Jaakko Korpi.
Ol' viikon työt ja tuumat varressaan,
Mut ilta vasta hankkehessa.
Ma istuin Korven Jaakon, talokkaan,
Kodissa vieraanvaraisessa.
Meill' ystävillä haastellessa
Ol' ennen järkeä kai jäämisiin,
— Nyt sitten hetken vait siin' istuttiin.
Hän asian ol' puheeks ottanut,
Mi painoi koko kansan mieltä,
Lain lauseita, sen pontta punninnut
Ja raa'an väkivallan kieltä;
Hahmoillut ajan hyökyin tieltä
Maan vaiheet — turvaa kysyin kansan tän?
Vait oltiin. Katsoin häneen, mua hän.
Mit' ukon katseess' olikaan: mä nään,
Ol' säätyluokka toivojansa;
Mä taas näin rahvaan miehiss' olkapään,
Mi maata tukee, takanansa
Valpas ja horjumaton kansa.
— Ol' kuin ois kuiskittu: "mi tulleekaan,
Toisiinsa luottaa kansanluokat maan."
Mut sit' ei kysytty — tuo tiettihin.
Oi, kansaa epäillä ei saata!
Nuor henki, yhteistunto uhraavin
Se elähytti nuorta maata,
Ja joka mies voi toistaan taata: —
Maa puuttui johtajaa, min sana sois,
Sais kansan toimiin, rauhaa mieliin lois.
Se soikin! Tuotiin viikon sanomat.
Oi, ahdistuksin aukoi maamme
Nuot väkivallanhengen tarkkaajat;
Ivaillen hetkeä ne jaamme,
Mut kuinka lie, niin silmiin saamme
Jo puheen, joka äsken kuultu on
Salissa ylhäss' Yliopiston.
Tuoss' sana soi — ei nuorisolle vain,
Vaan koko kansalle, ja vakaa,
Paikasta, joss' ol' Suomen johto ain
Jo vuotten, vuosisatain takaa,
Mist' taimi työ, kun muu maa makaa,
— Soi sana sitkeyttä kansan maan,
Ja työhön käski lujaan, luottoisaan.
"Ei huku kansa, joka tahtoo, voi
Kulttuurityöhön korren kantaa,
Mi oman luo. Jos säät ne uhkaa, soi,
Kajastaa kerran taivaanrantaa!
Elämän, voiton työ vain antaa,
Ei kelpaa toivottomuus toimeton.
Ei, kaikki jaloon kilpataistohon!"
Tuon vanhus luki ääneen — puisevaan
Ja harvaan, mut se sattui kohti;
Vain kasvot elostui, ja vuorojaan
Niiss' ilo, into, lujuus hohti
Ja rohkeus, mi elää tohti
Ja koittaa, kuten ennen koiteltiin,
Mut niin hän järkkyi, ääni petti niin.
Ja silmät kostuneet hän ylös loi,
Ei peitellyt hän liikutusta.
Tuo luottamus, tää hetki — kuinka voi
Nyt voittaa epätoivo musta!
Mut vait on ukko luetusta.
Pian lämpö läks, ja miettimään hän jää,
Sanoma kirpos, alas vaipui pää.
Hän kuului kansahan, mi riemuaan
Mitalla tyynen järjen suistaa,
Mi innostuksissaan ja toiveissaan
Myös elon pettymykset muistaa.
Hän arvosteli — hetket luistaa —
Totinen on hän kasvoistaan, sen nään:
Mua ahdisti, mut miks, en tiennytkään.
"Turhaako kaikki!" —: Ukko havajaa.
Hän olallen mua löi ja vie mun
Luo ikkunan, miss' seutu aukeaa
Hohteessa syyskuun iltaliemun.
Tuo viljelys toi silmään riemun,
Nuot talot, koulu päässä vainioin,
Mut vakavaan hän virkkoi, lausui noin:
"Viis kertaa, sanotaan, nuot vainiot
On karhu mainaan haltioinut,
Viis kertaa poltettu on kartanot,
Ja taas on kirveenkalke soinut.
— Mit' oletkaan, sa kansa, voinut!
Ja nuot kun kestit, maa ol' metsävyö,
Sua hallat painoi, pimeys ja yö.
"Mut nyt? — Jo Suomi-äiti kansalleen
Levitti aarrerikkaan helman;
Tää aika uljas kehityksineen,
Kajahdus Väinön runoelman
Ja Runeberg, Cygnaeus, Snellman —
Tää valistus, tää itsetietoisuus,
Tää lämmin, kirkas, vapaa aika uus!
"Yhteiset muistot meill' on tappioin
Ja voittoin myös sun suruaikas,
Ja eessä onnenkaus tää verratoin,
Yhteinen tahto, voima raikas,
Ohjelma vastaisiks jo kaikas!
Miks epäillään? — En sano: koittaa voi,
Vaan koittaa uskaltaa ja voittaa voi!
"Salassa kyll' on vaihees, synnyinmaa:
Voi tulla murheet aikain tiellä,
Ja vastaisuus voi maahan hajottaa,
Mi työllä rakettiin ja hiellä.
Jos niinkin — taas ne nousee vielä!
Ei meitä vaivuttaa voi kuolohon,
Se mahdotonta, myöhäistä jo on."