SEKASOINTUJA
Eri muodot
Tekopyhänä, maailma, tyhjistä yhä dogmeista riitelet sinä! Mä uskon kaikkia uskontoja, joka jumalaa palvelen minä.
Teilt', ahdasrintaiset ihmiset,
mä tahtoisin kysytyksi:
kun mietteet ne muussakin vaihtelevat,
miks' uskonto meill' olis yksi?
On aatteiden maailma avara ja sen Luoja on ääretön, suuri. Ehk' eroavat oppimme eessään ois saman totuuden ilmaus juuri.
Vertaus
Vaikk' ikilumi Etnalla se Valkosena hohtaa ja jäinen kylmä hyytävä siell' kasvojamme kohtaa,
on tulta vuoren sisässä, on tulta polttavinta — myös tulta kätkee toisinaan jääkuoren alla rinta.
Aistillisia nautintoja
On opiumi kuningas nautintojen, voi ihannemailmoja luoda, valekuvihin huolemme haihduttaa ja autuuden hetkeksi tuoda!
Myös mehussa rypälten hurmaa on,
saa sielumme uutehen lentoon.
Ja antiikin Eros, mi aina on uus,
himot pukevi huntuhun hentoon.
Vaan neljäs, alhaisin nauttija on ken jumaloi päivällispöytää, tuo eläin, mi ihraisen onnensa niin tenhotta, vaaratta löytää.
Mietelmä
"Oi, rauhaa!" huokaa maailma.
Ken sille rauhan tuo?
Ja kaiku kuiskaa vastahan:
"Vain sota rauhan suo."
Kuohujen kuiskeet
Kallion kärjelle neitonen käy, vuorijärven luo; kesän kirkkaus häntä ei viettävän näy, syyssynkkä on hymyily tuo.
Aallot alhaalla rantahan lyö,
kuohuin, vaahtoillen;
niitä seuraapi silmä, min kulmien yö
noin kaartavi verhoillen.
Näkin neitoset siellä ne soitellee,
kutsuin, kuiskaillen:
vesi vilponen on ja välkkyilee,
suo rauhan rinnallen!
Neitonen kuulee, jo kirkastuu synkkä katseensa, saa vienohon hymyhyn hellään suu: alas heittäiksen huipulta!
Myrkkyä halajan
Jos loihtujen sauvalla kalliohon elon lähtehen voisin lyödä, en mettä, en mahloja keväimen sen pulppuilevankaan soisi, vaan katkeran vehreän absinthin mun janoova sieluni joisi.
Se vain vois janoni sammuttaa, vois janoa antaa uutta! Pian maitohon väsymme, hunajahan pian kyllästys leimansa painaa; vaan myrkkyjen huuman ken tuntenut on se myrkkyä kaipaavi aina.
Jos riemuja vain elo tarjota vois, ei maksais se elämä vaivaa. Ken velttona nauraa ja leikkii vain, pian uupuvi hekuman suolla. Vaan synkkien muistojen cypressif ikivihreinä tuoksuvat tuolla!
Ukkonen
Leimuvat lännestä salamat saivat,
ukkosen pilvistä tummeni taivaat.
Myrsky se mylvi ja tanhuat tukki,
rakehien jäljissä ruusut ne kukki.
Kostunut maa teki taimia taajaan,
leivoset löysivät laaksohon laajaan.
Tuoksuja tuopi jo kesäkaus uhkee,
valkoset, puhtoset liljat jo puhkee.
Vellamon neidot
"Tule luoksemme!" laineet ne kuiskailivat, "tule luoksemme, täällä on rauhaa, on viileys vieno ja vapautta; vain pinnalla tyrskyt ne pauhaa.
Mut riemuja meidän ken nauttia vois,
hän älköhön muistako maata!
sen ilot ovat oudot, ei luonamme
sydän lemmelle sykkiä saata!"
Ne kuiskivat niin, alas sukelsin siis, mua najaadit käsillä kantaa… "Tok' ihanat on impyet kaunihin maan!" mä aattelin — uidessa rantaan.
Valhallassa
Olin äsken mä aasojen taivaassa: näin Odinin, Thorin ja Freyan ma, toi siellä valkyyriat maljoja, toi juodamme urhojen Valhallan.
Kun päivin me tartuimme miekkoihin,
suin viiltäen veikkoja rautaisin,
niin illaksi umpehen saivatkin
jo haavamme hurmassa Valhallan.
Se riemujen oli ja lemmen maa,
min varjoissa vapaana uinua saa,
ikiruusut sen rannoilla kukoistaa,
ikinuoria neidot on Valhallan.
Ei petos sen tenhoa tahraakaan, ei satua hyvehen tarvis — vaan jok' aamu ne elpyvät uudestaan taas impinä neitoset Valhallan.
Kultakaupunki
Näin kaunihin kultasen palatsin: oli kadut ne timanteista, oli porttikin puitettu päärlyihin ja rappuset rubiineista.
Siell' juotihin kihloja prinsessan —
oli kutsuttu sinne monta —
ja kuorin me kuulimme veisaavan
häälaulua loppumatonta.
Kovin kirkkaus häikäsi, häikäsi nuo
korukirjaillut valkeat vaatteet;
oli outoa tuo, en viihtynyt, luo
yön haamujen hiipivät aatteet.
Kun kukkia etsein, mä kultaa sain,
jopa kylläksi alkoi tulla.
"Oi kuningas! kultaa, kultaako vain,
vain köyhää kultaako sulla?
En kultaa lemmi, mä korkeintaan sitä ihailen impeni vyössä, oon uinunut tenhohon suurempaan, kuin tää, kodin kuutamoyössä."
Islaamin taivas
Sulovarjohon vehreiden lehtojen, vesilähteiden vilposten luo me saavuimme; tuulonen illalla tänne balsamituoksuja tuo.
Me huurien soittoa kuulemme,
ovat tummia impyet nuo,
sysisilmistä lempeä leimuilee,
elon hurmaa eedenin tuo.
Kadut täällä ei kiiltäne kullasta, ei nunnia vaaleita näy; puun oksilla bulbulit laulelevat, kukkakummuille aatteemme käy.
Nirvana
Pyhän Gangeen rannoilla valtavan, mi Indian suuren on kehto, käy bramiini miettien nirvanaa: vain puhtaat sielut sen helmaan saa. Elo ain' yhä uuden on ehto.
Toki vapaus kaukana häämöittää, ikityhjyyden viileä lehto. Mikä nirvana on, mitä autuus on? ikihaaveiden mailmako loppumaton, utupilvissä uinuva ehtoo?
Olympolaisia
Oon käynyt jo kaikissa taivaissa,
vaan unohtui Olympos aivan.
Sen jumalat maassakin vierailee.
Siis tokko se maksaisi vaivan?
Mä Venuksen tunnen, oon Bacchuksen
vilahdukselta nähnynnä kerran
ja "flammani" luota ma äskettäin
jo yllätin Jupiter-herran.
Hän sopersi jotakin sateesta,
muka suojaa ol' etsinyt sieltä.
"Älä, veikkonen, Junolle sanaakaan!"
näin kuiskaten poistui hän tieltä.
Houreita
Vain sitten mä kultaa pyytäisin.
jos se maailman ostaa voisi.
Vain sitten mä toivoisin mainetta
jos mainetta muilla ei oisi.
Ja silloin ma lempeä halaisin,
joka kukan jos poimia voisin.
Pieni vertaus
Koira tyhmän uskollisna herrans eessä matelee; kepillä on opetettu. Turvattoman raatelee.
Kissapa ei kelleen taivu, viekas villi veitikka, oikullisna kuten nainen kynsii, lempii vuoroa.
Ystävyys ja lempi
Vain aniharvoin miehille oon suonut ystävyyttä. Ja naisille? — en tiedä, lie vain ollut lemmekkyyttä.
Mä vihaan heitä, miehiä,
ja naisia mä lemmin:
siis puolella ja toisella
ma ystävyyttä emmin.
Ei ystävyyttä lempi lie,
tuo hellä sympatiia,
mi milloin kestää, milloin on
vain hetken haavelmia.
Kun lemmen tunne laajenee
ja vaahtopäänä vyörii,
pois ystävyyden ahtailta
se ulapoilta pyörii.
Vain teitä tenhon voimakas
tää tunne tuima kulkee:
se ystävyyden sisältää,
pois ystävyyden sulkee.
Voi myöskin koston tikarin
se rintaan rakkaan lyödä,
voi vihan myrkkypikariin
se ystävyyden myödä.
Tok' ystävyyden orvokit ne vaihdan koko lyhteen mä lemmen ruusuun kuihtuvaan ja okaisehen yhteen.
Harhaileva fantasiia
Olen aina ma tummista haaveillut, oli muusani aina mun musta, olen etelän hehkua halannut, kesän kuohujen tunnustusta.
Vaan onnetar oikkuinen tiellein toi
yhä vaaleita vuokkoja aamun:
yön hehkuisten virvojen tummien
ne hälvensi eestäni haamun.
Näin naisen taas nuoren ja notkean;
ei silmistä säihkyne tulta;
nuo siniset, harmaatko, hurmata vois —
Niin, kerjäsin katseita sulta.
Vain katsetta kerjäsin, lempeä en —
tekotyynenä poistuin ma silloin,
niin, tyynenä, hiljaisna, ylpeänä.
Mä rakastin, rakastin silloin…
Idän huurien polttavat suudelmat,
min huulilta nektarin joisin,
jo lämpöhön pohjolan vienoimpaan
sinun silmistäs vaihtanut oisin!
Vaan vieläkin viehkeä tenhotar taas vaalea unhohon haihtui, kevätkutrien kiilto jo kellervä yön tummiksi varjoiksi vaihtui.
Sydämen morsian
Mä laulelen kaikista naisista, en siitä, jota ma lemmin: sen suloja kateelle mailmalle minä ylistellä emmin.
Hällä tummako tukka vai vaalea, sen vain minä yksin tiedän; en silmien väristä, huulistaan minä analyysejä siedä.
Lemmenkuiskeita kaukaisesta idästä
"Oi kaunein ruusu Annamin — ja nuorin! oon sulovartalonne varjo ja orja silmienne, paratiisin mulle kylmin katseistanne tarjoo!
Vaan sitäkään en teiltä pyytää tohdi,
en sitä ansaitse mä kurja.
Ain' olkaa, kirkkain hohtokivi mailman
ja tytär jumalien, mulle nurja!" —
"En, taivaan poika, lempeänne pyydä, ois rikos, jos ma sitä halajaisin. Vain suokaa että kotiorjananne mä, halvin neitosista, olla saisin!"