalla. Kuitenkin sanoi hän tämän maan siitä ulottuvan vielä kauas pohjoiseen; mutta maan siellä olevan asumattoman, paitsi mitä muutamissa paikoin silloin tällöin oleskelee lappalaisia (Finnas), jotka talvella metsästävät ja kesällä kalastavat heidän meressänsä.
"Hän sanoi kerran halunneensa tulla tietämään, kuinka kauas tämä maa ulottuisi pohjoiseen, taikka asuisiko ketään ihmisiä tämän autiomaan pohjoispuolella. Hän läksi siis ja purjehti pitkin rannikkoa pohjoiseen päin, pitäen koko ajan aution maan oikealla kädellänsä ja aukean meren vasemmallansa. Kolmen päivän kuluttua tuli hän niin kauas pohjoiseen kuin valaanpyytäjät tavallisesti kauimmaksi menevät. Sitten kulki vielä pohjoista kohti, niin kauas kuin toisten kolmen päivän kuluessa voi purjehtia. Sen jälkeen maa kääntyi itäänpäin, taikka meri antoi maahan päin; kumminko oikein, ei hän tiennyt, sen hän vaan tiesi, että hän siellä odotti länsituulta, tahi vähän pohjoisempaa, ja laski sitten itää kohti, pitkin maata, niin paljon kuin neljässä päivässä voi purjehtia. Tällöin piti hänen taas odottaa tuulta, täyttä pohjoista, siitä syystä että maa siellä kääntyy etelään taikka meri antautuu maahan päin, kumminko oikein, ei hän tiennyt. Sitten hän laski etelää kohti pitkin maata, niin kauas kuin viidessä päivässä voi purjehtia. Silloin tuli hänelle siellä lahdessa suuri joki vastaan. He kääntyivät joella takaisin, sillä he eivät uskaltaneet jokea myöten purjehtia ylemmäksi, peljäten vihollisuutta; koska maa joen toisella puolella oli sangen asuttua. Ja hän ei ollut tavannut asuttua maata sitten kotoa lähtönsä, vaan oli hänellä kaikkialla asumaton maa oikealla kädellänsä, paitsi muutamia kalastajia ja linnustajia ja metsästäjiä, jotka olivat lappalaisia. Ja vasemmalla kädellänsä oli hänellä aava meri.
"Permalaiset (Beormas) olivat varsin hyvin viljelleet maansa; mutta he (Ottar ja hänen miehensä) eivät uskaltaneet nousta maalle. Vaan Turjan lappalaisten maa (Terfenna land) oli kaikkialla autiota, paitsi missä metsästäjiä oleskeli tahi kalastajia taikka linnustajia.
"… Hänestä tuntui, että lappalaiset ja permalaiset puhuivat jokseenkin yhtäläistä kieltä. Hän matkusti sinne pääasiallisesti, paitsi halusta tullakseen tuntemaan maan luonteen, mursujen tähden; sillä näillä on sangen jaloa luuta hampaissansa; joita matkustajat toivat mukanansa muutamia kuninkaalle. Ja niiden nahka sopii hyvästi laivanköydeksi. Nämä valaat (mursut) ovat paljon pienempiä kuin muut valaat; eivätkä ole seitsemää kyynärää pitempiä…
"Hän oli sangen varakas mies… Mutta heidän (norjalaisten) varallisuutensa riippuu enimmästi siitä verosta, jonka lappalaiset heille suorittavat. Tämä vero on enimmäkseen otusten nahkoja ja linnunhöyheniä ja mursunluuta ja sellaista laivanköyttä, joka on tehty mursun ja hylkeen nahkasta. Kukin maksaa varojensa mukaan. Rikkaimman pitää suorittaa viisitoista näädännahkaa, viisi porontaljaa, yksi karhuntalja, kymmenen vasua höyheniä, yksi karhun- tai saukonnahkainen peski ja kaksi laivanköyttä, kumpikin kuuttakymmentä kyynärää pitkä, toinen mursun ja toinen hylkeen nahkasta.
"Hän sanoi, että Norja on sangen pitkä ja sangen kapea… Asumaton vuorenseljänne on itäisellä puolella, ulettuen yhtä pitkältä kuin asuttu maa. Tällä seljänteellä oleskelee lappalaisia…"
Ottar nimenomaan mainitsee tehneensä retkensä tiedonhalusta, joskin mursunluun hankkiminen oli sivutarkoituksena. Se oli sekä tarkoituksiltaan että tuloksiltaan suurenmoinen löytöretki. Sen kertomuksesta, niin harvasanainen kuin se onkin, selviää useita tärkeitä seikkoja.
Jäämeren luonto monipuolisine riistarikkauksineen on siinä kuvattu. Näemme siitä, että lappalaisia jo kauan ennen Ottarin retkeä oli asunut Jäämeren rannikkoseuduilla osittain sisämaan tuntureilla poronhoitoa ja villipeuran ja turkiseläinten metsästystä, osittain autiolla merenrannalla kalastusta, linnustusta sekä hylkeen- ja mursunpyyntiä harjoittaen. Kaikesta päättäen jo kauan ennen Ottarin aikoja norjalaiset olivat joutuneet suhteisiin lappalaisten kanssa ja ruvenneet tekemään heidän alueellaan maitse kauppa- ja verotusretkiä, joilta saivat saaliikseen pohjan peräin ja Jäämeren arvokkaita tuotteita.
Ottarin antaman kuvauksen vahvistavat ja täydentävät merkilliset lappalaiset muinaislöydöt, joita on kaivettu esille Varanginvuonon rantamilta, etenkin Kälmeijän (Kjelmön) saarelta Paatsjoen suun lähellä. Löydöt ovat 7-11. vuosisadoilta ja sisältävät monenlaisia, parhaasta päästä peuranluisia esineitä, kuten ongenkoukkuja, nuolenkärkiä, hylkeenpyynnissä käytettyjen harpuunien kärkiä, ahraimia jokilohien pyyntiä varten ym. Löydöissä on joukoittain kalain, lintujen — kuten meidän aikanamme jo sukupuuttoon hävinneiden siivettömäin ruokkien (Alea impennis) —, peurain, kirjavain hylkeiden, Grönlannin hylkeiden, harmaiden hylkeiden, merisikain eli pyöriäisten, majavain ym. ravinnoksi käytettyjen eläinten luita; sitävastoin on vähemmin jälkiä mursunpyynnistä. Saviastiain kappaleet ja pienet rautaesineet osoittavat, ettei Jäämeren lappalaisten silloinen kulttuuri ollut niinkään alhainen. "Tunkeutuessaan pitkin Pohjois-Norjan rannikkoa pohjoiseen norjalaiset tapasivat lappalaisia erämiehiä eli merilappalaisia. Tästä kosketuksesta korkeamman kulttuurin kanssa ovat lappalaiset paljon oppineet, mutta toiselta puolen ovat norjalaisetkin saaneet oppia lappalaisten pyynti- ja metsästyskulttuurista, joka hyvin soveltui niihin seutuihin. Sen kautta syntyi meripyynnin korkeampi kehitys." (Fridtjof Nansen.)
Luonnon edut, s.o. lauha talvi, ympäri vuoden sula meri ja meren sekä lintuvuorien riistarikkaus, siten näille kaukaisille rannoille houkuttelivat ja siellä ylläpitivät alallaan verraten korkealle kehittynyttä lappalaisasutusta ja -kulttuuria jo silloin kuin paljon etelämmässä olevat sisämaat vielä olivat asumattomia erämaita.
Ottarin retki avasi tien muille norjalaisille retkeilijöille, joiden kautta koko Ruijan ranta ja myöhemmin "Muurmaninrannan" (s.o. Normannien eli Norjalaisten rannan) nimellä tunnettu Kuollanniemen pohjoisrannikko tulivat Norjan vaikutuksen ja vallan alaisiksi. Norjalaisten ja islantilaisten satujen tietopiiri ulettui vielä paljon kauemmaksikin itäänpäin, aina Petshoran tienoille saakka. V. 1194 norjalaiset valaanpyytäjät löysivät Jäämeren äärillä uuden, "Svalbard'iksi" nimittämänsä kylmän maan, luultavasti Huippuvuoret, ja v. 1307 Norjan hallitusmiehet perustivat Varanginvuonon suulle Varjakan eli Vuoreijan linnan (Vardöhus). Meren herruus Jäämerellä joutui täten pysyvästi Norjalle.
Muistettavalla matkallaan Ottar päätyi Vienanmeren rannalle, suuren Vienanjoen suuhunko, kuten yleensä on luultu, vaiko Kuollan niemen etelärannikolle laskevan vuolaan Varsugan suuhun, kuten Nansen olettaa, jääköön tässä ratkaisematta. Hän tapasi siellä kukoistavan permalaisen asutuksen ja viljelyksen. Hyvään alkuun päästyään norjalaiset tämän tästäkin tekivät kauppa- ja ryöstöretkiä permalaisten maahan. Kuuluisin niistä on Thore Hundin ja hänen miestensä v. 1026 tekemä Vienan retki, jolloin norjalaiset permalaisten kauppapaikalle tultuaan ensinnä ostelivat paljon oravan-, majavan- ja soopelinnahkoja ja sen jälkeen kaupparauhan irtisanottuaan yöllä ryöstivät metsässä olevan aidatun kalmiston ja Jumalan-kuvan saaden saaliikseen suuret määrät hopeaa ja muita kalleuksia.
Norjalaisten kertomukset permalaisten oloista ovat kaikissa kohdissaan uskottavia — pitäähän A. Ahlqvist Jumalan-kuvan jutussa "ihan jokaista sanaa totena" — ja kaikki epäilykset haihtuvat, kun luemme vanhain arabialaisten maantieteilijäin kertomuksia heille tunnetuista pohjoisimmista maista. Eräs näistä arabialaisista kirjoittajista, 1100-luvulla elänyt Abu Hamid kertoo, kuinka kauppiaat matkustivat Bulgarista Isu nimiseen uskottomain maahan, josta saatiin majavia; siellä kauppiaat persialaisilla miekanterillä ostivat itselleen majavannahkoja; Isun asukkaat taas veivät nämä miekat pimeyden läheiseen maahan synkeän meren äärelle, missä möivät ne soopelinnahkoihin; tuon äärimmäisen maan asukkaat vihdoin uhrasivat miekat mereen, josta Allah antoi nousta vuorenkokoisia kaloja. Permalaisten rikkauden lähde oli siis Mustan- ja Kaspianmeren takaisessa arabialaisessa maailmassa, jonne Volgan kauppiaiden välityksellä hankittiin Jäämeren maitten kallisarvoisia turkiksia. Muutamalla mielikuvituksen värittämällä piirteellä Abu Hamid kuvaa koko vaihtokaupan Persiasta Jäämeren valaanpyyntivesille ja Jäämereltä Persiaan. Arabialaisten käyttämä Isu nimi lienee sama kuin muitten keskiajan kirjailijain mainitsemat Ves ja Wizzi, jotka tarkoittavat vepsäläistä heimoa, jonka alueen kautta luonnolliset kauppatiet muinoin kulkivat Vienanmerelle ja Jäämerelle.
Vienanmeren rannoilla asuvain turkis- ja hopearikkaiden permalaisten kansallisuudesta tuskin voi olla eri mieliä. He olivat kaikissa tapauksissa suomensukuisia ja kaikesta päättäen karjalaisia, tarkemmin sanoen nykyisten Vienan karjalaisten esi-isiä, jotka jo varhain olivat saapuneet Vienan vesille ja siellä kehittyneet eteviksi Jäämeren pyytäjiksi ja turkiskauppiaiksi. Siihen saamme todisteita monelta taholta. Vienanmeren ympäristöissä on permalais-aikaan palautuvia karjalaisia paikannimiä (Kannanlahti — Gandvik). Kun myöhemmin Vienan permalaisten nimi historiasta katoo, karjalaiset esiintyvät heidän yleisperillisinään sillä tavoin, ettei mikään todellinen kansanvaihdos tunnu mahdolliselta. Kalevalakin näyttää käsitystämme tukevan. Karjalaisille runoille on koko Jäämeren elämä tutunomainen ja kotoinen. Niinkuin omista näkemistään ne puhuvat Jäämeren luonnosta, valaista, mursuista ja mursunluisista hevossuista ja ruoskanvarsista. Sivumennen sanoen ovat karjalaiset kuten lappalaisetkin nähtävästi oppineet mursunpyynnin norjalaisilta, koskapa sana "mursu" lienee lainaus norjalaisesta "rosmar" sanasta; muuten on meidän "norsummekin" alkuaan sama kuin mursu ja norsunluu siis oikeastaan karjalaista mursunluuta.
V. 1137 mainitaan Vienanmeren rannalla suolan keittämistä — sekin varmaan vanha karjalainen merielinkeino. Myöhempäin historiallisten tietojen mukaan ovat Vienan-karjalaiset olleet tunnettuja Jäämeren valaanpyytäjiä, kalastajia ja laivanrakentajia. Koko tämä keskiaikainen karjalainen Jäämeren-kulttuuri ei voi olla aivan lyhyessä ajassa kehittynyt, vaan täytyy sillä olla juurensa Ottarin ja permalaisten ajoissa.
Vienan karjalaisten ja norjalaisten kauppa- ja sotasuhteita jatkui vuosisatain halki. Norjalaiset sadut kerskuvat senpuolisten monista voitokkaista Vienan-retkistä. Ja vienalaiset kostivat parhaansa mukaan tekemällä maitse ja meritse sotaretkiä Pohjois-Norjaan. Kilpailun ja vihollisuuden pääsyynä olivat varmaan lappalaiset, joita Vienan karjalaiset todennäköisesti jo ammoisista ajoista verottivat ja riistivät samaan tapaan kuin norjalaiset.
Kesken näitä norjalais-lappalais-karjalaisia suhteita esiintyy Jäämeren näyttämölle uusi tekijä: venäläiset. Kun jo v. 1096 etäisen Petshoran asukkaita ja parin vuosikymmenen kuluttua Laatokan seutuja mainitaan Novgorodin verollisina, lienee venäläisten valtiollinen ylivalta jo siihen aikaan ollut pohjattuna Vienan-karjalaisillakin alueilla. Kreikkalaisen kirkon ja edistyneempien elinkeinojen yhteisin voimin novgorodilainen valta ja asutus varmoin askelin lähenivät Jäämeren rantoja. Novgorodin ja Norjan hallitsijain kesken syntyi vähitellen vallanjako Jäämerellä. V. 1251 mainitaan Novgorodin ruhtinaan toimittaneen lähettiläitä Norjan kuninkaan luo, ja lienee silloin syntynyt jonkinlainen sopimus riidanalaisten seutujen käyttämisestä. Uusi pysyvämpi sopimus tehtiin v. 1326. Sen mukaan kumpikin valta sai määrätyllä tavalla verottaa omia lappalaisiansa koko sillä alueella, joka ulettui Malangin vuonolta pitkin Kuollan rantoja Kannanlahden Vieljokeen saakka; muuten oli veronalaisuuteen nähden rotu ratkaiseva, niin että karjalaiset jäivät Novgorodin alaisiksi ja että norjalaiset saivat verottaa "puolikarjalaisia", joilla oli lappalainen (s.o. Norjan alainen lappalainen) äiti; kummankin valtakunnan kauppiaat saivat esteettömästi kulkea toisen valtakunnan alueella.
Vaikka Norja nimellisesti pysyi Muurmaninkin rannan valtiollisena yliherrana, jolle vielä 1600-luvun alussa Kuollan kaupungin asukkaat maksoivat lohiveroa, niin tosiasiallisesti kuitenkin Norjan valta täällä jo keskiajalla taantui ja Venäjän kasvoi. Syynä Norjan vaikutuksen heikkenemiseen oli pohjoismaiden unionista aiheutuva Norjan valtiollinen taantuminen, Norjan kaupan syrjäytyminen Hansan kauppavallan tieltä ja ehkäpä myöskin kalastuksen vilkastuminen Norjan länsirannikolla, joka veti huomiota pois Jäämereltä. Sillä välin venäläisen kirkon valta 1300-luvulla vakaantui Vienansuun pääpaikassa Holmogorissa; v. 1429 perustettiin Vienanmeren saaristoon Solovetsin luostari, koko Vienan-Petshoran alueen kuuluisa kulttuurikeskus. Seuraavalla vuosisadalla kohosi jo venäläisiä luostarirakennuksia Kuollan ja Petsamon vuonojen perukoille Muurmaninrannalla.
Jäämeren rannikkojen isäntäin joukkoon ilmestyivät viimeisiksi vielä suomalaiset ja ruotsalaiset. Samalla tavoin kuin Jäämeren kalastajalappalaiset olivat joutuneet norjalaisten ja karjalais-venäläisten alaisiksi, Fennoskandian sisäosissa kiertelevät lappalaiset joutuivat voimakkaampien ja edistyneempien naapurikansain, suomalaisten (hämäläisten) ja ruotsalaisten riistettäviksi. Lappalaisten alamaisuus oli järjestynyt yksinkertaisen rotu- ja perheorjuuden tapaan, siten että suomalaisilla tai ruotsalaisilla isännillä oli takamailla lappalaiset orjaperheensä, joiden tuli suorittaa omistajilleen tietyt verot. Isännyys niinkuin orjuuskin jatkuivat perintönä polvesta polveen. Lappalainen pysyi isäntänsä veronalaisuudessa kaikkialla, missä kiertelikin; asiakirjallisten tietojen mukaan hämäläiset isännät keskiajalla omistivat verolappalaisia kaukana Perä-Pohjolassa ja Länsipohjassa.
Ottarin usein mainitussa kertomuksessa sanotaan, että pohjoisen Norjan erotti Ruotsista ja Kainuunmaasta (Pohjanlahden suomalaisista seuduista) niin leveä seljänne, että sen yli kulkemiseen tarvittiin paikoin kaksi viikkoa, paikoin vain kuusi päivää ja että kainulaiset (suomalaiset) kevyillä veneillään tunturijärviä pitkin soutaen ja veneitään maata myöten kantaen toisinaan kävivät hävittämässä Norjan seutuja ja norjalaiset samoin Kainuunmaata. Sodalliset suhteet kuitenkin aikaa myöten muuttuivat rauhallisemmiksi. Lappalaisten perääntyessä viimein Ruijan alueelle saakka heidän suomalaiset ja ruotsalaiset isäntänsäkin joutuivat veroasioissaan kulkemaan Jäämeren rannoilla. Tällaisia verotusretkiä pidettiin muinoin niin luonnollisina ja oikeutettuina, etteivät norjalaiset niitä estäneet; he itsekin nauttivat samanlaisia oikeuksia vieraalla alueella. Näin suomalaiset ja ruotsalaiset saivat ensimäisen jalansijan Jäämerellä.
Suomalais-ruotsalaisten Lapinoikeuksien omistajina esiintyivät myöhemmällä keskiajalla "pirkkalaiset". Todennäköisesti he olivat Pohjanlahden perukoille asettuneita suomalaisia ja ruotsalaisia ammattikauppiaita, jotka vähitellen olivat hankkineet itselleen hämäläisten ja muitten vanhain Lapinkävijäin oikeuksia. Nähtävästi jo 1200-luvulla Pohjanlahden pirkkalaiset olivat järjestyneet säännöllisiksi kauppiaskunniksi, jotka määrättyjen lappalaisten keskuudessa tai määrätyissä lappalaiskylissä harjoittivat kauppaa ja verotusta Ruijaan saakka. V. 1498 mainitaan pirkkalaisilla olleen esi-isiltä perittyjä oikeuksia sellaiseen Lapinkäyntiin.
Unioniajalla, jolloin kaikki Skandinavian maat ja Suomi kuuluivat samaan valtakuntaan ja Norja oli joutunut sisällisen heikkouden tilaan, olivat olot Ruotsin valtakunnan turvissa toimiville pirkkalaisille varsin suotuisat. Ruotsalaisen vaikutusvallan kasvaminen näkyy siinäkin, että läntisten lappalaisten käännytys suureksi osaksi tapahtui Upsalan arkkipiispan johdolla.
Keskiajan loppuun päättyy Jäämeren kysymyksen ensimäinen pitkä aikakausi. Sen kuluessa aluksi kolmen kansan, lappalaisten, norjalaisten ja karjalaisten pohjoisimmat etuvartijat asettuivat pysyvästi Jäämeren äärille, lappalaiset varsinaisen Jäämeren rannikoille, norjalaiset heidän länsipuolelleen Haalogalantiin ja karjalaiset itäpuolelle, Vienaan. Yhteisesti ja toisiltaan oppia ottaen nämä kansat harjoittivat tuottavia Jäämeren elinkeinoja ja kohottivat nämä elinkeinot verraten korkealle kannalle. Lappalaiset kuitenkin jo varhain menettivät elinkeinollisen itsenäisyytensä — mikäli heillä sitä oli ollutkaan — ja joutuivat norjalaisten ja karjalaisten riistettäviksi.
Ensimäinen tärkeä tapahtuma Jäämeren tunnetussa historiassa oli norjalaisen meriurhon Ottarin Vienan retki, jonka kautta norjalaiset joutuivat Vienan karjalaisten kanssa vuosisatoja kestäneisiin kaupallisiin ja sodallisiin kosketuksiin ja joiden aikana norjalaiset Jäämeren vesillä ja rannoilla saavuttivat pysyvän valtiollisen ylivallan. Toinen suuri vaihe oli se, kun Novgorodin valta saatettuaan Vienan karjalaiset alaisuuteensa ja perittyään karjalaisten vanhat Lapin oikeudet alkoi merkillisen venäläisen vaikutuskauden Jäämerellä. Vaikka Jäämeren rannikko nimellisesti jäi suureksi yhteisalueeksi, jossa kumpikin valta sai verottaa omia lappalaisiansa, niin tosiasiallisesti koko Kuollan puoli Jäämeren aluetta joutui pysyvästi venäläisen vaikutuksen alaiseksi. Kolmas merkkitapaus Jäämeren kysymyksen vanhassa historiassa vihdoin oli suomalais-ruotsalaisten pirkkalaisten saapuminen lappalaisineen Jäämeren rannikoille ja siitä johtuneet Ruotsi-Suomen oikeudet Jäämereen.
Suuressa maailmassa ei kaikesta tästä kehityksessä tiedetty mitään; Europan sivistyskansain tietopiirissä Jäämeren seudut koko ajan pysyivät merihirviöitten ja satujen Taikamerenä.