HAAVEILUJA
Kesää kosiskellen
Olen syntynyt tuiskussa talvien säässä, mun tuuditti tuuloset unta, oli hongat ne huurassa, järvet ne jäässä ja vaippana valkosta lunta.
Olen kasvanut talvisen taivahan alla,
mut impen' on etelän lapsi;
sua, tyttöni, konsana hyytävä halla
ei hempinyt harmajahapsi.
Yön tumma on tukkasi tuuhea sulla ja kiehuvan kuuma on veri, sun silmies säihky on lämpönä mulla ja rintas on riehuva meri.
Etelän tyttärelle
Et tunne sinä tätä maata, taida puhettamme, sä hetkiseksi oletkin vain täällä vieraanamme. Vaikk' ihmetellen kuuntelet kuin Väinön kannel soittaa, ei koivut Suomen konsanaan voi palmujasi voittaa.
Nuo mustat silmät häikäistyisi talven valkolunta,
ei loihdi niille sulojansa kuollut luomakunta;
ei syttynyt oo niiden palo Suomen kankahilla,
et ole piennä ailakoinut nurmen kanervilla.
Ei revontulten roihua oo katseen säihky kumma,
sun sysimusta tukkasi ja iho valkotumma
ei sietää voisi Suomen syksyn hyydyttävää hallaa.
Ei kesätaivaan tähtilöitä ole pohjolalla.
Sä muistat kotis kuutamon, kun valolehtosissa sen tyynin ikikesän öin sä uinuit unelmissa. Sä sinne jälleen ikävöit, pois etelääsi halaat, sä sieltä tulit, tenhotar, sä sinne myöskin palaat.
Vienoa kaipuuta
Kun Suomen hongat humisee, mun kaiho valtaa mielen:
mä huo'ahdan, kun huminansa tunnen taikakielen
ja tunteitani immellein en sanoiks saata luoda,
en kotikuusen kuiskehia tuttavikseen tuoda.
Jos suomeks tunnen, yksin tunnen, vierahana hälle,
ei helläkään voi sydämensä sykkiellä tälle.
Sä, tumma impi etelän, et tunne Väinön kieltä:
jos sanat voinkin tulkita, en henkeä, en mieltä.
Itämainen tunnelma
Minareetista kuuluvi huuto nyt ja he hurskaasti polvistuu, he lankeevat maahan ja nousevat taas. Mun kaihoni uudistuu.
Mä yksin, uskoton, epäilen:
ehk' unta myös islaami on?
(Toki Fatmani silmistä taivaan nään:
en sinistä — musta se on.)
Mä kehdossa moslemin syntynyt en
ja epäilyn lähteistä join;
vain haavetta, Allah, se hartaus lie,
min vihdoin ma Sinulle toin!
Vaan ehkäpä muuta et vaadikaan? niin, Sinähän ymmärrät sen. Ken tajuta voisi sun suuruuttas? ja ken Sinut tuntea, ken?
Unelmatar
Oi toivon suuri hengetär, sä impi unelmain! sun loitsujas, sun valheitas mun kuiski korvissain!
Sä kaunis oot, se kylliksi,
en muusta huolikaan,
sun tenholaulus loihtikoon
mun harhaas ihanaan!
Jos valoihis en luotakaan, sua lemmin kuitenkin; sun syleilyjes hurmassa on onni ikuisin.
Ihanteelle etelässä
Sä minut hurmaat, mä sua lemmin, sä kesän kirkkahan kukka! tuo tenho katse kuin hiili hehkuu ja sysimusta on tukka.
Ei sinisilmiä etelässä,
ei keltakutrien kultaa,
vaan tummat tummien kulmain alta
ne säihkyy tunnetta, tulta.
Vain pitkät ripsensä verhoo niitä, nuo tuuhat, tummat ja hienot. Kuin kissan pehmeet on liikkeet sulla, kuin käärmeen viekkahat, vienot.
Vapain tuntein
Pois valat, pois! en niitä vaadi sulta, ne rikot kumminkin, ei niillä lemmen tulta voi sytytellä, sammunut mi ois.
Mä sua lemmin nyt, sen tiedän;
kuin huomenna mun sydämeni lyö,
en tiedä (kätkevi sen kaiho yö).
Sä ikuisesti rakas mulle lienet,
kenties, kentiesi et, en tiedä tuota,
en tahdo tietää, toivon vain (en luota).
Miks' tunteet taivaiset mä maahan toisin ja miksi rajat lupauksin loisin mä niille, joita rajoittaa ei voi?
Kaksi kukkaa
Kai suloista on lempi, mi onnellinen on: vaan vielä suloisempi lie lempi onneton.
On toinen hetken tunne,
mi ehkä unhottuu;
vaan toisen tuoma tenho
se yhä uudistuu.
On onni toivehissa:
kun toivot täyttyneet
ei ole, niin ei myöskään
ne ole päättyneet.
Kun toden tuima viima jo toisen taittelee, niin valheen velhovaippa viel toista verhoilee.
Eevan omena
Kera Eevansa Aadami Eedenin ilopuistossa kukkia poimi, hepä heelmiä söivät ja riemuitsit, oli ainoa heillä se toimi.
Puu kasvoi kaunehin keskellä maan,
joka tietojen omenat kantoi;
sitä käärme se kiipesi katselemaan
ja hän neuvoja Eevalle antoi.
Tämä omenan otti ja halkasi sen, sai Aadami osuutensa: jopa lempi se heräsi, viidakkoon ujo lymysi Eevoinensa.
Haaremin helmi
Näin, käyskellen Bosforin rannoilla, odaliikin hurmaavan siellä: oli kasvonsa verhotut hunnulla, vaan se tuulahti syrjähän tiellä!
Se syrjähti hetkeksi, hetkeksi vain,
oli oikku se rohkea kyllä…
Vain hetkisen haaremin helmeä sain
mä ihailla ihmettelyllä.
Ja katsaus silmistä kaihoava,
mi tuikkivat tuntehen tulta —
sysikutrit ne kaarteli kulmansa, —
vei rinnasta rauhani multa.
Kun samettiripsensä tuuhat ja sulovartalon solkien alla ma muistan ja hehkuvan katseensa, saa kaihojen tunnelma vallan.
Armeniatar
Kaivolle illalla neitonen sai, vettä se ammensi siitä, hiuksia otsalla, ohimollai tuulonen tuisteli niitä.
Saapuipa bei nuor lähtehen luo,
kainosti katsahti nainen,
osmaanin ylpeän tenhosi tuo
halpa armeenialainen.
"Annappa", virkkoi hän immelle, "juon, jano on polttava mulla! veden vilposen välkettä vilkkaampi tuon toki väle on silmissä sulla!"
Lohdutus
Kuin lapset he nukkuivat nurmella, elo myrskyjä heille ei tuonut. Sai silloin saatana Eedeniin — ken oli sen saatanan luonut?
Se virkkoi vaimolle: "tuossa on puu,
mi tietojen omenat kantaa!"
Tää katsahti, kurotti kätensä, söi
ja miehelle myöskin hän antaa.
"Ah", kuiskasi enkeli, "kaihtaos sä,
oi nainen, on myrkkyä nämä!"
"Ne olkohot", vastas hän hurmoissaan,
"vaan hetki on autuas tämä!"
Mut kohta synkkä-ääni soi
pasuuna vuoren päältä:
"pois täältä, pois! pois rauhasta
te riemutarhain täältä!"
"Sä tullos", kättä kumppanin hän painaa lemmekkäällä, "luon sulle uuden Eedenin, luon tappuraankin päällä!"
Himo ja lempi
Vain kaksi siskoa, saman äidin on lapset himo ja lempi: on toinen hienoa himokkuutta ja toinen karkea lempi.
En tahdo lempeä alennella,
se kaunis ompi ja pyhä:
vaan siitä syntyä, siksi muuttua
himo saattavi yhä.
Voi toinen autuuden meille tuoda,
oi tytär taivaan on lempi!
Ja himo lieneekö henki hornan?
Tok' ei! Vain eksynyt lempi.
Saaronin ruusu
Oi tytär Siionin tummatukka, mi kansan keskellä kylmän, kalpeen käyt kauno ylpeän arvokkaana, oot heitä lähellä, heille vieras.
Tuo katse kaiho ei heitä hemmi,
sen säihky siintävi sadun mailta
ja idän tunteita povi aaltoo,
vain niille hymyvi huuli hieno.
Sä ruusu Saaronin valkotumma,
oot kauas harhaillut kodin teiltä;
vaan aina säilytit muistot vanhat
ja uskon isien pyhän, puhtaan.
Ja kielen — niin jospa oisit senkin sä säilyttänyt myös puheessakin! Se vielä elpyykö, hebreaksi viel harppu Davidin helkähtäiskö?
Luopio
Ei nunnien laupeita kasvoja minun sieluni enään siedä. Idän huumaavan huureille tummille minä uhrini tahdon viedä!
Ne kylmiä olivat, suukkonsa,
ne hallana huulille jäätyi:
näin Kalevan kalseista immistä
pois ajatukseni häätyi.
Vaan sulla, Zuleikhani ihana, on lämpöä, lempeä, tulta, sysiripsien alta ne salamoi sysimustista silmistä sulta.
Immen osto
Kun Persiassa harhailin mä pienen kylän tiellä, näin neidon nuoren, notkean ja ihanaisen siellä.
Ol' yllään liivi punainen
ja väljät silkkihousut.
Kuin keijukaisen keveät
on nuoren jalan nousut.
Yön tumma tukka kiehkuroi
tän immen ohimoilla
ja sysimustin siimeksin
se valui hartioilla.
Mut musta huntu kasvonsa
se kateellisna peitti;
vain silmät näin, nuo hehkuvat,
mi säkeniä heitti.
Se viehätti, se kiihotti,
tää tenho itämainen:
jo sydämeni lumosi
Iraanin sorja nainen.
Mä astuin immen isän luo ja kysyin neidon hintaa. — Nyt peeri tumma omanain on jasemiinirinta.
Unikukkia
En vanno lempeä huomiseksi, en vaadi valoja sulta: vain epävarmuus on onnen autuus, se lisää liekkihin tulta.
Lie lempi viekas vai vilpitönkö
sun povessasi? en tiedä,
en tahdo tietää, ei unelmani
mun kaihot varmuutta siedä.
Vain tiede totuuden etsiköhön, nuo paljasrunkoiset palmut; vaan meiltä verhoo sen velhoharsot ja unhotarhojen valmut.
Pohja ja Etelä
Mä kahta ruusua ihaelen, kesän kaunista kukkaa: on toinen tumma kuin syksyn yö ja toinen vaaleatukka.
On tämä ylennyt pohjolassa ja tuo on etelän lapsi, hehkurintainen idän impi, sulosuu, sysihapsi.
Käärmeen kuiskeet
Raskas ilma Eedenissä väsymystä tuotti: venyi villi nurmella, hän haukotellen vuotti,
kun Eevaparka herrallensa hedelmiä poimi; sai puolipäivän helteessä tää tukalaksi toimi.
Silloin myrkkykieli kyy
toi oksan tiedon puusta,
nainen kaihokuiskehia
kuunteli sen suusta:
Katsoi mieheen viehkeesti,
tän himot heräs, hienon
hän niistä punoi lemmenvyön,
niin viekkaan, silkkivienon.
Näin hän, kaunis orjatar, nyt hallitseepi miestä, min tyhmä raaka voima ei voi vastustella iestä.
Kangastus
Oi, sä kaunis kangastus, mi erämaassa hohdat ja askeleeni horjuvat mun yhä harhaan johdat!
Vain olet ilman ihmemaa,
vain valheen utukuva.
Sun vielä oonko lumostas
mä konsaan irtauva?
Ei! — ilolla sun puolehes mä uupuvana taivun, sun, unentyhjä keidakko, ma haavehelmaas vaivun
Synnyinmaata muistellessa
Oi Suomi, mun rakkahin synnyinmaa! ikiarmas on muistosi mulle; kun tuulonen pohjahan puhaltaa, minä tervehet lähetän Sulle.
On kotini uusi mun etelän
sulovarjossa, palmujen alla;
sen mieltynyt oon ikikesähän,
ikikukkihin viettynyt vallan.
Myös impeä etelän lemmin mä sysikutria, tummakkapintaa; vaan kun minun mieleeni muistut Sä, suru vienonen painavi rintaa.
Eri värit
Näin moslemin taivaan ja kristittyjen ja ma vertasin toisiinsa noita: tän timanttitoreja, pylväitä, tuon oranssiviidakoita.
Kovin kirkkaus häikäsi, täällähän vain oli briljantteja ja kultaa. Vaan tuollapa ruusut ne tuoksuivat, syön sykki, löi suonissa tulta!