A. E. Ahlqvist.
Ylioppilaskesteissä puheet soivat,
Mut "orkuksen" puolella riemuita voi.
Ne kilvan vinkuvat viulut oivat,
Ja rumpu bassoa vaikeroi.
Professori täällä? — Puheista poissa
Näät Ahlqvistin tyynenä istuvan,
Mies nuori, ruskeissa hiuskiharoissa,
Hänen tieteensä toivo, kanssahan.
Kyky nouseva! Ahlqvist'in syön on avoin
Koko huimalle innolle nuoruuden,
Mut nyt tuli ohjata taaton tavoin;
Hän puhui siis nyt neuvoen:
"Työn, jonka me vanhemmat suoritimme,
Te jatkatte sen, sitä jatkanet sie.
Vain pohjan ja suunnan me määräsimme,
Muu kaikki se vielä kesken lie.
"Mut hiljaa työhön! — Ja työssä vakaa!
Vie määrään nöyrä astelu vain.
— Ma usein pitkien taivalten takaa
Vain yhden ainoan synnyn sain.
"Aron tuulihin, Jäämeren kylmään ahvaan
On ruskeat poskeni karkeuneet,
Söin pettua pöydältä Permin rahvaan —
Tee noin, niin varmaa taivalta teet.
"Sa Suomen hengen pohjukoista
Sen kielen hölmä ilmoille tuo.
Ota intoa kuustemme kuiskeista noista
Ja ahjoon, ahjoon ainekset luo.
"Olin seppona itse: mä pihtiä pielien
Sulo kielemme särmiä kalkutin,
Tein kanteloon monen uuden kielen
Ja laululippaamme siroilin.
"Vain rautio kait olin oikeastansa:
Mut ken oli siroojaksi työs?
— Sait hoitaa taitajan tointa kanssa
Ja antaa työlles muodon myös.
"Kai lausuu nuoriso, aituri aito,
Ett' työni ei ole suurikaan,
Ett' taitoni ei ole taitajan taito,
Ja sen olen valmis tunnustamaan;
"Mut jos se pohjan järkkyvän puhuu,
Min suomen kielelle laskin näin,
Ja vilpissä tieteilleeni se huhuu,
Niin tohdin tyynenä nauraa päin.
"— Hae, ystävä, tutki syntyjä, syitä,
Ja työtä harrassa jatka sie;
Älä niin kysy hetken mielistelyitä,
Vaan suoraan käy, mihin tietees vie."
Ylioppilas nuori silmin sumein
Hän katsoi suureen mestariin.
Mut rumpu äänteli äänin kumein,
Ja vinkui viulu, ja riemuittiin.
Korupuheet, teeskelty juhlamieli
Oli kammona herra professorin:
— "Ilo oikea, selvä ja suora kieli!" —
Hän täällä viihtyi paremmin.
Hän pokkuroimatta nöyränä kulki,
Ei kuunnellut joukkoa räyhäävää;
Oli tiedemiehenä mainittu julki,
Runoniekkana Suomen seppelepää.